"Se lähtee juoksuun, kohti korkeaa heinikkoa, kohti kukintoja jotka kurottavat taivaalle ja varsia jotka heilahtelevat tuulessa. Se tuntee kuinka sen anturat alkavat upota maahan, tuohon tuoksuvaan moreeniseen multaan, jonne jalat painuvat sekunnin murto-osaksi vain noustaakseen uudelleen ilmaan."
Nostan katseeni. Puheensorinasta erottui taas yksi repliikki, liian kovaan lausuttu ja liian tarmokkaasti tietylle läsnäolijalle yritetty osoittaa. Heitän nopealla kädenliikkeellä kasvojani peittäneet hiukset sivuun, sivuun suojaamasta ja kätkemästä minua.
Taas ne tekivät sen; pakottavat minut omaan maailmaansa, kiskovat kuuntelemaan ja kommentoimaan samoja juttujaan, samalta rajoitetulta aluepiiriltä.
"Niin miten on?" hän sanoo, katse porautuen minuun, ja niin kovalla äänellä, että kuuleen kahinan kun ihmiset kääntyvät tuijottamaan. Tuijottamaan minua, "outoa lintua" ja yritystä saada se sanomaan edes muutama sana, saada se hiljainen olento kertomaan edes jotain omasta maailmastaan ja ajatuksistaan.
Ei onnistu, ehei. Nostan päätäni ja kohautan suurieleisesti olkapäitäni. Vieläkään hän ei luovuta, vaan katsoo uteliaalla tavalla odottaen.
Mutristan suutani ja kohautan uudelleen olkapäitäni, kunnes käännän katseeni pois, tekemällä sen niin läpinäkyvästi, että olisin yhtä hyvin voinut huutaa ääneen: "Asia on loppuunkäsitelty. Etkö ymmärrä että et onnistu lypsämään multa mitään tosta aiheesta!!"
Jättiväthän rauhaan.
"Se koventaa vauhtia, tuntien kuinka suloisesti lämpö alkaa virrata joka puolella sen kehoa. Läähättäen, ainaa vain nopeammin juosten se alkaa suunnata kulkunsa kohti heinikon keskustaa, syvälle ruokomeren sisään. Se kuulee suhinan, joka peittää kaikki muut äänet alleen. Se tuntee varret, jotka osuvat sen ruumiseen peittäen kaikki muut tunteet alleen. Se näkee edessään viidakon, vapauden."
Ja taas minut nykäistään takaisin. Katson kulmien alta, yrittäen näyttää mahdollisimman ilmeettömältä. Silti hän istuu viereeni sohvalle, aivan liki, niin että tunnen kuinka sohvatyynyt painuvat alaspäin. Ja hän katsoo minua silmiin hymyillen hymyä, joka tuntuu sanovan:"Tiedän että sua ärsyttää, mutta minä ymmärrän. Ymmärrän täysin" Eikä se ilmeisesti tunnu riittävän hänelle, vaan hän tuntee pakottavaa tarvetta vielä puhuakin. "Hei" hän sanoo samaa laimeaa hymyään hymyillen. "Hei", mä mutisen hiljaa ja suuntaan katseeni käsiini, jotka makaavat sylissäni niin tavattoman hyödyttöminä ja kömpelöinä.
Taas ne tekevät sen; änkevät väkisin viereen niin että ei ole pakotietä, täytyy vain istua ja antaa vaivaannuksen täyttää koko mieli. Tuntea kuinka tekee mieli nousta ja lähteä lätkimään. Äkkiä, niin nopeasti, että kukaan niistä ei ehdi tehdä mitään. Ja tietää ettei voi.
"Ei taida olla ihan sun juttuasi?" Pakottaudun taas kääntämään katseeni kohti niitä kasvoja, jotka ovat alle puolen metrin päässä. "Eipä kai" mä vastaan, ja nään kuinka pieni voiton riemuinen pilke ilmaantuu hänen katseeseensa. Kyllä kyllä, saihan hän mut puhumaan, mutta ei taitavuuttaan, vain koska on helpompi sanoa sana tai pari kun kuunnella toisen typeriä kysymyksiä.
Ne eivät ole tajunneet, että vastaamattoman kysymyksen perään ei kuulu ladella vain lisää kysymyksiä. Eikä se ole minun asiani niitä opettaa.
"Ei oikeastaan munkaan. Tai siis alkaa jo vähän tympiä." hän sanoo minulle aivan kuin olisi sanonut jotain todella luottamuksellista ja salaista. Aivan kuin meistä tuon ainoan tunnustuksen takia olisi tullut salaliittolaiset koko muuta ympäröimää maailmaa vastaan. Heitän hänelle pienen laimean hymyn ikäänkuin palkinnoksi, jota hän ei edes ansaitse.
Hän vastaa hymyyn ja saa minut tuntemaan, että hiukseni ovat taas häiritsevästi kasvoillani, silmäkulmiani hankaamassa ja nenänjuurta kutittamassa.
Silloin se soi, vihdoinkin, muistuttaa olemassaolstaan pelastavan enkelin tavoin. Kaivan hätäisesti kännykkäni taskusta ja sanon puhelimeeni:"Tulossa." ennen kuin soittaja ehti pahoitella väärää numeroa loppuun asti. Mutta sitä ei hän kuule, katsoo vain kiinnostuneena. "Täytyy mennä", sanon yrittäen saamaan lyhyeen lauseeni kuulostamaan edes hieman anteeksipyytävältä. Hän nyökkää, mutta pienen pieni pettymys kuultaa hänen silmissään. "Oli kiva nähdä" kuulen selkäni takaa, kun nappaan nopeasti takkini naulakosta jatkaen astelua kohti ulko-ovea.
"Se hiljentää vauhtiaan kunnes pysähtyy kokonaan. Tiheän kasvuston ympäröimänä se vilkuilee huolimattomasti ympärilleen, tietäen että ei ole ketään sen onnea häiritsemässä.
Jossain ylhäällä lentää lintu nopeasti ohi viuhahtaen."
Nostan katseeni. Puheensorinasta erottui taas yksi repliikki, liian kovaan lausuttu ja liian tarmokkaasti tietylle läsnäolijalle yritetty osoittaa. Heitän nopealla kädenliikkeellä kasvojani peittäneet hiukset sivuun, sivuun suojaamasta ja kätkemästä minua.
Taas ne tekivät sen; pakottavat minut omaan maailmaansa, kiskovat kuuntelemaan ja kommentoimaan samoja juttujaan, samalta rajoitetulta aluepiiriltä.
"Niin miten on?" hän sanoo, katse porautuen minuun, ja niin kovalla äänellä, että kuuleen kahinan kun ihmiset kääntyvät tuijottamaan. Tuijottamaan minua, "outoa lintua" ja yritystä saada se sanomaan edes muutama sana, saada se hiljainen olento kertomaan edes jotain omasta maailmastaan ja ajatuksistaan.
Ei onnistu, ehei. Nostan päätäni ja kohautan suurieleisesti olkapäitäni. Vieläkään hän ei luovuta, vaan katsoo uteliaalla tavalla odottaen.
Mutristan suutani ja kohautan uudelleen olkapäitäni, kunnes käännän katseeni pois, tekemällä sen niin läpinäkyvästi, että olisin yhtä hyvin voinut huutaa ääneen: "Asia on loppuunkäsitelty. Etkö ymmärrä että et onnistu lypsämään multa mitään tosta aiheesta!!"
Jättiväthän rauhaan.
"Se koventaa vauhtia, tuntien kuinka suloisesti lämpö alkaa virrata joka puolella sen kehoa. Läähättäen, ainaa vain nopeammin juosten se alkaa suunnata kulkunsa kohti heinikon keskustaa, syvälle ruokomeren sisään. Se kuulee suhinan, joka peittää kaikki muut äänet alleen. Se tuntee varret, jotka osuvat sen ruumiseen peittäen kaikki muut tunteet alleen. Se näkee edessään viidakon, vapauden."
Ja taas minut nykäistään takaisin. Katson kulmien alta, yrittäen näyttää mahdollisimman ilmeettömältä. Silti hän istuu viereeni sohvalle, aivan liki, niin että tunnen kuinka sohvatyynyt painuvat alaspäin. Ja hän katsoo minua silmiin hymyillen hymyä, joka tuntuu sanovan:"Tiedän että sua ärsyttää, mutta minä ymmärrän. Ymmärrän täysin" Eikä se ilmeisesti tunnu riittävän hänelle, vaan hän tuntee pakottavaa tarvetta vielä puhuakin. "Hei" hän sanoo samaa laimeaa hymyään hymyillen. "Hei", mä mutisen hiljaa ja suuntaan katseeni käsiini, jotka makaavat sylissäni niin tavattoman hyödyttöminä ja kömpelöinä.
Taas ne tekevät sen; änkevät väkisin viereen niin että ei ole pakotietä, täytyy vain istua ja antaa vaivaannuksen täyttää koko mieli. Tuntea kuinka tekee mieli nousta ja lähteä lätkimään. Äkkiä, niin nopeasti, että kukaan niistä ei ehdi tehdä mitään. Ja tietää ettei voi.
"Ei taida olla ihan sun juttuasi?" Pakottaudun taas kääntämään katseeni kohti niitä kasvoja, jotka ovat alle puolen metrin päässä. "Eipä kai" mä vastaan, ja nään kuinka pieni voiton riemuinen pilke ilmaantuu hänen katseeseensa. Kyllä kyllä, saihan hän mut puhumaan, mutta ei taitavuuttaan, vain koska on helpompi sanoa sana tai pari kun kuunnella toisen typeriä kysymyksiä.
Ne eivät ole tajunneet, että vastaamattoman kysymyksen perään ei kuulu ladella vain lisää kysymyksiä. Eikä se ole minun asiani niitä opettaa.
"Ei oikeastaan munkaan. Tai siis alkaa jo vähän tympiä." hän sanoo minulle aivan kuin olisi sanonut jotain todella luottamuksellista ja salaista. Aivan kuin meistä tuon ainoan tunnustuksen takia olisi tullut salaliittolaiset koko muuta ympäröimää maailmaa vastaan. Heitän hänelle pienen laimean hymyn ikäänkuin palkinnoksi, jota hän ei edes ansaitse.
Hän vastaa hymyyn ja saa minut tuntemaan, että hiukseni ovat taas häiritsevästi kasvoillani, silmäkulmiani hankaamassa ja nenänjuurta kutittamassa.
Silloin se soi, vihdoinkin, muistuttaa olemassaolstaan pelastavan enkelin tavoin. Kaivan hätäisesti kännykkäni taskusta ja sanon puhelimeeni:"Tulossa." ennen kuin soittaja ehti pahoitella väärää numeroa loppuun asti. Mutta sitä ei hän kuule, katsoo vain kiinnostuneena. "Täytyy mennä", sanon yrittäen saamaan lyhyeen lauseeni kuulostamaan edes hieman anteeksipyytävältä. Hän nyökkää, mutta pienen pieni pettymys kuultaa hänen silmissään. "Oli kiva nähdä" kuulen selkäni takaa, kun nappaan nopeasti takkini naulakosta jatkaen astelua kohti ulko-ovea.
"Se hiljentää vauhtiaan kunnes pysähtyy kokonaan. Tiheän kasvuston ympäröimänä se vilkuilee huolimattomasti ympärilleen, tietäen että ei ole ketään sen onnea häiritsemässä.
Jossain ylhäällä lentää lintu nopeasti ohi viuhahtaen."
Vastaukset 7
Vanhimmat
Mielenkiintoinen. Jätti ainakin minut miettimään "sitä". Tässä oli myös jotain, mikä vetosi minun omahyväiseen ja erakkomaiseen luonteeseeni. Pidin tästä.
Mielenkiintoinen teksti. Pidin erityisesti kohdista, jotka "katkaisevat" tilanteen ja joissa "se" juoksee jossakin. Hyvin mielenkiintoinen, jäi mietityttämään.
Käytit tosi paljon sanoja, ja samalla et oikeastaan kertonut mitään. Jutusta puuttu kokonaan se punainen lanka, tai sitten en vaan onnistunu löytämään sitä :( Pätkä jostain muusta jutusta? Tavallaan kyllä vaikutti omalta kokonaisuudeltaa.
Oli kirjoitettu hienosti! Mitä nyt muutamassa kohdassa oli tyyliin sopimaton sana/ilmaus, joka töksähti kunnolla. Kuten sana "lätkimään". Muuten oli mielenkiintoinen pätkä :)
Minä nyt olen edellisen kanssa aivan täysin päinvastaista mieltä - kyllähän tässä punainen lanka oli - tämä yrittää kertoa jotakin erakkoluonteesta; minä samaistuin.
En voi kuitenkaan sanoa pitäneeni.
Minua tehokkaasti estää ratkeamasta ylisanoihin kirjoitusasun tönkköys, kielen jonkinasteinen köyhyys ja kielioppivirheet. Minusta tämä suinkaan ei ollut mitenkään erityisen hyvin kirjoitettu, vaikka mukiinmenevästä ajatuksesta saakin kiinni (pisteet siitä).
Muutamia huomioita:
*
Tässä ärsytti johtolauseitten "mä"! Näin kirjakielisessä jutussa yksinäinen "mä" iskee silmille. Muitakin puhekielisyyksiä on (ne, nään, kyllä kyllä, ehei, ym.) muttei läheskään riittävästi, jotta tekstiä voisi pitää tyyliltään puhekielisenä. Käytä joko puhe- tai kirjakieltä; älä sekoita - ei kuulosta hyvältä.
*
Oletko huomannut, miten paljon -en -päätteisiä adverbeja käytät (akt. 2. inf. instr.)? Se tuntuu lukiessa vähän turhalta toistolta. Varsinkin esim. "hymyään hymyillen" ei ole mitenkään verrattoman onnistunut sananvalinta.
Tässä toinen: "...tuntien kuinka suloisesti lämpö alkaa virrata joka puolella sen kehoa. Läähättäen, ainaa vain nopeammin juosten se alkaa suunnata..."
Kun niitä viljellään noin reippaasti, se kuulostaa hölmöltä. Vähän kuin: minäkin käytän myös liikaa adverbejäkin tms. vastaava. Voisi olla onnistuneempaa kehittää vaikka kiertoilmaisuja tai sitäkin mieluummin kylmästi karsia muutaman.
*
Joskus ovat virkkeet tönkköjä ja joskus niitten merkityskin hämärtyy. Poimin muutamia:
"antaa vaivaannuksen täyttää koko mieli."
Kuinka olisi silkka: "vaivautua", sillä sitähän tuo tönkähtävä lauseenparsi tarkoittaa eikä se ilmaise kerrassaan mitään muuta. "Vaivaannuksen" yms. ovat erityisesti vältettävien listalle kuuluvia sanoja.
"Silloin se soi, vihdoinkin, muistuttaa olemassaolstaan pelastavan enkelin tavoin."
Tulee vähän merkitysvirhettä. Aivan kuin pelastavalla enkelillä olisi joku tietty tapa muistuttaa olemassaolostaan ja tämä tapa olisi vieläpä soiminen.
"katsoi uteliaalla tavalla odottaen."
Suosittelen "uteliaalla tavalla" -tyyppisten pätkien poistamista kokonaan, mutta jos se on ihan pakollinen, sano edes "uteliaasti" äläkä "uteliaalla tavalla". Paikallissija-attribuutteja (tässä 'uteliaalla') pitää yleisestikin välttämän kirjoituksessa.
"Puheensorinasta erottui taas yksi repliikki, liian kovaan lausuttu ja liian tarmokkaasti tietylle läsnäolijalle yritetty osoittaa."
Sanajärjestys huomattavan epäselvä. Vaikka se onkin suomen kielessä vapaa, se ei tarkoita, että kaikki vaihtoehdot ovat laadullisesti tasavahvoja. Lisäksi virke on imperfektissä (kuten myös muutama muu tässä), vaikka muu tarina on preesensissä. "Liian tarmokkaasti tietylle läsnäolijalle yritetty osoittaa" voitaneen vielä huomattavasti luontevammin korvata sivulauseella. Ja tietenkin "kovaa" eikä "kovaan"
Ja kuten sanoin äsken: sekoitat huomaamattasi mennyttä ja olevaa aikamuotoa - varsinkin alkupuolella. Tekstin lienee kuitenkin tarkoitus olla preesensissä.
*
Pilkkuja on jonkin verran väärissä paikoissa (mutta minun on huomattavan turha lähteä niistä luennoimaan - ihan kuin jotakuta kiinnostaisi) ja "voitonriemuinen" on yhdyssana ja "ikään kuin" kirjoitetaan erikseen ja "vaan" on konjunktio, "vain" ei ole konjunktio.
ym.
*
Ja sitten taas menee mielipiteeni ristiin aikaisempien kanssa: minusta lainausmerkitetyt välisepustukset olivat vähän väkinäisen hölmöjä - tuli sellainen olo taas, että yrittääköhän tämä olla jotenkin taiteellista tämä.
Kuitenkin taisin hieman samaistua päähenkilöön, kuten sanoin. Tästä tekstistä olisi mahdollista saada vähintään kohtalainen melko pienellä vaivalla.
Tai ainakin minua miellyttävä.
Niin on pakko sanoa, että oon syvästi vaikuttunut noin aidosti rakentavasta kritiikistä ja siitä, että joku on niin huolella jaksanut tekstini lukea huolimatta "kankeuksista".
Mutta pari sanaa voisin "puolustuksekseni" sanoa; nimittäin en suuressa laiskuudessani ja ajanpuutteessani jaksanut oikolukea tekstiäni, saati sitten korjata omiin korviinikin töksähtävältä kuulostavia sanontoja.
Ja vaikka tällä yläastetason kielioppiopetuksella pitäisikin tietää pilkku-ja muut kielioppisäännöt, olen liian laiska niitä aivoissani kertaamaan saati sitten kirjotuksissani soveltamaan.
Ne pari "mä"-sanaa oli tullut sinne puhtaasti vahingossa, ja niitä onkin vain pari lausetta jutun loppupuolella. Mutta hävettää kyllä moinen huolimattomuus..
Kiinnostavaa kyllä. Tunsin omantunnonpistoksen, tällainen ihmisten kiusaaja kun olen. Ajattelenkin vain kaikkia yleviä erakoita, joita olen läsnäolollani loukannut.
Zieber haukkuu usein oikeaa puuta, niin taas nyt. Hänen anteliaasta kommentoinnistaan kannattaa ottaa vaari, mutta siitä ei pidä masentua.
Pidin tekstistä. Minusta nuo välähdykset toimivat hyvin. Mutta jotain konkretiaa olisi kaivannut enemmän, oikeita toimia eikä eleiden selittämistä.
Julkaise lisää.
Jos nyt minäkin, vaikka Chapeau ja Zieber jo enimmäkseen ovat sanoneet kaiken, mitä minäkin ajattelin [ ja enemmänkin ]
Itse ajatus yksinäisyyteen pakenemisesta oli kaunis, kuten sanottua, tämä on hyvän tekstin hyvä raakaversio. Julkaise ihmeessä lisää.
Mutta mikä minua eniten häiritsi, oli tuo laimea hymy. Minkälainen on laimea hymy? Ja kun sitä kielikuvaa käytettiin vielä kahteen kertaan, turhan lähekkäin.
Ihan hyvä tämä oli.