Vertailen itseäni muihin. Ahdistaa, kun suurimmalla osalla näyttää olevan enemmän ystäviä ja kokemuksia. Facebookissa ollessani masennun täysin kun katselen muiden kaverimääriä, muiden valokuvia ulkomaanmatkoista, kuvia ystävistä, hauskanpidosta, elämyksistä. Miksei minulla ole yhtä paljon ystäviä, miksen minä saa yhtä paljon kommentteja, miksei minulla ole tuollaisia kuvia ulkomaanmatkoista.
Pahin pelkoni on, että muutaman vuoden päästä huomaan olevani kaiken lisäksi aikuinen, vanha, enkä ole tyytyväinen nuoruuteeni. Ulkoisen kauneuteni rupsahtaminen pelottaa. Pelkään että silloin murehdin elämätöntä nuoruuttani. Pelkään että olen silloinkin yksinäinen, tavallinen ruma keski-ikäinen tallaaja.
Elämässä on niin paljon mahdollisuuksia, etten tiedä mihin päin lähtisin. Mitä opiskelisin, mitä tekisin työkseni, en tiedä mitä oikeasti haluan. Kävin juuri koulun valintakokeissa jossa oli persoonallisuustesti, eikä persoonani kuulemma kyseiselle alalle. Kiva huomata, ettei tämä persoona ole hyvä työelämään. Ei varmaan millekään alalle. No ehkä jonnekin konttorirotaksi piiloon kaikesta.
Kiinnyn ja tarraudun ihmisiin helposti. Kaikki menevät omia menojaan, läheiset lähtevät eri suuntiin. Kavereilla elämän keskipisteenä on oma elämänsä ja läheisemmät ihmiset kuin minä heille olen, ja minulle taas ystävät ovat kaikki kaikessa, kun ei poikaystävääkään ole. Poika johon olin ihastunut muutti juuri ulkomaille "joksikin aikaa" ja tuntuu pahasti siltä ettei juttu toimi. Uskon ettei sellainen sosiaalinen, suosittu matkamies halua tälläistä hiljaista, rauhallista, tylsää.
Tästä päästiinkin siihen, että ihmissuhteissa joko mies ei minulle kelpaa tai sitten tunnen alemmuuden tunnetta. Alemmuuden tunteesta johtuu sitten se että olen äärimmäisen ujo, sisäänpäinsuuntautunut, tylsä. Pelkään koko ajan että suhde loppuu ja se surettaa sitten kovasti kun se oikeastikin loppuu. Häpeän itseäni, en uskaltaisi tavata pojan kavereita kun en halua nolata häntä olemalla näin hiljainen ja arka, huonoitsetuntoinen.
Kuvittelin juuri, että jos ihmiset joutuisivat kokeilemaan muiden elämiä, ja sitten pitäisi valita mieluisin elämä, suurin osa valittaisi minun elämästäni että "en halua ainakaan tätä".
Nämä ajatukset tulevat esiin välillä väkisin, vaikka usein ajattelenkin paremmin, positiivisesti. On päiviä jolloin pidän itsestäni ja itsetunto on ok, ja elämä hymyilee. Mutta kun nämä samat ajatukset tulevat aina esiin! Vaikka kuinka olen keksinyt niille järkevät vastaväitteet, esim. tulevaisuudesta on turha huolehtia kun sitä ei voi tietää. Ja vaikka kuinka hoen itselleni että kaikki on hyvin.
Pahin pelkoni on, että muutaman vuoden päästä huomaan olevani kaiken lisäksi aikuinen, vanha, enkä ole tyytyväinen nuoruuteeni. Ulkoisen kauneuteni rupsahtaminen pelottaa. Pelkään että silloin murehdin elämätöntä nuoruuttani. Pelkään että olen silloinkin yksinäinen, tavallinen ruma keski-ikäinen tallaaja.
Elämässä on niin paljon mahdollisuuksia, etten tiedä mihin päin lähtisin. Mitä opiskelisin, mitä tekisin työkseni, en tiedä mitä oikeasti haluan. Kävin juuri koulun valintakokeissa jossa oli persoonallisuustesti, eikä persoonani kuulemma kyseiselle alalle. Kiva huomata, ettei tämä persoona ole hyvä työelämään. Ei varmaan millekään alalle. No ehkä jonnekin konttorirotaksi piiloon kaikesta.
Kiinnyn ja tarraudun ihmisiin helposti. Kaikki menevät omia menojaan, läheiset lähtevät eri suuntiin. Kavereilla elämän keskipisteenä on oma elämänsä ja läheisemmät ihmiset kuin minä heille olen, ja minulle taas ystävät ovat kaikki kaikessa, kun ei poikaystävääkään ole. Poika johon olin ihastunut muutti juuri ulkomaille "joksikin aikaa" ja tuntuu pahasti siltä ettei juttu toimi. Uskon ettei sellainen sosiaalinen, suosittu matkamies halua tälläistä hiljaista, rauhallista, tylsää.
Tästä päästiinkin siihen, että ihmissuhteissa joko mies ei minulle kelpaa tai sitten tunnen alemmuuden tunnetta. Alemmuuden tunteesta johtuu sitten se että olen äärimmäisen ujo, sisäänpäinsuuntautunut, tylsä. Pelkään koko ajan että suhde loppuu ja se surettaa sitten kovasti kun se oikeastikin loppuu. Häpeän itseäni, en uskaltaisi tavata pojan kavereita kun en halua nolata häntä olemalla näin hiljainen ja arka, huonoitsetuntoinen.
Kuvittelin juuri, että jos ihmiset joutuisivat kokeilemaan muiden elämiä, ja sitten pitäisi valita mieluisin elämä, suurin osa valittaisi minun elämästäni että "en halua ainakaan tätä".
Nämä ajatukset tulevat esiin välillä väkisin, vaikka usein ajattelenkin paremmin, positiivisesti. On päiviä jolloin pidän itsestäni ja itsetunto on ok, ja elämä hymyilee. Mutta kun nämä samat ajatukset tulevat aina esiin! Vaikka kuinka olen keksinyt niille järkevät vastaväitteet, esim. tulevaisuudesta on turha huolehtia kun sitä ei voi tietää. Ja vaikka kuinka hoen itselleni että kaikki on hyvin.
Vastaukset 6
Vanhimmat
parikymppisen ajtuksia. Kaikkien elämä on sellaista. Välillä ylämäkeä sitten taas alamäkeä. Nykyään vaan joka paikassa hoetaan, että on henkistä pahoinvointia joka tarkoittaa siis juuri näitä elämän alamäkiä. Mitä olisi elämä, jos olisi vaan positiivisia tuntemuksia? Köyhää mielestäni. Juuri nämä alamäet kasvattavat ihmistä ja ne ovat tarpeellisia. Osaa taas entistä paremmin arvostaa sitä ylämäkeä.
Minullahan on oikeasti asiat ihan hyvin, mutta se ei näköjään riitä. Ehken ole koskaan tyytyväinen vaikka saisin kaiken haluamani? No ehkä jonkin aikaa. En tiedä.
Minulla on jo ammatti, ja tulevaisuuden suunnitelmissa mennä takaisin kouluun, aion matkustella, kerätä kokemuksia. Minulla on työpaikka, oma vuokrakämppä, hyvät vanhemmat, pari hyvää ystävää, kavereita, aloitin juuri uuden harrastuksen, minulla on tervelliset elämäntavat ja olen kyllä päässyt elämään nuoruutta. Pidän itseni liikkeessä, pyrin juttelemaan ihmisille ja ottamaan rennosti, vahvistamaan itsetuntoa, kehittämään itseäni.
Mutta ahdistaa vaan niin hirveästi ja kai niitä ystäviä sitten pitäisi enemmänkin olla ja paremminkin voisi olla. Itkettää varsinkin tuon viimeaikaisen ihastukseni vuoksi kun on niin kamala ikävä. Toisaalta heti perään saatan ajatella että miksi ihmeessä itken kun ei ole mitään kunnon syytä. Se poikakin saattaa minä hetkenä hyvänsä tulla takaisin Suomeen ja puhuimme kyllä että pidämme yhteyttä ja tulemme kyllä näkemään taas. Aina vaan meinaa alkaa murehtimaan. Pakotan itseni ajattelemaan positiivisesti, mutta minä hetkenä hyvänsä voisin alkaa itkemään. Ei ilmeisesti ole tarpeeksi elämää ympärillä ja iloa, ettei tuollaiset pikkujutut hetkauttaisi.
Vaikka olisit millainen ihminen, aina löytyy joku joka on kauniimpi/rohkeampi/rikkaampi/älykkäämpi jne. Näiltäkin ihmisiltä löytyy hienon ulkokuoren alta omat ongelmansa. Keskity itseesi ja omiin vahvuuksiisi. Sinulla on varmasti jokin lahjakkuus.
Facebookin kaverimäärä ei kerro yhtään mitään siitä, montako hyvää ystävää ihmisellä oikeasti on. Jotkut ottavat kaverikseen kenet tahansa, joka lähettää pyynnön, vaikkeivat olisi koskaan tavanneet eikä olisi juuri mitään yhteistä. Itse olen rajoittanut Facebookin käytön nimenomaan ihmisiin, joihin oikeasti haluan pitää yhteyttä, kuten ystävät, jotka asuvat eri kaupungissa.
Luulen, että pelko ulkoisen kauneuden katoamisesta ja vanhenemisesta on tyypillistä visuaalispainotteiselle länsimaiselle kulttuurille. Suuri osa mediassa näkyvistä ihmisistä on stailattu/fotoshopattu/käynyt plastiikkakirurgilla ym. Minun puolestani ihmiset voivat tulla toimeen niillä geeneillä jotka ovat saaneet, terveelliset elämäntavat ja huoliteltu ulkonäkö/siisteys ovat kaikkien ulottuvilla.
Parikymppisenä on suhteellisen tavallista, että elämä näyttää vähän hajanaiselta. Onnistuuko haaveilemansa alan pääsykokeissa, löytääkö elämänkumppanin, pitääkö välivuoden, entä kun vanha ystäväpiiri hajaantuu ympäri maailmaa...
Minulle riittää näillä näkymin se, että on maisterin paperit ja alan työ kolmeenkymppiin mennessä (tämä tulee onnistumaan, vaikka matkassa on ollut terveydellisiä mutkia). Puoliso on, ja ehkä lapsia joskus. Kaikkea haluamaani en tule saamaan ja joidenkin asioiden aika on väistämättä ohi. Aion hyväksyä elämäni epätäydellisenä.
miksi et ole sitä mitä haluaisit olla..? Ehkä et sisimmissäsi kuitenkaan halua sitä tarpeeksi. Itse olen miettinyt samoja asioita kavereiden- ja rahan vähäisyyden suhteen ja tullut siihen tulokseen, etten oikeasti halua hektistä elämää. En halua nähdä kavereita joka päivä enkä paiskia töitä niska limassa. Tykkään olla rauhassa vain kaikista läheisimpien ihmisten kanssa.
no olen ujo, en sanavalmis, arka, hiljainen, epävarma, näkymätön. mutta en tiedä sitten...
Minäkin olen ujo, arka, hiljainen, epävarma ja näkymätön. Miten meidän käy? Muut matkustelevat, seurustelevat, tekevät koko ajan jotain. Itse olen pelkkä arvoton paskakasa jolla ei ole mitään.