josta myrsky vei eilen yhden
paksuimmista oksistani.
Sattuihan se aikansa, kun tunsin kuinka tuohi revittiin irti rungostani.
Hetken jopa tunsin ettei hiilidioksidi päässyt sinne mine sen kuului matkata,
kunnes
tuli uusi tuulen puuska ja sade pieksi vasten runkoani
- huomasin, että yhden katkettua toiset oksani minussa
ovatkin entistä vahvempia
ja kestävät kovimmatkin myrskyt.
paksuimmista oksistani.
Sattuihan se aikansa, kun tunsin kuinka tuohi revittiin irti rungostani.
Hetken jopa tunsin ettei hiilidioksidi päässyt sinne mine sen kuului matkata,
kunnes
tuli uusi tuulen puuska ja sade pieksi vasten runkoani
- huomasin, että yhden katkettua toiset oksani minussa
ovatkin entistä vahvempia
ja kestävät kovimmatkin myrskyt.
Vastaukset 22
Vanhimmat
jonk runkoa vasten se oksa lensi.
Teki se kipeää, kaarnakin irtosi,
haava alkoi itkeä, mutta olenhan aika sitkeä.
Aamulla kun heräsin, olin aivan pihkassa.
vastattu...
Sait minut hymyilemään..kiitos!
että sittenhän olisimme kuin tässä kappaleessa
http://www.youtube.com/watch?v=Y6nypZLLqz4&feature=related
puu ja supussa on sillä pusu suu.
"Koivu on kaunis puu ja sen oksat on leviällä
Mä jätän tämän kylän jätkät kyllä mielellä keviällä
No ei neva kasva kiviä, eikä kannas karpaloita
Heleposti näinkin hoikalla varrella tuollasen tytön hoiran"
jolta myrsky vei kaikista
tärkeimmäin ihmisen.
Sattuihan se aikansa,
kun sydän revittiin irti rinnasta.
Hetken jopa tunsit, ettei happi päässyt enää sinne
minne sen kuului matkata.
Kunnes tuli uusi pettymys;
puuska ja sade pieksi sinua jälleen.
-huomasit, että yhden pettymyksen jälkeen
sydämesi on entistäkin vahvempi
ja kestää kovimmatkin myrskyt.
siinä juuri kävi...
mielestäni nätein.
Minä olen haapa
Pienimmänkin virtauksen
tunnistan lehvilläni,
niiden loputtomana värinänä.
Hopeisena seison
metsänlaidassa.
Olen kaunis myös
marraskuussa.
Miten suututtaa,
kun puita ei arvosteta,
surmataan syyttä suotta,
silvotaan, alennetaan
raastetaan kannotkin
juurineen.
symbolisoida sitä, että suurin rakkautesi katosi, jolloin huomasit jo unohtuneiden rakkauksien olevankin suurimpia sinulle?
mutta tämä ei ollut valitettavasti elämäni *suurin rakkauteni*, joka oksani kiskaisi irti.
Kuitenkin henkilö josta omalla tavallani välitin....tai luulin välittäväni...kunnes huomasin kaiken loputtua,että minunhan onkin paljon helpompi hengittää nyt ilman sitä oksaa.
Kun elämästäni kiskaistiin surullisen tapahtuman johdosta joskus elämäni rakkas,(rakkauden joka ei kuulu koskaan listaan jo unohtuneet rakkaudet*) silloin olin puu joka revittiin juurineen maasta ja lysähdin maahan.. ,melkein lahosin,
kuitenkin yksi juuristani oli oli jäänyt silloin kiini maahan ja alkoi versoa ajan mittaan uutta kasvua joka onkin jo tullut melkoisen vahvaksi rungoksi,enkä siksi tuskin huomaa yhden oksan menetystä.
Toi oli lohdullista kuultavaa sanoi tämä ikivanha puuvanhus, joka seisoo vielä sitkeästi yksin entisen metsänsä keskellä pohtien, mistä lie syntyikään aikoinaan se kipinä, joka liekkimereksi muuttuen muutti kaiken sen kauniin väriloiston allaan hiilenhileksi ja tuhkanmustaksi jättäen jäljelle vain sen yhden puun, joka sitkeästi vielä koittaa jatkaa tuhkan keskellä taivaltaan. Aika varmasti aikanaan näyttää paloiko juuret kokonaan poroksi vai jäikö pinnan alle edes vähän sitä jotakin, mikä jonakin kauniina kesäaamuna voisi nousta vielä kauneimpaan kukoistukseensa kasvattamalla ne vihreät versonsa tämänkin puun ympärille.
mutta en minäkään enää niin nuori koivu ole, mutta sitäkin notkeampi ja siitä johtuen juureni ovat erittäin syvällä maassa,- imien sieltä kaiken mahdollisen tarvitsemani ravinteen.
Ehkäpä en imekkään itse kaikkia ravinteita sieltä maasta,otan vain tarvitsemani ja jätän niitä sinne maan uumeniin, jotta sinunkin juuresi pääsevät osallisiksi niistä ja seuraavana auringonpaisteena huomaat taas kuinka ylväästi ja vahvasti runkosi seisoo muiden puiden ympäröimänä ,vaikka tuuli niitä joskus koetteleekin. :-)
Sinäkö se olitkin. Enpä tuota minä aikaisemmin huomannut kun en nähnyt tätä itseäni ympäröivää tuhkaa kauemmaksi. Onneksi se teidän metsä vielä siellä kasvaa ja kukoistaa. Sinut minä kyllä muistan vaikka en täältä saakka sinne nyt näekään, mutta katselinhan minäkin sinua aina sillä silmällä. Kuinka kauniisti tuulessa aina notkea, sorja vartesi heiluikaan ja huokuikaan niiden tuohenpalasten kiertäessä kauniisti runkoasi.
Voi kun olikin kauniisti sanottu tuo äskeinen sinulta ei tosiaankaan enää niin nuori koivu. Ajatus oli kyllä kaunis, mutta siitä huolimatta pitää varmaan sanoa, että vaikka riippakoivuksi vielä voisin vanhetessasi vaikka hyväksyä sinun alkavan itseäsi joskus nimittelemäänkin jonkun hyvän syyn nojalla mutta älä sinä vaan kuitenkaan vaivaiskoivuksi minun takiani ala ainakaan tuolla tavalla antamalla omasta voimavarastostasi minulle. Vahvistu sinä vaan maan antamilla ravinteilla ja voimistu kasvattaaksesi pitkän komean vartesi vielä entistäkin komeampaan kukoistukseen ja ota vastaan kaikki auringonsäteet mitä ylhäältä annetaan.
Kunhan nuo ihmiset ei itse tätä maapalloa tuhoa niin kyllä kai se luonnonkiertokulku sekä sateet ja tuulet huolen pitää, että tämäkin entinen metsäinen maa vielä voimistuu ja kasvaa uuteen kokoistukseensa niin, että vielä vierelle puu toisensa jälkeen nousee tuhkan keskeltä nostaen vihertyvät oksistot ja vahvat vartensa kohti auringon valoa.
olisin honka, josta on kaikki tuohet revitty irti.
koivun pihkaa sinä päivä ku honkaan tuohi kasvaa.
saunan uunissa räiskyy ja käpristyy.
rupeen sit saunaa lämmittää.eiköhän noilla haloilla ja tuohella jo jonkunlaiset löylyt saa.
bonsai puu, josta valuu mahlaa.
..jota ennen vanhaan aikaan olisi maalaisneito kaunokaiseksi varmaaan sanottu, mutta jota tänä päivänä jo ikävä kyllä sellaiseksi vanhaksi mökin miinaksi voisi kaiketi alkaa kutsua.
Minä kun vielä tuohon meidän portinpieleen nojaten sitä omaa sulhoaan vaan odotan ja odotan tulevaksi. Missä lie vipyy kun ei näy eikä kuulu?
Niin jotta sitä minä vaan, että mistä se sulho sitten tultuaan mulle ne tuohisormukset väsää jos te kaikki tuohet päreiksi siellä pistätte? Ja niissä virsuissakin olisi ihan kiva kahden kesken sen sulhon kanssa sitten saunakamarista aina tuvan puolelle tepastella.
...mutta enhän toki vaivaiskoivuksi vuoksesi rupeaisi.
Tosin näin pitkän pitkän työputken aikaan oloni kyllä joskus on hieman vaivaiskoivumainen.:-)
Ja riipakoivuksi tiedän vielä joskus tulevani, mutta usko pois, sisälläni virtaa siitäkin huolimatta lämmin koivun mahla.
Paljonhan tällä palstalla näyttää jos jonkinlaista puuta olevan...latvattomasta kuusesta lähtien, ja hekin tarvitsevat oman osansa ravinteensa.
Jokaisen on vaan löydettävä se oma kaivo, mistä niitä voimavarojaan sitten itseensä ammentaa.
Minä ammennan sitä tällä hetkellä 14 tuntisella päivällä työ-elämässä ja siksi en jaksa jokaiseen *pikkuseikkaan * enää takertua.
Raikkaita pakkaspäiviä sinne sinun metsääsi.
olisin latvaton kuusi.
? kuusi