niin vaikeaa? Tämä ei ole retorinen kysymys. Suurimmalla osalla tänne kirjoittavista yksinäisistä on luultavasti jonkinlainen käsitys siitä, millä tavalla yksinäisyydestä saattaisi päästä eroon -- jokin taho, joka voisi mahdollisesti auttaa. Tälläkin palstalla on ehdotettu moneen kertaan esimerkiksi meilien vaihtoa, käsittääkseni lähes tuloksetta.
Mistä on kysymys?
Mistä on kysymys?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Minulle sähköpostien kirjoittelu ei riittäisi korvaamaan IRL-kontakteja. Haluan nähdä oikeita ihmisiä ja puhua oikeasti heidän kanssaan. Kaukosuhteessa eläminen on tällä hetkellä välttämätön paha. Ei edes huvita puhua miehen kanssa puhelimessa, tulee vaan pahempi ikävä kun ei voi koskettaa ja halata.
Ehkä minua nuoremmat, jotka ovat kasvaneet internetin parissa, eivät ole kiinnostuneita tapaamaan ihmisiä muuten kuin sähköisessä muodossa?
Jooh sama mullekin tuo livenä näkeminen ja kosketus. Ei huvita täällä vaan pälpättää, mut toisaalta yksi juuri perui tapaamisen. Oli kuulemma löytänyt juuri jonkun miehen. Voi tosiaan noin ollakkin, mut ärsyttää et peruu tapaamisen noin vain ja kuinka paljon vaivaa mä sen kaa tutustumiseen olin nähnyt.
Noo sit yksi asuu todella kaukana, kolmanteen en saa kontaktia vaikka yritän. Ei vissiin ole normaalia jos toinen ei kerro omista jutuistaan mitään, vaiks monella eritavalla koetan tutustua. Täytyy kait vaan todeta, et sen kaa ei synkkaa. No sit on tapaus jonka kaa synkkaa kuin unelma, mut se on tietenkin naimisissa jo eikä varmasti tuosta sit tule mitään sen enempää, kun sen mieskin on niin mustasukkainen et naisella ei saa olla miesystäviä.
Hmm turhauttavaa ja jos ei baareissa huvita käydä, niin mitäs sit kokeilis. Toki voin baareihinkin mennä, mut on noissa aika tuskaa tutustua, kun on niin kova metelikin ja heikompi kuulo et ei meinaa kuulla. Silloin tuo juttelu on musta ahdistavaa.
Jos on kolmekymmentä melkein ikä niin alkaa jo moni samanikäinen oleen varattu ja ties mitä. Ja töissä on lähinnä jotain viisikymppisiä rouvia.
Hmm mitäs vielä keksisi.
Yksi on ujo tai jotain enkä ole ainakaan vielä saanut sitä luottaan, et vois tavata. Puhun siis naisista. Koska miesystäviä mulla on ihan tarpeeksi, mut vakiintuahan sitä jo haluais ja alkaa asustaan kaksin eikä yksin. Ai niin yksi naisiin suuntautunut mulla on tosi hyvä ystävä, mut se ahdistuu jos sitä halaa tai koskee sen luona majailee. Ollaan sen kanssa juuri vastakkaisia tuossa suhteessa
Jaa, omasta puolestani voin sanoa että koska olen sairaan lapsen yksinhuoltaja ja elämäni sen vuoksi vaikeaa/erilaista kuin muilla, kaikki entiset ns. ystävät ovat kaikonneet ympäriltäni. Heillä on oma perhe ja he viettävät aikaa muiden "ydin"- perheellisten kanssa. Kukaan ei jaksa olla tekemisissä kanssani koska lapseni vaatii koko ajan huomiota. Silloin harvoin kun saan vapaata, he eivät "ehdi" tavata minua.
Uusia ystäviä olen yrittänyt etsiä netin kautta, mutta olen onnistunut törmäämään sillä tavoin psyykkisesti sairaisiin että he eivät kykene normaaliin vuorovaikutukseen. Ei minua haittaa jos jollakin on vaikkapa masennusta tms, mutta jos sairaus on sitä luokkaa että kahden tapaamisen jälkeen haukutaan ja haastetaan riitaa niin en kyllä kaipaa sellaista "ystävää". Joskus taas joku kauempana asuva on ehdottanut kirjeenvaihtoa, mutta kun en ole lainkaan sellainen luonne että jaksaisin ja ehtisin istua kirjoittelemassa "virtuaalihenkilölle", niin en ole siihen ryhtynyt. Olisi kiva löytää ihan oikea ystävä, jonka kanssa voisi käydä kahvilla ja tavata livenä.
Minua surettaa kun täällä usein haukutaan että "hanki elämä!" Meitä on niin erilaisia ihmisiä täällä, että ei se "uuden elämän hankkiminen" aina ole niin yksinkertaista. Itse olen sosiaalinen ja avoin ihminen enkä silti löydä ystäviä. Aikuisena se on vaikeampaa koska kaikilla tuntuu jo olevan omat menonsa ja perheensä, eikä niihin kuvioihin sovi ulkopuoliset. Samassa tilanteessa olevaa ihmistä en ole löytänyt omalta asuinalueeltani, jonka kanssa voisin ystävystyä - huom. mikäli HÄN haluaisi ystävystyä! Yhteisiä intressejäkin täytyy löytyä, ei kaikilla toimi kemiat!
Olen todella yksin sairaan lapseni kanssa, sukulaisia ei oikeastaan ole, puhumattakaan ystävistä. Vertaistukeakaan en löydä koska tuntemani muut sairaan lapsen vanhemmat ovat juuri noita ydinperheitä joilla on jo omat menonsa ja ystävänsä. Miestä minun on turha enää etsiä, kun usean vuoden etsimisen tulos oli vaikea masennus ja raaka totuus että yksinhuoltajan on vaikea saada kunnollinen mies, etenkin jos on sairaan lapsen yh. Ja kun sitten aloin etsiä naispuolista ystävää netistä, törmäsin - anteeksi vaan, pariin hulluun jotka alkoivat häiriköimään.
Välillä puran suruani tänne, mutta kai tässä on luovutettava. En ole yli vuoteen käynyt kahvilla tmv "treffeillä" kenenkään kaverin kanssa. Viime kesänä kävin kaukana asuvan sisareni kanssa pari kertaa kahvilassa. Siinäpä minun vapaa-ajan sosiaaliset kontaktini ovat.
Täällä olisi toinen yh-äiti joka myös kaipaisi ihan vaan sitä rauhallista kahviseuraa. Minultakin on kummallisella tavalla entiset ystävät hävinneet jonnekin ja sukulaiset ovat hyvin kaukainen käsite.
Minkäikäinen lapsesi on?
Mikä se sairaus on?
Asutko pk-seudulla?
En asu siellä päin : ( Jos vaan voisin niin muuttaisin sinne. Asunto kai vaikea saada sieltä jos ei ole rahaa omaa ostaa.
Täällä(kin) tuntuu olevan paljon yksinäisiä jotka asuvat siellä. Ja onhan siellä paljon enemmän tekemistä/aktiviteetteja, kuin täällä pienemmällä paikkakunnalla. Pienet piirit pienillä paikkakunnilla ja kaikilla on jo oma, suljettu ystäväpiirinsä.
Lapsellani on neurologinen sairaus ja olen hänen omaishoitajansa.
Itse asun vuokra-asunnossa. En pystyisi ikinä ostamaan omaa asuntoa.
Vaikka täällä niitä aktiviteetteja onkin niin kyllä täältäkin yksinäisiä löytyy...
Minun täytyy myöntää, että tarkoitukseni on ollut vain purkaa ajatuksia ja kuvailla omaa yksinäisyyttä. Miksi olen vuosien saatossa ajautunut näin vaikeaan tilanteeseen. Että seurauksena on ollut yksin jääminen, eli kumppanittomuus.
En ehkä niinkään ole tätä kautta ollut hakemassa uusia ystäviä. Mutta se olisikin upea juttu, jos näin netinkin välityksellä kaksi yksinäistä kohtaisi. Ja vieläpä niin, että sattuisivat asumaan samassa kaupungissa.
Palstalla on kuitenkin jatkuvasti esitetty hyviä keinoja, jotka voisivat auttaa sosiaalisemmaksi tulemisessa. Valitettavasti harva niitä kuitenkaan kykenee ottamaan käyttöön hetkessä. Monella lienee taustalla vaikeaa ujoutta ja pelkoja, kuinka hänet hyväksytään. Ainakin minulla, paradoksaalista kyllä, sosiaalisemmaksi tuleminen pelottaakin. Vanha tuttu yksinäisyys jää taakse ja uusi oikea elämä tuo mukanaan paljon hyviä asioita.
Mietin tässä että lähtisiköhän käymään leffassa. Jättäisi kävelylenkin väliin ja pyöräilisi keskustaan elokuviin. Kuullostaa hyvältä.
Ongelma on kai siinä, että se mailiystäviä pyytävä henkilö asuu jossain kaukana. Vähintään parin tunnin matkan päässä jos ei muuta. Meidän yksinäisten ja sosiaalisista peloista kärsivien ihmisten on myös todella vaikea lähteä itse yksin yhtään mihinkään.
Olen samaa mieltä. ei se kirjoittelu paljon lohduta, ihan hiukan. pitäisi päästä vastatusten meidän yksinäisten, siis tavata. sitten ei ehkä enää ollakaan yksinäisiä. siinä tarvitaan tietenkin rohkeutta, mutta muutakaan keinoa ei ole. Olisitko valmis siihen jos vaikka ehdottaisin. Jos kiinnostaa ota yhteys galleriaan nimimerkki: paivauninen. Katsotaan mitä keksitään..