Mä en jaksa olla enää yksin.Tuntuu vaan että mikään ei auta vaikka oon pyrkinyt ujoudesta huolimatta ihmisten seuraan.Ja jopa tutustumaan uusiin ihmisiin.Silti kukaan ei välitä.Joudun pitämään yllä kulissia "kaikki on hyvin,elämä hymyilee".Niin varmaan.Joskus uskoin siihen, että kaikki kääntyy hyväksi.Että vielä joku päivä voin kelvata jollekin tällaisena kuin olen.Sitä päivää ei ole vuosista ja yrityksistä huolimatta tullut.Eikä sitä tulekaan.En usko enää siihen muutokseen.Se on mun tavoittamattomissa.En ole niin vahva että pystyisin tekemään enää asialle mitään.Ainoa lohduttava ja samalla pelottava asia on se, että joku päivä mun ei tarvii enää kärsiä tästä yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteesta.Vaan voin olla onnellinen jossain mulle paremmassa ja sopivammassa paikassa.
pää hajoaa
:(:(:(
6803
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että voisit itse yrittää tehdä muille ihmisille hyvää, auttaa muita, tuoda iloa heidän elämäänsä? Vapaaehtoistyössä voisit samalla, sen lisäksi, että auttaisit muita, saada niitä arvokkaita ihmissuhteita. No, tämä on vain tällainen ajatus mutta joskus olen itse ajatellut, että jos joskus kokisin vaikeita vastoinkäymisiä yrittäisin tuoda onnellisuutta edes muiden elämään.
elää koko elämänsä vain muille kun itse on aina yksin.
Ole oma itsesi, se riittää. Vapauttava kokemus, ehkä sinulla vielä ensi kertaa edessä.
Minkä sä veikkaat syyksi siihen, että kukaan ei välittäisi tai olisi kiinnostunut hengailemaan sun kanssasi? Millainen sä sitten olet ja miten paljon sä olet itse panostanut tähän?
Mitä ikäluokkaa edustat ja missä sä asustelet?
Voi hitsin pimpulat, helppoahan se on neuvoa toista näin etänä. Mutta: jos sosiaaliset tilanteet jännittää, niin oletko jutskaillut siitä kenenkään ammattilaisen kanssa? Mulle tuli jotenkin sellainen ajatus, että olet ehkä aika nuori. Vanhemmiten sitä alkaa jossain määrin hyväksyä oman ujoutensa ja sen voi eri tilanteissa kertoa.Olisinpa sen itsekin nuorena oivaltanut. Nyt kun olen itse muutaman vuoden nuorison kanssa työskennellyt, ilahdun aina kun joku tuo reilusti jännityksensä esille.
Oli minullakin joskus vaihe, lukio-iässä, ettei juurikaan ollut ketään kavereita. Vanhat ylä-aste aikaiset jäi, ja lukiossa porukka oli ilmeisesti tullut joltain toiselta planeetalta. En edes kokenut tarvitsevani heidän seuraansa, tuumasin vain että pitäkää perkele tunkkinne, kyllä minä yksinkin pärjään. Ja pärjäsinkin, kun oli tekemistä. Ajattelin, että voisin asustella yksinään vaikka koko lopun elämäni, saisi tehdä mitä huvittaa ja milloin huvittaa.
Pidin tavallaan kulisseja yllä että kaikki on jees ja minä teen edelleen mitä lystään, vaikka tilanne oli täysin päinvastoin. Nyt vapaa yksin olo tuntuikin yksinäisyydeltä ja teki mieli päästä taas ihmisten kanssa juttuihin. Ajattelin kuitenkin, ettei minun seurasta kukaan ollut kiinnostunut ja ihan turhaa on edes yrittää muodostaa mitään kontakteja keheenkään.
Todellisuudessa ympärilläni oli koko ajan ihmisiä, jotka halusivat olla tekemisissä kanssani. Itse torjuin heidät olemalla sulkeutunut ja passiivinen, ehkä myöskin ujo. Eihän sitä kukaan tule ns. kotoa hakemaan, vaan pitää itse olla aktiivinen ja kiinnostunut muiden seurasta. Kun tajusin sen, niin taas oli kavereita ja seuraa ympärillään.