Onko kenelläkään hyviä vinkkejä, kuinka voisi helpottaa lapsen siirtymistä kotiin sijaisperheestä? Te, joilla lapsi on muuttanut takaisin biologiseen kotiinsa, miten olette toimineet?
Lapseni on tosi ristiriitaisessa tilanteessa, kun kotiutus on nyt menossa, asui tosiaan viisi vuotta sijaisperheessä. Toisaalta ikävöi sijaisperhettä ja menee sinne mielellään viikonlopuksi, mutta toisaalta taas ei haluaisi mennä. Se mitä poika on puhunut, kertoo siitä että pelkää haenko hänet varmasti takaisin ja saahan asua kotona silti vaikka siellä käykin.Kerran lapseni sanoi niin osuvasti, kun kertoi nähneensä sijaisäidistä unta; Unessa oli talo ja sijaisäiti oli siellä pojan kanssa, sanoin että vaikkei koko ajan näekään sijaisäitiä, niin hän asuu pojan mielessä, niin poika oikein hätkähti ja sanoi, että niinpä, mun ei tarvi nähdä sijaisäitiä koko ajan kun se on täällä mun päässä. No, tästä pääsemmekin siihen, mitä vinkkejä kaipailisin, eli miten auttaisimme poikaa säilyttämään kuvan sijaisperheestä elävänä mielessä?
Olen miettinyt, että sopisiko tässä tilanteessa vähän samat keinot kuin silloin kun poika meni sijaisperheeseeen mutta toisinpäin. Eli voisin kutsua sijaisperhettä kylään tänne meille,laittaisimme valokuvia heistä pojan huoneeseen, poika voisi ottaa sijaisperheestä jonkin tavaran tai muun jutskan mukaan kotiin joka muistuttaisi heistä jne... Onko kenelläkään lisää vinkkejä? Puhelut tietysti myös.Juttelemme kyllä paljon sijaisperheestä ja siitä miten siellä meni, mutta jotenkin tuntuu että olisi hyvä saada heidät pysymään pojan mielessä ihan konkreettisesti, eli vaikka hän kotona asuukin eikä heitä niin usein näe, niin he eivät ole kadonneet mihinkään eikä poikaa hylänneet. Olen varannut perheneuvolasta aikaa jossa tarkoitus on käydä pojan kanssa juttelemassa kaikista näistä muutoksista. Mun on vaikea tietää mikä oireilu on ns. normaalin rajoissa ja mihin tarvitsisi ihan ulkopuolista apua. Itse voin äitinä auttaa mutta en voi kuitenkaan poikaa alkaa terapioimaan.
Jos jollakulla on vinkkejä lisää niin olisin tosi kiitollinen. Kaikki keinot jolla voi pojan oloa ja tätä siirtymistä kotiin helpottaa ovat tervetulleita.
Lapseni on tosi ristiriitaisessa tilanteessa, kun kotiutus on nyt menossa, asui tosiaan viisi vuotta sijaisperheessä. Toisaalta ikävöi sijaisperhettä ja menee sinne mielellään viikonlopuksi, mutta toisaalta taas ei haluaisi mennä. Se mitä poika on puhunut, kertoo siitä että pelkää haenko hänet varmasti takaisin ja saahan asua kotona silti vaikka siellä käykin.Kerran lapseni sanoi niin osuvasti, kun kertoi nähneensä sijaisäidistä unta; Unessa oli talo ja sijaisäiti oli siellä pojan kanssa, sanoin että vaikkei koko ajan näekään sijaisäitiä, niin hän asuu pojan mielessä, niin poika oikein hätkähti ja sanoi, että niinpä, mun ei tarvi nähdä sijaisäitiä koko ajan kun se on täällä mun päässä. No, tästä pääsemmekin siihen, mitä vinkkejä kaipailisin, eli miten auttaisimme poikaa säilyttämään kuvan sijaisperheestä elävänä mielessä?
Olen miettinyt, että sopisiko tässä tilanteessa vähän samat keinot kuin silloin kun poika meni sijaisperheeseeen mutta toisinpäin. Eli voisin kutsua sijaisperhettä kylään tänne meille,laittaisimme valokuvia heistä pojan huoneeseen, poika voisi ottaa sijaisperheestä jonkin tavaran tai muun jutskan mukaan kotiin joka muistuttaisi heistä jne... Onko kenelläkään lisää vinkkejä? Puhelut tietysti myös.Juttelemme kyllä paljon sijaisperheestä ja siitä miten siellä meni, mutta jotenkin tuntuu että olisi hyvä saada heidät pysymään pojan mielessä ihan konkreettisesti, eli vaikka hän kotona asuukin eikä heitä niin usein näe, niin he eivät ole kadonneet mihinkään eikä poikaa hylänneet. Olen varannut perheneuvolasta aikaa jossa tarkoitus on käydä pojan kanssa juttelemassa kaikista näistä muutoksista. Mun on vaikea tietää mikä oireilu on ns. normaalin rajoissa ja mihin tarvitsisi ihan ulkopuolista apua. Itse voin äitinä auttaa mutta en voi kuitenkaan poikaa alkaa terapioimaan.
Jos jollakulla on vinkkejä lisää niin olisin tosi kiitollinen. Kaikki keinot jolla voi pojan oloa ja tätä siirtymistä kotiin helpottaa ovat tervetulleita.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Varmaan saan näin sinulle ja lapsellesi esittää. Nikissäsi oli koskettava sitaatti.
kovasti onnitteluista! Olen nikissäni olevan runon löytänyt joskus vuosia sitten ja niin kauan se on saanut profiilissani ollakin, kun tuntuu että se sopii aina vain joka elämänvaiheeseen. Pikkuhiljaa alan ymmärtämään sitä että koskaan ei ole täysin valmis vaan aina keskeneräinen :)
sanoisin, että ehkä hätäilet suotta.
Ellei lapsesi oireile jotenkin todella voimakkaasti ja oudosti, niin ajattelen, että aika tekee tehtävänsä.
Tämä vaihe vain on käytävä läpi, eikä sitä juurikaan voi pehmittää.
Sanotaan, että pelkästään muutto uuteen asuntoon oman perheen kanssa vie sopeutumisessa aikaa kolme vuotta lapsilla.
Aikuisilla menee viisi vuotta. Siis siihen, että on kotiutunut.
Tämä lapsesi tilanne on vielä paljon erityisempi, joten se ikävöinti entiseen on aivan normaalia, mikä ei kuitenkaan tarkoita, että haluaisi sinne takas.
Minusta on aivan riittävä osoitus lapselle välien säilymisestä se, että hän käy entisessä kodissa lomilla ja saa pitää yhteyttä perheeseen, milloin haluaa.
En liikaa tuputtaisi sitä entistä elämää lapselle, että voisi alottaa uuden rakentamisen paremmin.
Anna lapsesi itse, omista tarpeistaan työstää tätä muuttoprosessia.
Ole tukena, kun hän ottaa jotain puheeksi, mutta älä muistuttele jatkuvasti, jos lapsi jo haluaisi itse siirtyä eteenpäin.
Nythän on kuitenkin positiivisesta muutoksesta kysymys. Kyllä sen lapsi kestää.
Kannattaisi varmaan keskustella tarkemmin niistä vierailuista sij.perheessä.
Voihan olla, että lapsi haluaisi jo elää omaa elämäänsä sun kanssa, eikä tarvitsisikaan niin usein toistuvia vierailuja entisessä kodissaan.
Lasta pitää kuunnella.
Toisaalta myös, ei tavallaan pitäisi olla tarvetta pitää sij.perhettä lopun elämäänsä ns. toisena perheenään.
Sijoitus oli tilapäinen ja se aika on nyt ohi ja eletty.
On aivan normaalia, että hän haluaa keskittyä nyt teidän perhe-elämään. Jos ei lapsi kaipaa takaisin, niin miksi niitä muistoja pitää kaivella esiin koko ajan.
Hän tulee varmasti aina muistamaan sen eletyn elämän sij.perheessä ihan muistuttamattakin.
Lopulta hän muistaa siitä ajasta vain kaikki mukavat asiat ja antaa niin ollakin.
Minusta lapsi on vietänyt tuota "reppurin" elämää jo liian pitkään, jossa hän on joutunut sinkoilemaan kahden kodin väliä. Ei varmasti ole ollut helppoa.
Meillä kahden lapsen kohdalla lastenkoti vaati, ettei lapsia viedä totutusta liian nopeasti, eli kuvittelivat, että lapset kaipaavat hoitajia ym.
Ha-haa. Ei ne edes oikeesti niin kuvitelleet, mutta saivat pidettyä lapset kirjoillaan vähän pidempään, eli rahastettua heillä sillä aikaa, kun minä hoidin ja ruokin heitä.
Se välttämätön palaaminen lastenkotiin oli lapsille todella tuskallista.
Näin sitä aikuiset kuvittelee aian pielen lasten tuntemuksia, kun niitä katsotaan vain aikuisten toiveista ja lähtökohdista.
Koska ei ole mitään syytä odottaa paluuta takaisin entiseen, niin siitä kohtaa voi hyvin laittaa kirjan kannet kiinni, jos lapsi niin haluaa.
Sehän on kuin kiviriippa lapselle, jos hän haluaisi jo kiinnittyä uuteen elämään.
Multa muutti yksi lapsi isänsä luo. Aluksi hän soitteli aina, kun tunsi tarvitsevansa minua.
Jos hän oli esim. kipeänä, tai piti kysyä jostain tyttöjen jutusta, mitä ei isältä voinut kysyä jne.
Mitä harvemmin hän otti yhteyttä, sitä tyytyväisempi olin, koska ajattelin, että lapsi ei todellakaan enää tarvitse minua ja elää täysillä jo omaa uutta elämäänsä.
En halunnutkaan muistutella itsestäni. Tajusin kuuluvani jo historiaan.
Tosin välimme ovat edelleen hyvin lämpimät. Lapsi vierailee meillä, kun muilta kiireiltänsä kerkeää ja näyttää viihtyvän meillä hyvin ja muistoissa on vain hyviä asioita ja puhuu meillä vietetystä ajasta lämmöllä.
Eron hetki on aina haikea ja lapsi ei pysty kyyneleitä välttämään, mutta kun ei kaikkea voi saada, niin aina jotain kaipaa ja joutuu kokemaan eroa ja ties mitä.
Se on elämää.
Kiitos vastauksestasi Amalia. En ajattele ihan samoin kuin sinä, mutta joitakin esille tuomiasi asioita jäin kyllä miettimään.
En usko, että meidän tilanteessa toimisi kauhean raju irrottautuminen, mitä nyt poikaani tunnen. Täytyy muistaa, että poikani on kuitenkin ollut vasta 1.5-vuotias muuttaessaan sijaisperheeseen ja on asunut siellä suurimman osan lapsuudestaan, 5 vuotta. Poika on nyt 6.5-vuotias ja hän ei edes muista aikaa kun asui kanssani vauvana. Sijaisperheessä hänellä on myöskin isä ja sisaruksia, mitä luonani ei ole, kun toistaiseksi olen vielä yksinhuoltaja. Ei minun mielestäni häntä voi repiä kauhean kovin ottein irti heistä, varsinkaan kun poikani ei ole siihen halukas. Ei tässä ole kyse siitä, etteikö lapsi olisi irrottautumassa sijaisperheestä, mutta parempi mielestäni on, jos lapselle jää tunne että hän tulee vaan rikkaammaksi siinä mielessä että nyt hän saa asua äitinsä kanssa, mutta myös sijaisperhe sisaruksineen on läsnä hänen elämässä, kuin että hänen täytyisi olla täysin tyhjän päällä. Tarkoitan tyhjän päällä olemista sillä, että mielestäni lapsella täytyy olla kuitenkin vahvempaa perustaa kanssani asumisesta ja luottoa siihen ennenkuin voi irrottautua vanhasta.
Tottakai kuuntelen lastani ja yritän nähdä milloin on minkäkin aika, tällä hetkellä en näe että hän olisi kauhean jyrkkään irrottautumiseen valmis. Kun puhuin alkuperäisessä viestissä siitä, että pojalla olisi sijaisperheestä jokin tavara mukana pohjautuu osin siihen, mitä poika toi esiin. Eli hänellä on tullut pakottava tarve imeä kauluksia ja hihoja paidoista, jatkuvasti on jokin vaate suussa. tätä oli jatkunut muutaman päivän ja kun kyselin, miksi syö kaulusta, sanoi että kun ei voi sille mitään ja sen jälkeen että vaivaa kun ei ole aikaa leikkiä sisarusten kanssa sijaisperheessä ja ei näe heitä.
Lapseni kaipaa ja ikävöi sijaisperhettä ja sinne hän on kuitenkin näiden vuosien aikana juurtunut, en minä voi häntä väkivalloin sieltä repiä vaan ajan kanssa auttaa irrottautumaan.
Tuosta reppurin elämästä ajattelen ihan samoin kuin sinä, amalia. Sitä kesti liian pitkään. Kuitenkin tässä tilanteessa kun lapsi asuu luonani ja käy sijaisperheessä kahden viikon välein musta tuntuu että aikaväli on aika sopiva. Vaikka lapsen on ristiriitaista sinne mennä, kuitenkin on innoissaan ja halukas kun vain päästää irti peloistaan ja kun tulee takas on onnellisen ja tasapainoisen tuntuinen sekä mielissään kun sai siellä käydä ja nyt olla äidin kanssa. Sijaisperhehän jää tukiperheeksi pojalle ja tulee jatkossakin olemaan siellä viikonloppuja.
Näissä asioissa olen pyrkinyt kuulemaan ja katsomaan asioita pojan kannalta ja lähtökohdista ja jos poika tuntuisi haluavan radikaalimpaa irrottautumista, silloin toimittaisi sen pohjalta, mutta tässä tilanteessa en niin koe eikä lapsi sellaisesta viesti.Lapseni tuo ihan itse muistoja sijaisperheestä esiin ja haluaa niistä jutella sekä miettii mitä he kulloinkin tekee ja heille kuuluu.
Täytyy kyllä sanoa, että itsestäni on tosi kummallista huomata että vaikka olen äiti ollut kaikki nämä vuodet niin nyt sen oikein tuntee ja siitä pystyy nauttimaankin kun elää arkea lapsen kanssa. Hassua kuinka pienet asiat voi vahvistaa niin väkevästi äitiyden tunnetta; se, että vien ja haen lapsen eskarista ja hoidosta, vanhempainillat, eskariläksyt, lääkärikäynnit ja koko arki :) .
souvia monen monella suomalaisella eroperheenkin lapsella, tietyin sävyeroin. Vanhaa kaipaa ja ehkä sitä entisen perheen tuomaa elämän runsautta (teillä nämä lapsesi sijaisperheen sisarukset) mutta uutta perhelämäääkin (sinun kanssa) on lupa jo nauttia ja siitä iloita.
Pieniä reppumiehiä ja naisia on tämä maa väärällään. Teillä on tietenkin vivahde-erojakin tässä teidän perheen tapauksessa mutta samaa haikeutta ja ehkä jossain vaiheessa myös sitten mahdollisesti jopa sitä vihaakin on mahdollisesti entisen elämän suuntaan (eestaas kulkemisessa, erossa sijaissisaruksistaan jne) ilmenemässä.
Asioita tulee ja menee lapsesikin elämässä, mutta pääasiahan, on että olet kuulolla lapsesi asioissa ja aidosti kiinnostunut siitä mitä milloinkin on hänellä meneillään.
Vanha elämä on hänelläkin taakse jäänyttä
nyt sinä olet hänen perheensä mutta kuitenkaan näitä hänen sijaissisaruksiakaan unohtamatta.
Ikävä, suru ja vihakinhan ovat sallittuja tunteita, niitä olisi vain osattava työstää ja viedä eteenpäin itsekunkin ihmisen
niin pienen kuin isonkin elämässä.
Vaikka ei olisikaan täydellinen, niin on täydellinen äiti omalle lapselleen ja ihan kaikkine niine pienine ja joskus myös suurinekin vikoineen ja puutteineen mitä meissä ihan jokaisessa maan päällä kulkijassa on.
Sain ensimmäisestä kirjoituksestasi vähän eri kuvan tilanteestanne.
Nyt kun valotit lisää taustoja, niin sanon, että ei tietenkään lasta voi repiä vanhasta noin vain ja hänellä pitää olla mahdollisuus pitää yhteyksiä oman tarpeensa mukaan entiseen perheeseensä.
Kuitenkin tilanne on aivan toinen, kuin silloin, kun hän piti yhteyksiä sinuun.
Nyt on tarkoitus päästää irti siitä vanhasta, eikä ainakaan väkipakoin ylläpitää suhdetta, jos näyttää, että lapsi on jo valmis "päästämään irti".
Sanoisin, että on katsottava enemmän tulevaisuuteen sinun kanssasi, kuin haikailla menneisyyden perään.
Tuossa tilanteessa, on varmaan äidin sydän syrjällään kaikesta, minkä lapsi kokee ikäväksi.
Äiti yrittää säästää lasta kaikilta mahdollisilta pettymyksiltä ja saattaa mennä ihan äärimmäisyyksiin.
Varmasti sullakin on tavallaan tarve hyvitellä poikaasi kokemastaan erosta sinuun ja nyt tästä muutosta pois sij.kodista jne.
Haluan muistuttaa sinua, että yrittäisit kuitenkin pitää jonkun rajan lapsesi "suojelemisessa". Ota siis ihan rennosti.
Lasten pitää myös kokea pettymyksiä. Eli joudut vain sanomaan hänelle, että ei voi aina silloin kun tekee jotain mieli, sitä heti saada.
Lapset on niiin fiksuja, jota sinä "tuoreena" äitinä, et ehkä aina tajuakaan.
Kun lapsi huomaa vanhempiensa heikon kohdan, oppii hän käyttämään sitä hyväkseen mitä erilaisemmissa tilanteissa.
En väitä, että näin teidän kohdalla on, ainakaan vielä, mutta varotan, ettet lähde sellaiseen mukaan, koska hyvin todennäköistä on, että poikasikin jossain vaiheessa kokeilee sinua ja käyttää hyväkseen sun huonoa omaatuntoa.
Siis muista, että kasvattamiseen kuuluu myös pettymysten tuottaminen lapselle.
Hän ei muuten koskaan opi käsittelemään pettymyksen tunteita, eikä kasva tasapainoiseksi aikuiseksi. Ei:n sanominen on joskus tosi vaikeaa, mutta ihan pakollista lapsen tasapainoisen kehityksen vuoksi.
Poikasi on nyt sen ikäinen, että ihan kohta kaverit valtaa isoimman roolin hänen elämästään.
Pojille on tärkeintä, tietty turvallinen äiti ja heti perään tulee kaverit, nyt vielä. Kohta on niin, että äiti on vain jossain siellä taustalla ja kaverit on kaikki kaikessa. Joudut vielä ihmettelemään, kuinka päivä päivältä huomaat jääväsi taustalla, vain huoltojoukkoihin. Pojat on siinä suhteessa erilaisia, kuin tytöt. He ovat enempi lauma sieluja.
Minä auttaisin lasta sopeutumaan uuteen elämäänsä siten, että pyytäisin kotiin kavereita leikkimään seuraksi.
Mikäli mahdollista, niin viikonloppuisin voisi pyytä ihan yökylään.
Se helpottaisi suuresti sitä sisarusten ikävöintiä ja auttaisi poikaa rakentamaan uutta kaveriverkostoa itselleen.
Seuraa hän taitaa eniten kaivatakin.
Tiivistettynä sanoisin siis, että pidä järki mukana, älä heittäydy joka "inahdukseen" liian tunteella, ettet pilaa lapsesi loppuelämää.
Voit ehkä kokea, että olen liian tunteeton, mutta joskus ulkopuoliset huomaavat asioita paremmin kuin se joka on itse siinä tilanteessa.
Ihan lapsesi parasta yritän tässä ajatella.
En tosiaan tiedä, vaikka osaisit olla kuinkakin järkevä ja tilanteen tasalla.
Ajatukseni lähtee vain siitä, että tuossa on niin suuri mahdollisuus mennä pieleen, äidin syyllisyyden vuoksi. Niin on monille käynyt ja kun ajattelen itseäni vastaavaan tilanteeseen, niin tiedän, että tarkkana saisi olla, että pystyisi pitämään päänsä riittävän kylmänä.
Minusta lapsen pitäisi saada tuossa tilanteessa olla rauhassa, ilman että joku on koko aika hänelle selostamassa mitä tapahtuu, miksi ja kenen kanssa.
Ei tuon ikäinen jaksa jatkuvasti eikä hänen tarvitse retostella mennyttä ja tulevaa. Antakaa hänen olla rauhassa.
Olen sun kanssasi ihan samaa mieltä. (sorry amalia).
Ajattelen minäkin, että kun lapsi on ollut näin pitkään sijaisperheessä niin ei sitä voi repiä noin vaan pois. Hänhän rakastaa ja ikävöipi sijaisperhettä ,sitä paikka ja jopa tavaroita. Kyllä se kotiin lähtö pitäisi olla mahdollisemman pehmeä pikkupojalle.
Maj-lii, halusin sanoa, että poika voi rakastaa sijaisperhettä ja Sinua ihan yhtä paljon ja eihän toisen rakastaminen ole sitä toiselta pois. Se on oikeesti vaan rikkaus kun lapsella on rakastavaisia aikuisia ja ns. sisaruksia ympärillä.
En tietä olenko oikeassa ,mutta jos yhtäkkiä pantaisi välit poikki niin saatta pojalle tulla joskus ajatus, että bioäiti on tehnyt jotain todella vääriin kun lopetti suhteet ja käymiset sijaiskotiin. Se ei todellakaan ole lapsen etu.
Onneksi Sinä et edes haluaa sellaista.
Muutenkin lukiessa Sun viestiä minusta tuntuu, että olet todella hyvä äiti. Siis äiti joka ajattelee oikeesti lapsen parasta, ei sitä omaa parasta tai kostoa sijaisperheelle niin kuin moni bioäiti täällä ajattelee.
Mikäli mahdollista, pyydä varmasti pojale mukaan jotain pojalle rakkaita tavaroita , yhteisiä kuvia ja muistoja . Se oli pojan elämää ,eikä sitä voi noin vaan unohdaa ja pyyhkiä pois.
Kun poikaa on hämillään ja ikävöipi sijaiskotia, niin ota se vaikka kainaloon , katsokaa valokuvia ja puhu hänelle , että vaikka hän asuu nyt ihan oman oikean äitin luona, niin ei sijaisperhe hänen elämästä häviää mihinkään.
Kyllä asiaa sitten helpottaa ajan kanssa, mutta nyt on ehkä vielä liian aikasta odottaa että poikaa tule ja vaan on, oireilua ja ikävää on normalia tässä nyt. Koetta vaan kestää ja olla lapsen tukena koska nyt olet Sinä se joka on päävastuussa pikkupojan hyvinvoinista.
Ja Maj-lii, toivon teille oikein hyviä yhteishetkiä ja pää pystyyn, Sinä kyllä olet hyvää äiti!
minussa, että kirjoitin jotenkin epäselvästi, vai lukijoissa.
Kuitenkin, en missään vaiheessa ole vastustanut yhteydenpitoa sij.perheeseen.
Minusta vain joka toinen viikko sij.perheessä on tarpeeksi ja jos lapsesta näyttää jotenkin vaikealta se lähteminen, niin ei saisi lasta painostaakaan, vain siksi, että aikuiset ajattelee, että näin pitää tehdä.
Lasta on kuunneltava ja osattava tulkita.
Se mitä Mai-Lii kertoi lisää pojan tunnelmista vierailujen jälkeen, antoi ymmärtää, ettei mitään ongelmaa ole.
Ensimmäisessä kirjoituksessa taas hän viittasi siihen, että poika pelkää, ettei haeta kotiin tai jotenkin muuten ahdistuu.
Siksi sanoin, että kannattaa miettiä tarkkaan, ettei painosta lasta sellaiseen, mitä hän ei halua. Pääsin siis aluksi väärään käsitykseen koko tilanteesta.
Kuitenkin ihan kokonaisuuden kannalta pitää pystyä ajattelemaan, että se elämän vaihe on lapselta ohi, kun hän asui sij.perheessä ja nyt pitäisi enemmänkin keskittyä tulevaisuuteen, kuitenkaan entistä unohtamatta, mutta painotus pitää olla tulevassa.
En ole kaikkia viestejä kerennyt lukemaan ja vastasin siksi näin mitä vastasin.
Ei ollut tarkoitus kysenalaista Sun asiaa.
Onko sijoituksessa eläneet lapset jotenkin toisenlaisia kuin muut muutosten suhteen.
Mietin vaan, kun esimerkiksi perhe muuttaa uudelle paikkakunnalle, niin kovinkaan kauan lapset eivät ole kiinnostuneita katsomaan peruutuspeiliin ja pari kertaa ehkä haluavat käydä vanhan paikan kavereiden luona, mutta hyvin pian he jo suuntaavat uuteen elämään ja uusiin seikkailuihin. Luulenpa ihan, että on luonnon laki että lapsi etenee eteenpäin katse tulevaisuuteen menneisyydessä roikkumisen sijaan ja se menneisyyden seulonta alkaa vasta keski-iän kynnyksellä. Silloin on aika selailla albuumeja.
Näin siis yleisellä tasolla, en tarkoita aloittajan sinänsäkin kummallista asiaa, kun äidissä ei ole pitkään aikaan näkynyt sellaisia merkkejä, että oikeesti olisi huostaanottoon syy ollut niin pitkään.
toit esimerkin sitä kun perhe muuttaa uudeen paikkaan. näin se on kun tosiaan muutta perhe, niin kohta lapsi todellakin unohdaa sen vanhan.
Mutta Maj-liin pojan tunteman perhee jää pois kuvioista, eli se ei ns. muuta pojan mukana vaan poika muutta ns. äitin kanssa joka on ollut viisi vuotta syrjässä. Se on iha eri juttu. kyllä niin pieni poikaa tarvitse enemmän aikaa sopeutumiseen ja Mai-lii saa olla hyvin tarkka tekemisistään, että poika oikeesti osasi otta bioäitin omakseen ja tottua elämään hänen kanssa, mutta se pitää tapahtua pikkuhilja, vähä kerralla, ettei poika koe taas kerran revittävän irtii jostain rakkaasta noin vaan.
kyllä poika ajan kuluessa oppii olemaan ilman sijaisperhettä mutta ei ihan vielä. minusta
ihan ajan tasalla tossa.
Poika on jo pitkään ollut "lomilla" äitinsä luona, kun on tätä huostaa purettu jo pitkään.
ei mitenkään lasta ole revitty irti yhtäkkiä sij.perheestä vaan ihan vaiheittain pikku hiljaa.
Nyt on painopiste vain siirtynyt oman äidin luo ja poika käy kahden viikon välein vastavuoroisesti sij.perheessä. Sopeutumisaikaa on siis jo ollut ja se jatkuu yhä.
Se vain, että kuinka pitkään siinä vanhassa pitää roikkua, jos lapsi olisi itse jo valmis siirtymään eteenpäin.
Tiedämme molemmat, kuinka muutenkin tuon ikäisen pojan tarpeet muuttuvat.
Vielä vähän aikaa sitten minunkin lapsenlapseni piti minua vanhempiensa jälkeen ehkä tärkeimpänä.
Nyt on tärkeysjärjestys muuttunut, kun kaverit ovat mennett edelle.
Se on normaalia järjestystä ja mun on vaan se hyväksyttävä ja ymmärrettävä.
ei minuakaan kokonaan ole unohdettu, mutta mulla kun on noita poikia ollut jo niin paljon, niin tiedän, että näin se menee, että kaverit menee niin äidin, kuin mummonkin edelle.
Taidatpa itsekin sen tietää, eikö?
Mutta eikös tämä Maj-Liin pojan kotiuttamisprosessi ole kestänyt jo vuoden päivät. Mielestäni myös kotiuttamisprosessista pitää aikuisten jo osata päästää irti. Sitä vastuuta ei sovi lapsen harteille lykätä eikä siitä pidä tulla lapselle rasite, kuten nyt pelkään tapahtuvan.
Sain asioista saman käsityksen kuin amalia.
Tästä on ennenkin väännetty
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=116&conference=4000000000000041&posting=22000000031992096
Lapset, varsinkin pojat, eivät tollasta loputonta jauhamista ja vatvomista kestä.
Amalian ehdotus, että poika saisi kavereitaan nyt kotiinsa leikkimään ja vaikka yökylään on rautaa.
Aikuiset surkoon keskenään, jos jotain ongelmaa vielä keksivät.
No en todella tiennyt että kotiutus jo vuoden on kestänyt. luin sitä aloitusta ja sain kuvan että sitä parhailla yritetään. Luulin tosiaan että lapsi vasta on menossa bioäitille ja siksi puhuin siitä yhtäkkiä pois repimisestä. mikä ihme kotiutus se kokonaisen vuoden kestää ettei vieläkään ole asiat loppusuoralla.
En ole kaikkia asioita lukennut täällä palstalla joten saatta olla että näin asiaa ihan omalla tavalla.
Noh, niin tai näin, Maj-lii ainakin yrittää saada asiat hyväksi ja se on tärkein.
lapsi on nyt kotiutettu ja nyt pitäisi jo ruveta minusta myös kotiutumaan.
On aivan eri asia, kun yhteyksiä pidetään omaan äitiin sij.perheestä käsin, koska tarkoitus on palata äidin luo.
Nyt pitäisi keskittyä enemmän irrottautumiseen sij.perheestä, koska tarkoitus ei kuitenkaan liene enää sinne palata takaisin.
Minusta ei ole lapselle mitenkään vaarallista tai haitallista, vaikka jossain vaiheessa unohtaisi kokonaan entisen perheensä ja elämänsä siellä.
Siksi en näe tärkeäksi jatkuvaa yhteyden pitoa ja muistuttamista, vaan enemmänkin pitäisi tukea sitä irrottautumista, koska paluuta entiseen ei pitäisi olla.
Sij.perhe jää sinne taustalle, hyviksi ihmisiksi, jotka ovat olleet joskus tärkeitä ja ovat edelleen hyviä ystäviä, mutta lapsella on nyt uusi elämä oman äitinsä kanssa ja siihen pitäisi keskittyä.
Äidin kanssa voi vaikka muuttaa toiselle paikkakunnalle, eikä senkään pitäisi olla mitenkään maailman loppu.
Kun lapsi on nyt äidin kanssa, niin asiat on kuten pitää, eikä hän voi, tai ei ole tarkoituksen mukaista, että roikkuu enää kenessäkään muussa. Äiti on nyt tuki ja turva ja niin tulee olemaan vastaisuudessakin.
Vanhoja tuttuja voi käydä välillä tervehtimässä ja pitää muutenkin yhteyksiä, mutta elämä on nyt muualla.
onnea Maj-lii pojan kotiin saamisesta:) Mahtaa tuntua sanoinkuvaamattoman ihanalta:):) Vaikutat äärimmäisen tervepäiseltä, hyvältä ja huolehtivaiselta äidiltä. Kirjoituksiasi oli ihana lukea, sillä niistä kuultaa aito rakkaus lapseen. Tämän huomaa mm. lämpimistä väleistäsi sijaisperheeseen:)
Jos et pahastu, kysyisin sinulta uutena palstalaisena paria asiaa. Huostaanoton syytä sinun ei tarvitse tietenkään kertoa ellet halua, mutta haluaisin tietää, oletko ollut koko sijoituksen ajan poikaan tiiviisti yhteydessä? Jos olet mitä tämä on käytännössä tarkoittanut? Ihmettelen vain sitä, miksi sijoitus on kestänyt niin pitkään jos alusta asti tiedossa on ollut, että sijoitus todella on väliaikainen. Tuntuu pahalta ajatella, että poika on tässä ajassa jo niin kovasti kiintynyt sijaisperheeseensä ja kenties pitänyt näitä sinä oikeana (?) perheenään ja nyt hänet repäistään uuteen tilanteeseen, vaikkakin hitaan maltillisesti.
Onko varhaislapsuudessa näinkään pitkän sijoituksen jälkeen lapsen edun mukaista purkaa sijoitusta?? Tällä en tarkoita kyseistä Maj-liin tapausta, vaan tapauksia yleisellä tasolla. Itse kasvatustieteilijänä tunnen lapsen kehityspsykologiaa hyvin, eikä lapsi ymmärrä järjellä tai tunteella palaavansa kotiin, jos hänet on huostaanotettu aivan pienenä ja huostaanotto on jatkunut kovin pitkään. Eli ulkomaiden malli, jossa sijaislapset voisi adoptoida sijoituksen kestettyä joitakin vuosia (etenkin varhaislapsuudessa!!) olisi lapsen etujen mukaista. Mitä mieltä tästä olette?
Vielä kerran Maj-lii onnea sinulle!! Toivottavasti en loukannut sinua viestilläni kun otin esille pitkät sijoitukset yleisellä tasolla. Sinuun tätä en halua yhdistää, niin hyvin tuntuu teillä olevan homma hanskassa:)Kuitenkin ilolla lukisin mielipiteitäsi ja kuvailuasi historiastanne, haluaisin niin kovasti ymmärtää tilannettanne paremmin.