Viitaten aikaisempaan tuotokseeni:
http://keskustelu.suomi24.fi/terveys_show.fcgi?category=97&conference=4000000000000046&posting=22000000037632100
Aikaa on hurahtanut se pari kuukautta ja aika jänniä asioita on tapahtunut. Törmäsimme sattumalta myöhemmin syyskuussa opiskelijabileissä ja kiitos kuningas alkoholin (olen niitä onnekkaita joiden persoona ei muutu juopotellessa, vain ujous häviää) ja onnistuin jopa vaihtamaan hänen kanssaan muutaman sanan.
Eräänä päivänä vähän myöhemmin sattui että hän sattui olemaan lounaalla luokkansa poikien kanssa (joiden kanssa myös satuin kiertämään em. opiskeliabileitä). Rohkaistuin ja liityin seuraan.
Minullahan ei ole vaikeuksia miesporukassa olla sosiaalinen, ellei porukassa ole miehiä joihin suhtaudun syystä tai toisesta varautuneesti. Naisväestö onkin sitten aivan eri asia.
Kuitenkin, lounas meni mielestäni hyvin, niinsanotusti esiinnyin edukseni.
Toinenkin tilanne tuli vastaan pian kun hän odotti aulassa tuntinsa alkua ja minä erästä opettajaa jonka työhuone sattui olemaan lähellä. Kömpelön puolihumoristisen keskustelunavaukseni jälkeen juttelimme pitkän tovin.
Hankin kirjastokortin ja ajankulukseni lainasin ja luin Juhani Mattilan kirjan Ujoudesta, yksinäisyydestä. Eipä tuo oikeastaan maailmaa mullistava teos ollut, se ei sisällä yhtään varsinaista ohjetta ujouden käsittelyyn tai sen kanssa toimimiseen, mutta jostain syystä sen luettuani pystyin ajattelemaan ujoudestani eri tavalla. Aloin ymmärtää sen syntyä, syitä ja seurauksia.
Oikeastaan minun ujouteni on lähinnä sen laatuista, että minua lähinnä vaivaa tilanteet joissa minä tai tekemiseni ovat arvioitavana, eli mm. esiintymistilanteet ja toimiminen sellaisten naisten kanssa joihin koen vetoa. Luulen että tämä juontaa juurensa äitini kasvatusmenetelmiin, jotka koostui lähinnä vertaamisesta menestyviin veljiini, ystäviini ja Hank Hillin "that boy ain't right" -tyyppisistä toteamuksista aina kun ilmaisin tekeväni jotain itsekseni mielummin kuin sekoilevani maailman turuilla "ystävieni" kanssa jotka samoista sekoiluistaan yleensä hankkiutuivat hankaluuksiin.
Aloin ymmärtää että ujoudesta on kiivettävä yli tai se ennen pitkää kaatuu päälle. Olen joskus aikaisemmin käynyt aika syvällä ns. synkässä paikassa ja tajusin että jossain vaiheessa se ei jää enää käynniksi ellei asialle tapahdu jotain.
Viisastuneena ja vakuuttuneena päätin seuraavana päivänä kylmänviileästi vain istua samaan pöytään lounaalla ja alkaa haastelemaan niitänäitä.
Sen tein, ja leijuin koko seuraavan viikon elämäni vahvimmassa endorfiinihumalassa. Luulen että oli aika huvittava näky kun virnuilin koko valveillaoloaikani ilman näkyvää syytä.
Yhdestä lounaasta tuli pian useampia, ja useista tuli pian kaikki, ja lounaista tuli yhteisiä koulumatkoja, koulumatkoista risteyksessä seisoskelua ja juttelua.
Tässä aivan lähiaikoina vielä aion pyytää häntä ihan aikuisten oikeille treffeille, kunhan saan kerättyä tarpeeksi rohkeutta.
Tiedättekö, että en muista ikinä minkään laillisen tuntuneen näin hyvälle?
Niin, mutta mitenkäs se tarinan edellisen osan cliffhanger? Noh, savolainen supersankari Vituixman hoiti homman nimensä mukaisesti, ei siitä sen enempää, sillä ei onneksi ole enää merkitystä. :)
http://keskustelu.suomi24.fi/terveys_show.fcgi?category=97&conference=4000000000000046&posting=22000000037632100
Aikaa on hurahtanut se pari kuukautta ja aika jänniä asioita on tapahtunut. Törmäsimme sattumalta myöhemmin syyskuussa opiskelijabileissä ja kiitos kuningas alkoholin (olen niitä onnekkaita joiden persoona ei muutu juopotellessa, vain ujous häviää) ja onnistuin jopa vaihtamaan hänen kanssaan muutaman sanan.
Eräänä päivänä vähän myöhemmin sattui että hän sattui olemaan lounaalla luokkansa poikien kanssa (joiden kanssa myös satuin kiertämään em. opiskeliabileitä). Rohkaistuin ja liityin seuraan.
Minullahan ei ole vaikeuksia miesporukassa olla sosiaalinen, ellei porukassa ole miehiä joihin suhtaudun syystä tai toisesta varautuneesti. Naisväestö onkin sitten aivan eri asia.
Kuitenkin, lounas meni mielestäni hyvin, niinsanotusti esiinnyin edukseni.
Toinenkin tilanne tuli vastaan pian kun hän odotti aulassa tuntinsa alkua ja minä erästä opettajaa jonka työhuone sattui olemaan lähellä. Kömpelön puolihumoristisen keskustelunavaukseni jälkeen juttelimme pitkän tovin.
Hankin kirjastokortin ja ajankulukseni lainasin ja luin Juhani Mattilan kirjan Ujoudesta, yksinäisyydestä. Eipä tuo oikeastaan maailmaa mullistava teos ollut, se ei sisällä yhtään varsinaista ohjetta ujouden käsittelyyn tai sen kanssa toimimiseen, mutta jostain syystä sen luettuani pystyin ajattelemaan ujoudestani eri tavalla. Aloin ymmärtää sen syntyä, syitä ja seurauksia.
Oikeastaan minun ujouteni on lähinnä sen laatuista, että minua lähinnä vaivaa tilanteet joissa minä tai tekemiseni ovat arvioitavana, eli mm. esiintymistilanteet ja toimiminen sellaisten naisten kanssa joihin koen vetoa. Luulen että tämä juontaa juurensa äitini kasvatusmenetelmiin, jotka koostui lähinnä vertaamisesta menestyviin veljiini, ystäviini ja Hank Hillin "that boy ain't right" -tyyppisistä toteamuksista aina kun ilmaisin tekeväni jotain itsekseni mielummin kuin sekoilevani maailman turuilla "ystävieni" kanssa jotka samoista sekoiluistaan yleensä hankkiutuivat hankaluuksiin.
Aloin ymmärtää että ujoudesta on kiivettävä yli tai se ennen pitkää kaatuu päälle. Olen joskus aikaisemmin käynyt aika syvällä ns. synkässä paikassa ja tajusin että jossain vaiheessa se ei jää enää käynniksi ellei asialle tapahdu jotain.
Viisastuneena ja vakuuttuneena päätin seuraavana päivänä kylmänviileästi vain istua samaan pöytään lounaalla ja alkaa haastelemaan niitänäitä.
Sen tein, ja leijuin koko seuraavan viikon elämäni vahvimmassa endorfiinihumalassa. Luulen että oli aika huvittava näky kun virnuilin koko valveillaoloaikani ilman näkyvää syytä.
Yhdestä lounaasta tuli pian useampia, ja useista tuli pian kaikki, ja lounaista tuli yhteisiä koulumatkoja, koulumatkoista risteyksessä seisoskelua ja juttelua.
Tässä aivan lähiaikoina vielä aion pyytää häntä ihan aikuisten oikeille treffeille, kunhan saan kerättyä tarpeeksi rohkeutta.
Tiedättekö, että en muista ikinä minkään laillisen tuntuneen näin hyvälle?
Niin, mutta mitenkäs se tarinan edellisen osan cliffhanger? Noh, savolainen supersankari Vituixman hoiti homman nimensä mukaisesti, ei siitä sen enempää, sillä ei onneksi ole enää merkitystä. :)
Vastaukset 5
Vanhimmat
maan pinnalle laskettaa että älä ole varma että hän pitää sinua muuna kuin kaverina.
Olen enemmän mielissäni omien toimintatapojeni muutoksesta kuin asioiden nykyisestä tai tolasta. Vaikka saisinkin rukkaset niin olen silti ylittänyt entisen itseni.
Olen kateellinen. Tarvitsisin juurikin noita insinöörintaitoja. Myönnettäköön, että olen punninnut kaikenlaisia vaihtoehtoja päästäkseni tutustumaan ihastukseeni tai edes näkemään hänet useammin, ehkä vähän hullujakin vaihtoehtoja on käynyt mielessä...noh, hullunahan tässä ollaan toiseen.
Ja sitten kaihertaa se ajatus, että tuskinpa tulen saamaan häntä ja mietin, että elättelen turhia toiveita. Joku kuitenkin vetää toisessa puoleensa ja näen hänen olemuksessa piirteitä, joita odotankin vastakkaisessa sukupuolessa olevan. Näin on käynyt aiemminkin eli en ole saanut toiseen yhteyttä, en ole uskaltanut puhua tai elehtiä muuten sopivasti...ja yhtäkkiä niitä ratkaisevia hetkiä ei olekaan enää juuri käytettävissä. Ehkä kaipaisin joltakin rohkaisua, joko itse ihastukselta tai kavereilta (joita ei oikeastaan ole).
Onnittelut kuitenkin rohkaistumisestasi!
Se on hieno tunne, kun toinen ihminen saa sinut leijumaan ilmassa ja hymyilemään.
H i e n o a!! Upeeta, että joku tekee tällaisia todellisia sisäisiä sankaritekoja! Kiitos, että jaoit tarinasi kanssamme! Siitä voi kukin ottaa opikseen :-) Hyvää jatkoa :-)
NYT siis KARJUMAAN ja PSYYKKAAMAAN itseäni.
Pitäis tehdä itsekkin sama törkeän hieno operaatio eli istahtaa vain ronskisti sinne Sannan pöytään! Mutta se on taas hankalaa se sinne istahtaminen, varsinkin kuin sitä ympäröi sellainen vituttava penseästi muihin ihmisiin suhtautuva kaveriporukka. Ja ne helmiä ympäröivät kaveriporukat ovatkin niitä rohkeudenkaatajia. Jos se istuisi siellä yksinään niin olisin siellä ennen kuin ehtisi immunofluoresenssitutkimusta sanoa. Ja nyt taas vajotaan itsesääliin ja yksinäisyyten, moj moj vaan.