Vähissä on siis pakokeinot oman pään sisältä poistumiseen kun kasaan tämän kaiken ahdistumisen, surun, ikävän, arvottomuuteni tänne..
Olen kuin akvaariokala, tilaa ympärillä on, ehkä jopa lajitovereita, mutta silti haukon henkeäni ja tunnen tukehtuvani tähänpaikkaan!
Olen ollut parisuhteessa viitisen vuotta ja alusta asti mieheni on ollut "omistava", eli olemme olleet aina kahden, kun hän ei ole muuta halunnut. Omat kaverit ja harrastukset sitten jäi kun en halunnut toista "hylätä" menemällä minnekään.. Noh, yllätys yllätys. Nyt hän on aina liikematkoilla, välillä viikkojakin reissaa ympäriinsä ja minä olen yksin kotona. Ilman ystäviä, ilman perhettä (hän ei myöskään halua lapsia). Matkoiltaan soittaa, jos soittaa. Jos nalkutan mitenkään menoista, niin saan kuulla vain miten raskasta hänellä on noilla matkoilla. Helvetti!!!!!! En jaksa enää olla yksin, yksin myös yhdessä. Mitään hän ei minulle kerro, ei omista töistään, asioistaan, tunteistaan. Vannoo rakastavansa:) kyllä, mutta rakkaudellako aikuinen nainen elää? Olen aina ollut voimakasluonteinen, hyvällä itsetunnolla varustettu kaunis nainen. Nyt en ole noista enää mitään! Pelkään pettämistä, mies jää valkoisista valheista kiinni tuon tuostakin. En usko että vielä on pettänyt, mutta uskon sen olevan vain ajan kysymys:(. Koti ja ihan kaikki asiamme ovat minun harteillani, on pakko jaksaa vaikkei jaksaisikaan.
Viimeksi hänet lentoasemalle viedessäni hänen naispuoliset kollegansa huumorilla? heittivät että "viedään miehesi pahoille teille.. ja että anna numero niin laitetaan tekstareita välillä, vaikka ne ovatkin K-18..". Tämä tämmöinen ei luottamustani ainakaan nosta! Akat kyllä ovat ukkoani reilut 7-vuotta vanhempia... Lähes nelikymppisiä siis, mutta estääkö se mitään? En oikeasti kestä enää! Rakastan häntä koko sydämestäni, mutta enemmän haluan rakastaa itseäni. En haluaisi häntä valinnan eteen laittaa; minä tai tuo työ joten olen valmistelemassa eroa.. Hän palaa matkaltaan taas muutaman päivän päästä, enkä tiedä haluanko olla vastassa. Mitä ihmettä teen? Elämä on aivan solmussa!
Olen kuin akvaariokala, tilaa ympärillä on, ehkä jopa lajitovereita, mutta silti haukon henkeäni ja tunnen tukehtuvani tähänpaikkaan!
Olen ollut parisuhteessa viitisen vuotta ja alusta asti mieheni on ollut "omistava", eli olemme olleet aina kahden, kun hän ei ole muuta halunnut. Omat kaverit ja harrastukset sitten jäi kun en halunnut toista "hylätä" menemällä minnekään.. Noh, yllätys yllätys. Nyt hän on aina liikematkoilla, välillä viikkojakin reissaa ympäriinsä ja minä olen yksin kotona. Ilman ystäviä, ilman perhettä (hän ei myöskään halua lapsia). Matkoiltaan soittaa, jos soittaa. Jos nalkutan mitenkään menoista, niin saan kuulla vain miten raskasta hänellä on noilla matkoilla. Helvetti!!!!!! En jaksa enää olla yksin, yksin myös yhdessä. Mitään hän ei minulle kerro, ei omista töistään, asioistaan, tunteistaan. Vannoo rakastavansa:) kyllä, mutta rakkaudellako aikuinen nainen elää? Olen aina ollut voimakasluonteinen, hyvällä itsetunnolla varustettu kaunis nainen. Nyt en ole noista enää mitään! Pelkään pettämistä, mies jää valkoisista valheista kiinni tuon tuostakin. En usko että vielä on pettänyt, mutta uskon sen olevan vain ajan kysymys:(. Koti ja ihan kaikki asiamme ovat minun harteillani, on pakko jaksaa vaikkei jaksaisikaan.
Viimeksi hänet lentoasemalle viedessäni hänen naispuoliset kollegansa huumorilla? heittivät että "viedään miehesi pahoille teille.. ja että anna numero niin laitetaan tekstareita välillä, vaikka ne ovatkin K-18..". Tämä tämmöinen ei luottamustani ainakaan nosta! Akat kyllä ovat ukkoani reilut 7-vuotta vanhempia... Lähes nelikymppisiä siis, mutta estääkö se mitään? En oikeasti kestä enää! Rakastan häntä koko sydämestäni, mutta enemmän haluan rakastaa itseäni. En haluaisi häntä valinnan eteen laittaa; minä tai tuo työ joten olen valmistelemassa eroa.. Hän palaa matkaltaan taas muutaman päivän päästä, enkä tiedä haluanko olla vastassa. Mitä ihmettä teen? Elämä on aivan solmussa!
Vastaukset 8
Vanhimmat
sinun seurassasi puhua tuollaista. Tai ehkä sitä ei voinut estää. Se ei ole mitään tyylikästä leikinlaskua vai onko?
että miehesi olisi edes soittanut jälkeen päin ja vakuuttanut jotenkin. Toisaalta sekin voi herättää epäilyjä.
ikäviä seurauksia. Hölmöjen puheista ei ehkä kannata välittää vaan miettiä sitä mitä miehesi on tehnyt perheensä eteen.
se, jos jäit mietteinesi yksin, mutta ehkä miehesi ei kuullut niitä juttuja vaan oli muissa ajatuksissa.
Hei. Kävin netissä ja googletin "yksinäisyys". Sun viestisi tuli esille ekana ja luin sen. Oon menossa torstaina yhteen tilaisuuteen puhumaan yksinäisyyden teemasta. Sun viestisi oli lihaa,verta ja kyyneleitä. Sun itsetuntoasi on ainakin pyritty horjuttamaan. Sulla on kuitenkin asenteestasi päätellen melkoisesti paukkuja jäljellä. Mainitset sanat: suru, ikävä ja arvottomuus. Kovia juttuja kaikki ja toinen vaikuttaa toiseen. Toi sun kuvaus akvaariokalasta on puhutteleva. Oot jonkun möykyn sisällä happivajeessa ja näet että elämä ympärillä jatkuu muta sulla ei ole siinä sellasta roolia kuin haluaisit. Onko ihan mahdotonta että lyöt kortit pöytään sun miehellesi ja sanot ettet voi jataa näin? Älä luovuta äläkä anna enää kenekään syödä sun elämääsi. Toivotaan että löydätte ratkaisun, mutta mun älä jatka enää noilla ehdoilla.Reijo
[email protected]
Hassua miten pienikin viite siitä, etten ole oloani kuvitellut, saa jo aikaan tunteen hengittämisestä. Juu, paukkuja ehkä vielä on. Jos vain tietäisin näin monen vuoden jälkeen että toimivatko ne ja miten niitä edes käytettiin! En olisi koskaan nuorempana uskonut että minulle näin käy. Olen aina ollut hieman erakkoluonne, taistellut taisteluni yksin ja vältellyt rakastumista siksi koska olen sen kokenut heikkoutena jollakin tavalla. Sitten vastaan tuli ihminen joka tavallaan avasi itsensä ja viestitti että luota minuun, minä en hylkää, en petä, en jätä sinua yksin. Ja minä siihen sitten uskoin. Toimin juuri niin, miten olen muita ohjeistanut välttämään parisuhteessa... "Älä luovu omasta tilastasi, älä elä vain toiselle". Mutta uskoin että yhdelle ihmiselle maailmassa minäkin voin oman herkkyyteni ja vajavaisuuteni näyttää. Että tämä ihminen sen kestää. Ei kestänyt, eikä ymmärtänyt. Sen ymmärrän nyt itse. Hän ehkä halusi sen valloitettavan vuoren, sen mahdottoman saada käyttäytymään mahdollisesti. Ja nyt kun olen kotona, yksin ja täysin riippuvaisena; minun ylitseni kävellään mennentullenjapalatessa. Mutta jos koskaan olen miehelleni puhunut tästä pahasta olostani ja tästä musertavasta yksinäisyydestä, siitä miten tila lasikopissani käy ahtaaksi; hän itkee ja rukoilee että jään. Että hän kyllä tekee kaiken ensikerralla, seuraavalla reissulla tms. paremmin. Näiden lupausten vuoksi tunnenkin käveleväni keväisellä jäällä, miettien että kestääkö se vai ei! On niin helppo luvata jotakin. Mutta eikös lupaus pitäisi aina pitää? Tiedän sen että kukaan ei pysty minua tekemään onnelliseksi ellen itse sitä tee. Siksi en enää ehkä jaksa odottaa hänen "parannuksiaan". Tai ehkäpä hän tsemppaakin koko ajan, mutta minun oloni vain ei parane. Silloinhan tämä on tässä; hän ei pysty minua enää onnelliseksi tekemään täysin, olen jo liian skeptinen, liian monesti latistettu. Pitkä stoori:)
Sun viestisi jälkeen suositelen nimimerkkisi muutamista. Se ei vastaa sua lainkaan! Kevätjäällä kulkemisessa on se ongelma ettet pysty kevään tuloa estämään ja se jää sulaa ihan vääjäämättä. Kåävele mielummin rantoja pitkin jooko?.Reijo
Mieti niitä ns. positiivisia juttuja. Mitä sä hänessä rakastat? Auttaako se sun rakkaus yhtään, jos se on yksipuolista ja mies ei edes nykyään vaivaudu kuuntelemaan sua, tai keskustelemaan asioista? Oli suuri virhe hylätä ne omat ystävät ja jättää kaikki harrastuksesi. Ei yhden ihmisen saa antaa omiin valintoihin ja elämään noin paljon vaikuttaa. Jos tilanne jatkuu edelleen samanlaisena, niin et sä voi tehdä muuta kuin jättäytyä kyydistä pois.