Minua vaivaa, kun en yksinkertiasesti välitä suurimmasta osasta ihmisistä lainkaan. Olen naimisissa ja rakastan aviomiestäni ja kahta ystävääni. He ovat minulle tärkeitä ja merkitsevät todella paljon. Muut ihmiset eivät yksinkertaisesti kiinnosta mua lainkaan.
Minun on helppo jutella ihmisten kanssa ihmisten vaikuttavan pitävän minusta, minua kutsutaan aina bileisiin tms, mutta en ikinä mene. Ja sitten kun tarpeeksi monta kertaa on kutsuttu enkä ole ilmestynyt niin minut jätetään rauhaan. Teen töissä tiimityötä ilman ongelmia, mutta välttelen vapaa-ajalla työkavereita kuin ruttoa.
Olen miettinyt olisinko eristäytyvä persoonallisuus, mutta toisaalta minulla ei ole minkäänlaisia ongelmia sosiaalisissa suhteissa tai niiden luomisessa, päin vastoin. Ihmiset vain kyllästyttävät minua. Ne muutamat hyvät ystävä, joita minulla on ovat erittäin mielenkiintoisia ja älykkäitä ihmisiä.
Ymmärrän varsin helposti mitä ihmiset ajavat takaa tai miltä heistä tuntuu, se ei vaan herätä minussa minkäänlaisia tunteita. Usein huomaan ohjailevani ihmisiä haluamaani suuntaan mm. pomoani. Minua ärsyttää koska se on niin helppoa ja enkä osaa arvostaa häntä lainkaan.
Auktoriteettien kanssa minulla on aina ollut "ongelma", minulla ei ole rikosrekisteriä enkä ole jääny kiinni mistään (enkä tehnyt mitään varsinaisen rikollista). Vihaan erityisesti ihmisiä, jotka eivät toimi loogisesti ja noh avoimesti bashaan heitä. Eräs toinen outo asia on, että itsetuntoni on välillä jopa pelottavaa. Jos ihmiset haukkuvat/kritisoivat minua en vain välitä. Olen monesti miettinyt, että miksi en loukkaannu tms. Jos olen tehnyt jotain väärin niin korjaan sen, jos en ole omasta mielestäni väärin tehty niin unohdan koko jutun.
Kokeeko joku muu jotain tällaista? Olen tullut siihen tulokseen, että jollain tavalla olen tunnevammainen, mutta olenko ihan sosiopaatti?
Minun on helppo jutella ihmisten kanssa ihmisten vaikuttavan pitävän minusta, minua kutsutaan aina bileisiin tms, mutta en ikinä mene. Ja sitten kun tarpeeksi monta kertaa on kutsuttu enkä ole ilmestynyt niin minut jätetään rauhaan. Teen töissä tiimityötä ilman ongelmia, mutta välttelen vapaa-ajalla työkavereita kuin ruttoa.
Olen miettinyt olisinko eristäytyvä persoonallisuus, mutta toisaalta minulla ei ole minkäänlaisia ongelmia sosiaalisissa suhteissa tai niiden luomisessa, päin vastoin. Ihmiset vain kyllästyttävät minua. Ne muutamat hyvät ystävä, joita minulla on ovat erittäin mielenkiintoisia ja älykkäitä ihmisiä.
Ymmärrän varsin helposti mitä ihmiset ajavat takaa tai miltä heistä tuntuu, se ei vaan herätä minussa minkäänlaisia tunteita. Usein huomaan ohjailevani ihmisiä haluamaani suuntaan mm. pomoani. Minua ärsyttää koska se on niin helppoa ja enkä osaa arvostaa häntä lainkaan.
Auktoriteettien kanssa minulla on aina ollut "ongelma", minulla ei ole rikosrekisteriä enkä ole jääny kiinni mistään (enkä tehnyt mitään varsinaisen rikollista). Vihaan erityisesti ihmisiä, jotka eivät toimi loogisesti ja noh avoimesti bashaan heitä. Eräs toinen outo asia on, että itsetuntoni on välillä jopa pelottavaa. Jos ihmiset haukkuvat/kritisoivat minua en vain välitä. Olen monesti miettinyt, että miksi en loukkaannu tms. Jos olen tehnyt jotain väärin niin korjaan sen, jos en ole omasta mielestäni väärin tehty niin unohdan koko jutun.
Kokeeko joku muu jotain tällaista? Olen tullut siihen tulokseen, että jollain tavalla olen tunnevammainen, mutta olenko ihan sosiopaatti?
Vastaukset 11
Vanhimmat
ET kuulosta sosiopaatilta. Et ole ainoa joka ei välitä ihmisistä! Mulla on myös itsellä 3 läheisintä ihmistä josta välitän paljon, tietysti myös Jumalasta.
Mua on haukuttu ja kiusattu koko mun pienen ikäni ajan ja musta on tullut niin kova ja jääkylmä ihminen etten välitä enää mistään ihmisten haukuista ym. sanomisista.. Elän nuhteettomasti, ei rikosrekisteriä, en polta, juo, syö lihaa. Yritän elää elämäni hyvin askeettisesti. Sairastan myös VAIKEAA anoreksiaa, (joidenkin mielestä olen itsekeskeinen),VIHAAN itseäni, joten se on myös avannut silmäni siitä mikä todella on tärkeää tässä maailmassa. Sosiopaatti en ole. Ylpeä en ole, enkä myöskään kateellinen. Mitä sitten? ...
Mutta kun mä en vihaa itseään lainkaan, mun itsetunto on täysin kunnossa. Mua yritettiin lapsena kiusata, mutta se jotenkin "meni ohi". En tajunnut sitä enkä välittänyt siitä lainkaan. En koe et mulle olis jäänyt jotain traumoja kiusaamisesta kun en oo ikinä oikeen välittänyt monistakaan ihmisistä lainkaan. Ne kiusaamisyritykset joita oli niin suhtauduin niihin jotenkin "aijaa" tai tein jotain mikä lopetti ne alkuunsa.Ja toisaalta olin lapsena varsin kostonhimoinen ja onnistuin kostamaan jotain "vääryyksiä". Nykyään en välitä ihmisistä ees sen verran et jaksaisin kostaa. En ole koskaan ollut mitenkään erityisen syrjitty tms, olen jättäytynyt ulkopuolella omasta tahdostani.
Mä en yritä elää askeettisesti vaan olen materialisti :D
Voit luokitella itsesi aivan normaaliksi niin kauan, kun et vahingoita toisia, kykenet rakastamaan (kaikkia ei tarvitse rakastaa), kykenet säännölliseen elämään (esim. töissä käymiseen).
Joten mikäli kertomasi mukaan sinulla on läheisiä ihmisiä, etkä vahingoita heitä ja käyt töissä yms. Olet täysin normaali. Jotkut ihmiset haluaa olla toisinaan myös yksinkin.
Yhden piirteen kirjoituksestasi huomasin, kun kerroit, että et kestä epäloogisuutta ja et arvosta pomoasi yms. Sen, että sinulla on iso ego. Sellainen tulee esimerkiksi ihmiselle, kuka on selvinnyt mahdottoman vaikeista tilanteista. Kun on elämässään kokenut jotain vaikeaa ja siitä on selvinnyt, nousee itseluottamus monesti todella korkealle. Ei se itseluottamuskaan aivan tyhjästä synny. Kyllä siinä pitää olla takana onnistumisia.
Tuskin mahtava itsetuntosi sinusta sentään sosiopaattia tekee :D Mutta mukavampihan se on elää kun ei tarvitse murehtia huonon itsetunnon kanssa, eikö?
On se mukavaa huomata, että joillain on itsetunto kohdallaan tässä maassa. Välillä, kun tuntuu, että useimmilla se on täysin pohja lukemissa.
Ei kaikista tarvitse välittää. Se on ihan tavallista länsimaisessa yhteiskunnassa ettei toisista välitetä. Ja varsinkin kaikkien rakastaminen olisi jo sairasta.
Harva ihminen hyvän päivän tutuista välittää, eikä heistä pidäkkään välittää.
Eikös sitä myös sanota että parempi yksi hyvä ystävä kuin kymmenen huonoa. Eli miksi pitäisi olla kaikkien kanssa ystävä ja mennä kaiken maailman kotkotuksiin joita jotkut puoli tutut ovat järjestäneet.
Minulla on kyllä paljon ystäviä, mutta en minä oikeasti välitä kuin avopuolisostani ja perheestäni. Mitä muille ihmisille käy on minulle ihan sama. Eikä se tee minusta sosiopaattia.
Se ettei välitä toisten haukkumisista kertoo vain siitä että on terve itsetunto. Eihän sitä pidäkkään ottaa jokaisen sanomisista itseensä, varsinkaan jos ne eivät edes ole totta tai aiheellisia.
Ei myöskään pidä stressata siitä miltä toisista tuntuu, koska ei vain ole mitään järkeä ottaa stressiä siitä miltä toisista tuntuu. En minäkään ota, eikä se tee minusta sosiopaattia. Järkevämpää on olla ottamatta stressiä siitä ja tärkeän ihmisen kyseessä ollessa on myös enemmän avuksi, kun itse on kunnossa. Voit myös kysyä itseltäsi, " miksi pitäisi kärsiä jonkun toisen puolesta? ".
Mielestäni kuulostat enemmänkin terveen itsetunnon omaavalta ihmiseltä, kuin tunnevammaiselta, jota et ainakaan mielestäni ole.
Vielä sosiopatiasta, eli antisosiaalisesta persoonallisuudesta:
Sosiopaatti ei rakasta tai edes välitä yhdestäkään ihmisistä. Ihminen on hänelle esine, jota voi käyttää hyväkseen ja heittää menemään kun sitä ei enää tarvitse. Aivan kuin kertakäyttö mukin.
Sosiopaatti on yleensä sosiaalinen ja hän ei yleensä ole eristäytyvä vaan päin vastoin koko ajan joka paikkaa menevä ja uusia uhreja etsivä. Eli hän usein kiertelee paljon mm. bileissä yms. joista voi löytää uusia uhreja.
Sosiopaatti ei ymmärrä miltä toisista tuntuu, koska hän ei itse ole kokenut tunteita. Hän vain osaa näytellä niitä, koska hän on alitajuisesti oppinut että niitä näyttelemällä voi vaikuttaa ihmisiin haluamallaan tavalla.
Sosiopaatti ei ole koskaan omasta mielestään tehnyt mitään väärää tai mitään väärin. Kärjistettynä esimerkkinä sosiopaatti voi tappaa toisen ihmisen eikä edes oikeuden tuomitessa voi käsittää itse tehneensä väärin.
Ja sosiopaattia ei tosiaankaan vaivaa mikään omassa käytöksessä tai persoonassaan. Vielä vähemmän hän ajattelee olevansa tunne vammainen. Päinvastoin hän ajattelee olevansa terve.
Kirjoituksesi ei vaikuttanut varsinaisesti sosiopaatin vaan äärettömän itsekkään ihmisen kirjoitukselta. Pyörit ja hyrräät vain oman napasi ympärillä.
Mieleeni tuli, että olet äärimmäisen itsekäs ihminen. Pyörit vain oman navan ympärillä.
Ei sitä tarvitse välittää kuin läheisistään. Kohtelias olen muille,mutta en halua olla tekemisissä. Ei se ole itsekkyyttä. Se on tervettä elämää:)
Meillä korostetaan ihan liikaa sitä, että kaikki täytyy tehdä yhdessä ja olla koko ajan toisten ihmisten seurassa.
Itse olen tehnyt yhteistyötä työelämässä eri aloilla ja ammateissa ja myös sellaisissa harrasteissa, joissa on oltava useita ihmisiä, jotta homma toimisi.
Arvostan arkikohteliaisuutta ja huomaavaisuutta toisia ihmisiä kohtaan, ihan keitä he sitten ovatkin. Ja saatan jutella ihan vieraille ihmisillekin, mutta en halua, että joku jää roikkumaan ja rupeaa kertomaan elämänkertaansa.
Minulla ei ole eristäytyvän persoonallisuuden diagnoosia. Mutta entä sitten, jos olisi? Ketä se haittaisi.
ottaen huomioon että elämä on yksinkertaisen monimutkaista monimutkaisen yksinkertaista helpon vaikeaa ja vaikean helppoa, olet ihan normi tyyppi joka todennäkösesti ei tarkoita pahaa. Olenko väärässä ?
Sosiopatia kuulostaa sikäli osuvalta kun aloittaja mainitsi ettei ihmiset kiinnosta mutta ihmisten kanssa oleminen ei tuota kuitenkaan vaikeuksia. Jos tuottaisi, puhuttaisiin kai autismin kirjon jutuista. Itse en pysty olemaan enkä ole koskaan pystynyt olemaan niin paljon ihmisten kanssa kuin haluiaisin. Olen lievästi autistinen, uskoisin.
Ei ole sinussa mitään vikaa. Sä oot tuollainen ihminen, piste. Ei pidä taipua tämän diagnooseilla viskelevän nykyajan kantapään alle. Rauhaisaa elon jatkoa.