Sisäinen pahoinvointi, tai jokin sen tapainen kai kuuluu mun rooliin, joten valitan siitä täällä ku se on mun tehtävä murrosikäisenä. Miksi mun pitäis puhua kellekkää siitä, et tuntuu koko ajan et keuhkot painuis kasaa ja jaksan eteenpäin vain haaveilemalla saavuttamattomista unelmista, ku mulle on jo kerran sanottu et se kuuluu mun ikään? Emmä ihan totta puhuen itsestäni välitä paskaakaan, ainoa asia mikä pakottaa mut kulkee eteenpäin on mun mutsi. Ainoa asia mikä saa mut stressaa lukion käynnistä ja kokeista on se että mun mutsi muistuttaa mua niistä. Joskus luulen ihan tosissani et opiskelen itseäni varten vaikka totuus on jotain aivan muuta. Ei mua kiinnosta mikään lukion antamilla opetuksilla saavutettava ammatti. Joskus tuntuu siltä että tekis mieli vetää pää täyteen kaikkia aineita ja nukahtaa eikä koskaan herätä. En edes tiedä miksi? (kuuluu ikään, kenties?)
Kyllä mulla joskus on hyvä mieli, ehkä kerran viikossa. Se tulee nopeesti ja menee ohi noin 10 sekunnissa, mutta silti muistan sen. Joskus tulee uskomattomia hetkiä jolloin tuntuu että elämässä on toivoa ja että saatan ehkä jonain päivänä viihtyäkkin itsessäni, ja tässä maailmassa. Mutta kai mulla on jotain vikaa mielessäkin. Mieleni vaihtelee samoin tavoin kun isäni sillon ku me jätettii se yksin ja muutettiin sisarten ja mutsin kaa muualle aika pirun kauas. Sen jälkeen hän puhui jotain lähtemisestä ja nukkui pois sohvalla, ei kai jaksanut yksinäisyyttä. Siitäkin syytän itseäni silloin tällöin. Yllytinhän äitiä muuttamaan meidän kanssa pois ajoittain.
Olen aika yksinäinen. En ole ikinä seurustellut vaikka haluaisin. En tunne itseäni haluttavaksi ja "käyttö"kelpoiseksi koska olen helvetin pieni 17 vuotiaaksi nuoreksi mieheksi. En ikinä lähesty tyttöjä eikä hekään lähesty mua. Yksinkertaista.
Ja olen nostalgikko. Ainoat hyvät hetket elämässä on ne kun olen yksin luonnossa(?), kuuntelen jotain joutsenlaulua ja melkein itken. Mulla on vain suru lohtuna. Tiedän jo valmiiks ettei kukaan ymmärtäis mua, siksi en jaksa vaivautua avautumaan kellekkään. Tai no, ehkä muilla nuorilla on hieman paremmat mahdollisuudet ymmärtää mua, mut siitä taas ei oo paljoo hyötyä. Ja kuulostan varmaan esipuberteetilliselta angstin ylipapilta mutta niinhän mä olenkin?
Sanokaa mitä vaan mutta mä en tosiaan usko et tää mun juttu johtuu murrosiästä. Mulla on paha mieli mutta koska mulle on opetettu että se johtuu mun iästä mun pitää olla välittämättä siitä?
Kyllä mulla joskus on hyvä mieli, ehkä kerran viikossa. Se tulee nopeesti ja menee ohi noin 10 sekunnissa, mutta silti muistan sen. Joskus tulee uskomattomia hetkiä jolloin tuntuu että elämässä on toivoa ja että saatan ehkä jonain päivänä viihtyäkkin itsessäni, ja tässä maailmassa. Mutta kai mulla on jotain vikaa mielessäkin. Mieleni vaihtelee samoin tavoin kun isäni sillon ku me jätettii se yksin ja muutettiin sisarten ja mutsin kaa muualle aika pirun kauas. Sen jälkeen hän puhui jotain lähtemisestä ja nukkui pois sohvalla, ei kai jaksanut yksinäisyyttä. Siitäkin syytän itseäni silloin tällöin. Yllytinhän äitiä muuttamaan meidän kanssa pois ajoittain.
Olen aika yksinäinen. En ole ikinä seurustellut vaikka haluaisin. En tunne itseäni haluttavaksi ja "käyttö"kelpoiseksi koska olen helvetin pieni 17 vuotiaaksi nuoreksi mieheksi. En ikinä lähesty tyttöjä eikä hekään lähesty mua. Yksinkertaista.
Ja olen nostalgikko. Ainoat hyvät hetket elämässä on ne kun olen yksin luonnossa(?), kuuntelen jotain joutsenlaulua ja melkein itken. Mulla on vain suru lohtuna. Tiedän jo valmiiks ettei kukaan ymmärtäis mua, siksi en jaksa vaivautua avautumaan kellekkään. Tai no, ehkä muilla nuorilla on hieman paremmat mahdollisuudet ymmärtää mua, mut siitä taas ei oo paljoo hyötyä. Ja kuulostan varmaan esipuberteetilliselta angstin ylipapilta mutta niinhän mä olenkin?
Sanokaa mitä vaan mutta mä en tosiaan usko et tää mun juttu johtuu murrosiästä. Mulla on paha mieli mutta koska mulle on opetettu että se johtuu mun iästä mun pitää olla välittämättä siitä?
Vastaukset 4
Vanhimmat
ja se näkyy ulospäin. olen nykyään todella vittumainen kaikille kavereilleni ja etenkin äidilleni, jonka kanssa en halua seurustella ja välttelen häntä vaikka samassa taloudessa asummekin. olen ahdistunut lukion takia sillä nyt olisi jo korkea aika päättää, että minne haluan jatko-opiskelemaan, abiturientti kun olen.
olen myös aika yksinäinen, en ole seurustellut ikinä vaikka haluaisinkin ja minulla on paljon kavereita muttei parasta kaveria lukuunottamatta yhtään kunnon ystävää. olen loppujen lopuksi aika ujoa, syrjäänvetäytyvää tyyppiä ja itsetuntoni on hyvin hataralla pohjalla.
osaan kuitenkin arvata, että mistä käyttäytymiseni on peräisin. perheeni on aina ollut todella köyhä ja olen sen takia tuntenut koko elämäni kamalaa häpeää. en ole kehdannut kutsua kavereitani kylään kun kotona on niin paskaista (tosin en enää tiedä että onko tämä paskaisuus vain pääni sisällä). vanhempani eivät ole koskaan näyttäneet tunteitaan avoimesti, ja tästä syystä en minäkään uskalla avautua ihmisille. inhottavaa pitää tällaista muuria minun ja muiden ihmisten välillä sillä tiedän sisimmässäni kaipaavan muiden ihmisten seuraa ja hyväksyntää.
en ole ilmeisesti mikään hirveän ruma ja olen suht laiha vaan silti tunnen itseni epävarmaksi kehossani ja olen ihan varma, että kukaan poika ei huolisi minua tällaisena. olen koko ikäni kärsinyt ihottumasta ja tiedän, että sekin on vaikuttanut itsetuntooni todella paljon ja ollut isona sosiaalisena esteenä.
olen aika varma että sekä sulla että mulla on enemmän mielenterveysongelmia kuin voisi arvaakaan. vaan suomessa henkiset ongelmat ohitetaan aika helposti kun ne vaikuttavat olevan jonkinlainen kansantauti?
En voi ku yhtyy sun olotilaas. Ei sitä oikee jaksa kun joutuu elää vasten omaa tahtoa.
Voimia sulle. Tääl iha samallaista.
-Laura
En oikein tiedä, mitä haluat viestiisi vastattavan vai puritko vaan oloasi toivoen, että joku lukee.
Mä luin ja ajattelinpahan sitten kommentoida jotain, mitä ajatuksia kirjoituksesi mussa herätti.
Ensinnäkin mies, sinun on ensimmäisenä ymmärrettävä, että et jumalauta elä äitisi takia eikä sinun tarvitse käydä lukiota, vaikka hän sitä toivoisi. Kannattaa vaihtaa jonnekin mielenkiintoisempaan paikkaan, jos tiedät mikä sellanen mahdollisesti voisi olla. vanhempia pitää kunnioittaa, mutta käyt kuitenkin koulua itseäsi varten ja tiedät itse mikä haluat olla tulevaisuudessa - varmasti haluat olla jotain.
Mistä sulle tulee se hyvä mieli sitten kerran viikossa (jotain muuta kuin metsäangsti)? Mieti, ja yritä saavuttaa sellanen olotila / tilanne toisenkin kerran viikossa. Ei pakonomaisesti, mutta pyrkimällä tilanteisiin, joista pidät. Jos sellasia on. Pakko olla.
Et varmaan ole koskaan paljoa puhunut ja käynyt läpi noita vaikeita juttuja kenenkään kanssa. Yksinkin voi purkaa pahaa oloaan, mutta helpottaa kummasti, kun jakaa siitä vaikka ihan pienenkin palasen toisen kanssa. Toisen ei tarvitsekaan ymmärtää, sellaista ei vaan voi vaatia. Sad but true.
Itseinhoisen ihmisen kanssa voi olla vaikeaa seurustella. Olis hyvä, jos voisit hyväksyä itseäsi vähän enemmän. Et sä ole yhtään sen huonompi tai ala-arvosempi kuin yhtään kukaan muukaan. Ja tiedätkös, että maailmassa on monen monta muutakin "helvetin pientä" ihmisolentoa.
Jos onnistut saamaan itsetunnonrippeitä edes vähän kokoon, voi tyttöjen lähestyminenkin olla hieman helpompaa. Mutta aivan täysin helppoa se ei välttämättä ikinä tule olemaan. Sehän on tavallaan myös hyvä juttu - kun tutustuu harkiten, saa ehkä vähän vakaampia ihmissuhteita.
Murrosikäinen voi olla masentunut siinä missä keski-ikäinenkin, mutta tietenkin murrosikään liittyy jonkinasteisia melko lieviä masennuskausia ja mielialanvaihteluja. Niinku sä tiedät. Ja tunnut tietävän myös varsin hyvin sen, että tuo tilanne, jossa olet nyt, on jotain aivan muuta kuin murrosikää. Murrosikä on useimmilla 17-vuotiailla sitä paitsi ohikin jo. Enkä sanoisi, että tuo on suomalaista perussynkkyytäkään.
Jos haluat vielä joskus nauttia ja hengittää vapaasti, tee asioille jotain. Päätä itse, mitä. Mikään ei ikinä muutu, ellei tee itse asioille jotain.
Aamen.
' Tiedän jo valmiiks ettei kukaan ymmärtäis mua, siksi en jaksa vaivautua avautumaan kellekkään. '
Tuo asenne sinun kannattaisi ensimmäiseksi kyseenalaistaa... Kaikille on olemassa joku joka ymmärtää. Netti tarjoaa hyvän mahdollisuuden avautua anonyymisti, jos ei kasvokkain sitä halua tai voi tehdä.
Murrosikä on varmasti osasyyllinen mielentilaasi, mutta sinulla on hyviä syitä olla masentunut ja epävarma. Elä elämääsi päivä kerrallaan niin hyvin ja positiivisena kuin pystyt. Negatiiviset asiat ja kokemukset ovat ikävä osa elämää, mutta niistä voi oppia ja sen jälkeen unohtaa. Toivoa on aina.