Suomenlahden rantamaisemissa Sillamäellä Itä-Virumaalla nousee vihreän ruohopeitteen saanut kumpu. Näkeehän sen, että kyse ei ole luonnonmuodostelmasta vaan ihmisen käden työstä. Käden piti peittää ympäristölle vaarallinen 50 hehtaarin kokoinen radioaktiivinen ympäristökatastrofi, joka olisi pahimmillaan voinut hajota Itämerelle.
– Kun saavuin tänne ensi kertaa näin keltaisen vihreän laguunin, josta nousi kitkerää höyryä, muistelee hollantilainen asiantuntija Jan Vrijen reissuaan Sillamäelle 1990-luvulla.
Laguuni oli hapan järvi, joka oli muodostunut jättimäisen jätekasan päälle. Kaatopaikka syntyi neuvostoaikaisesta uraanirikastamosta pumpatusta radioaktiivisesta jätteestä ja myöhemmin paikalle ladotusta palavankiven tuhkasta.
Rikastamo oli osa sotakompleksia ja Sillamäen suljettua sotilasaluetta puoli vuosisataa.
Alueen kattaminen ja peittäminen alkoi kymmenisen vuotta sitten, ja siihen osallistuivat Viron lisäksi Pohjoismaat ja EU. Noin 21 miljoonan euron budjetista miljoonan maksoi Suomi.
– Tämä oli yhteinen ongelma. Rantavaltioiden pitää suojella merta, jo pelkästään Itämeren suojelusopimus velvoittaa siihen, muistuttaa projektin ohjausryhmässä ollut Säteilyturvakeskuksen apulaisjohtaja Raimo Mustonen.
Radioaktiivinen pöly levisi lähitienoolle
Alueen peittäminen oli valtaisa projekti. Radioaktiivinen 12000 tonnin jätekasa nousi 25 metrin korkeuteen. Vaikka vastaavanlaisia paikkoja löytyy esimerkiksi entisen Itä-Saksan alueelta, yksikään niistä ei ole meren rannalla.
Mittakaavasta kertoo jotain se, että meren puolella mäkeä tukee 450 maahan lyötyä teräspilaria.
– Tämä on hieno esimerkki siitä, miten vaikea alue saatiin puhdistettua, Mustonen sanoo.
Viisikerroksinen kate on pari metriä paksu ja sen päälle on ajettu vielä metrien maakerros. Esimerkiksi puut voisivat kasvaa mäellä ilman, että niiden juuret rikkovat peitettä. Talojen paalutusta alue ei sen sijaan kestä.
Iso huoli ympäristön lisäksi oli paikallisen väestön terveys.
Sillamäen kaupunki sijaitsee vain runsaan kilometrin päässä jätekasasta, ja siitä levisi kuivina kausina radioaktiivista pölyä lähitienoolle. Tutkijat eivät kuitenkaan löytäneet viitteitä esimerkiksi lisääntyneistä syöpätapauksista. Suurin säteilyaltistus tuli kasasta nousevasta radonista.
– Radon-kaasua on kaikkialla Pohjois-Virossa suhteellisen paljon, ja Sillamäen varasto nosti pitoisuutta. Nyt radonin taso on normaaleissa rajoissa, sanoo kunnostamisesta vastanneen Ökosilin toimitusjohtaja Tõnis Kaasik.
Radioaktiivisesta aineesta vain pieni osa oli tutkijoiden mukaan veteen liukenevaa. Lisäksi se olisi mereen joutuessaan sekoittunut valtavaan vesimassaan, joten esimerkiksi kalojen saastuminen olisi jäänyt vähäiseksi.
– Ympäristöongelma paikka oli lähinnä typpiyhdisteiden takia, Mustonen kertoo.
Ne taas olivat peräisin typpihaposta, jota käytettiin uraanin liuottamisessa.
Paikalliset eivät kuitenkaan suhtautuneet välinpitämättömästi alueeseen ja sen vaikutuksista puhuttiin.
– 20 vuotta sitten havaittiin, että lapsilta lähtee hiuksia päästä. Asiaa tutkittiin ja ilmeni, että samaa tapahtui muuallakin. Lopulta syylliseksi paljastui muualla Virossa palanut palavakivi, Kaasik muistelee.
– Kun saavuin tänne ensi kertaa näin keltaisen vihreän laguunin, josta nousi kitkerää höyryä, muistelee hollantilainen asiantuntija Jan Vrijen reissuaan Sillamäelle 1990-luvulla.
Laguuni oli hapan järvi, joka oli muodostunut jättimäisen jätekasan päälle. Kaatopaikka syntyi neuvostoaikaisesta uraanirikastamosta pumpatusta radioaktiivisesta jätteestä ja myöhemmin paikalle ladotusta palavankiven tuhkasta.
Rikastamo oli osa sotakompleksia ja Sillamäen suljettua sotilasaluetta puoli vuosisataa.
Alueen kattaminen ja peittäminen alkoi kymmenisen vuotta sitten, ja siihen osallistuivat Viron lisäksi Pohjoismaat ja EU. Noin 21 miljoonan euron budjetista miljoonan maksoi Suomi.
– Tämä oli yhteinen ongelma. Rantavaltioiden pitää suojella merta, jo pelkästään Itämeren suojelusopimus velvoittaa siihen, muistuttaa projektin ohjausryhmässä ollut Säteilyturvakeskuksen apulaisjohtaja Raimo Mustonen.
Radioaktiivinen pöly levisi lähitienoolle
Alueen peittäminen oli valtaisa projekti. Radioaktiivinen 12000 tonnin jätekasa nousi 25 metrin korkeuteen. Vaikka vastaavanlaisia paikkoja löytyy esimerkiksi entisen Itä-Saksan alueelta, yksikään niistä ei ole meren rannalla.
Mittakaavasta kertoo jotain se, että meren puolella mäkeä tukee 450 maahan lyötyä teräspilaria.
– Tämä on hieno esimerkki siitä, miten vaikea alue saatiin puhdistettua, Mustonen sanoo.
Viisikerroksinen kate on pari metriä paksu ja sen päälle on ajettu vielä metrien maakerros. Esimerkiksi puut voisivat kasvaa mäellä ilman, että niiden juuret rikkovat peitettä. Talojen paalutusta alue ei sen sijaan kestä.
Iso huoli ympäristön lisäksi oli paikallisen väestön terveys.
Sillamäen kaupunki sijaitsee vain runsaan kilometrin päässä jätekasasta, ja siitä levisi kuivina kausina radioaktiivista pölyä lähitienoolle. Tutkijat eivät kuitenkaan löytäneet viitteitä esimerkiksi lisääntyneistä syöpätapauksista. Suurin säteilyaltistus tuli kasasta nousevasta radonista.
– Radon-kaasua on kaikkialla Pohjois-Virossa suhteellisen paljon, ja Sillamäen varasto nosti pitoisuutta. Nyt radonin taso on normaaleissa rajoissa, sanoo kunnostamisesta vastanneen Ökosilin toimitusjohtaja Tõnis Kaasik.
Radioaktiivisesta aineesta vain pieni osa oli tutkijoiden mukaan veteen liukenevaa. Lisäksi se olisi mereen joutuessaan sekoittunut valtavaan vesimassaan, joten esimerkiksi kalojen saastuminen olisi jäänyt vähäiseksi.
– Ympäristöongelma paikka oli lähinnä typpiyhdisteiden takia, Mustonen kertoo.
Ne taas olivat peräisin typpihaposta, jota käytettiin uraanin liuottamisessa.
Paikalliset eivät kuitenkaan suhtautuneet välinpitämättömästi alueeseen ja sen vaikutuksista puhuttiin.
– 20 vuotta sitten havaittiin, että lapsilta lähtee hiuksia päästä. Asiaa tutkittiin ja ilmeni, että samaa tapahtui muuallakin. Lopulta syylliseksi paljastui muualla Virossa palanut palavakivi, Kaasik muistelee.
Vastaukset 2
Vanhimmat
sentään vessassa paperia.
Euroopanlaajuinen ydinjätteen läjittäminen Suomen alueelle on sisäänrakennettuna Suomen päänavauksessa ja tarjoutumisessa koekaniiniksi uusien reaktorityyppien testaukseen.