Hei;
pakko purkaa "pahaa oloa" jonnekkin, anteeksi.
Mulle vain tullut tunne, etten jaksa enää tätä arkea, työtä ja kotia. Lapsetkin sanovat, että kotona on inhottavampi olla, kun äiti on siellä. Tämä ei ole tämän hetken tunne, vain jatkunut jo pidempään, aika ajoin on aamuja, jolloin ei tekisi mieli nousta sängystä, vaan on pakko...laskut on maksettava, ja ruokaa pöytään saatava, Ja jos tunnustaisi, että tuntuu kuin kynttilä palaisi liian nopeasti molemmista päistä, sitä tuntee olevansa heikko ja huonompi kuin muut.
Tilanne se, että miehen kanssa ollaan eroa suunniteltu jo parisen vuotta (toteutus puuttuu, enkä haluaisi tuhota kotia lapsilta, vaikka vuosia on jo tuntunut siltä, että en saa enkä pysty (mies ei halua lähelleen minua, olen ilmaa hänelle) antamaan suhteelle mitään.
Töissä ollut pitkään omat paineensa, kerran olen ollut irtisanottu tuotannollisista ja taloudellisista syistä), vaihdoin just työnantajaa, enkä tunne pärjääväni uudessa työssä (miten pääsen siitä pois, menettämättä kasvojani).
Lisäksi olen aivan yksin, minulla ei ole kavereita. Useamman vuoden olen tehnyt vähintään 40-60 h/työvkoa, kotona minulla ei ole aikaa eikä voimia tehdä kotitöitä (yksi eron syy), eikä aikaa lapsille. Koen huonoa omaatuntoa kun olen muutamia vuosia sitten harrastanut liikuntaa ym aktiivisesti, jolloin tuskin ennätin nähdä lapsia.
Reilu vuosi sitten minulta kuoli läheinen (henkilö joka oli kuin äiti minulle), kyyneltäkään en oikeastaan ole osannut itkeä (olenko kylmä?).
Miehen mielestä olen sairaalloinen naristi, yksin ollaan perhe käytännössä pyöritetty. Lapset eivät ole tulleet tuosta vain, pari lasta on syntynyt kuolleena, elossa olevat sairastivat pienenä pitkän kaavan kautta (mm mega-allerginen)ja osalla on erityistarpeita vieläkin. Välissä meni vuosia, ettemme mieheni kanssa ehtineet edes nukkua öisin. Kotiäitinä ollessani olin sairaanhoitaja 24/7.
apua en ole koskaan kehdannut pyytää (sukulaisilta), niin alas en vajoa. yhteiskunnan tuki on mitä on, ja sitäkin olen vastaanottanut vain jos sitä on tarjottu (kuulunut sosiaalisiin lakisääteisiin etuihin). Läheisiäni olen auttanut aina kun on pyydetty (ja aika usein niin on tehty). Omien lasten lisäksi olen vuosien saatossa hoitanut esim sukulaisen lapsia,välillä jopa omien lasten kustannuksella. töissä tunnen olevani tyhmempi kuin muut, en osaa tehdä töitä riittävän nopeasti ja hyvin (tuloksellisesti), en vain luota itseeni, että tekisin mitään oikein.
Tänään kamelin selkä katkesi, ja varasin lääkärille ajan....
tulipa vuodatus
kai mie sitten olen heikko ja hullu...
pakko purkaa "pahaa oloa" jonnekkin, anteeksi.
Mulle vain tullut tunne, etten jaksa enää tätä arkea, työtä ja kotia. Lapsetkin sanovat, että kotona on inhottavampi olla, kun äiti on siellä. Tämä ei ole tämän hetken tunne, vain jatkunut jo pidempään, aika ajoin on aamuja, jolloin ei tekisi mieli nousta sängystä, vaan on pakko...laskut on maksettava, ja ruokaa pöytään saatava, Ja jos tunnustaisi, että tuntuu kuin kynttilä palaisi liian nopeasti molemmista päistä, sitä tuntee olevansa heikko ja huonompi kuin muut.
Tilanne se, että miehen kanssa ollaan eroa suunniteltu jo parisen vuotta (toteutus puuttuu, enkä haluaisi tuhota kotia lapsilta, vaikka vuosia on jo tuntunut siltä, että en saa enkä pysty (mies ei halua lähelleen minua, olen ilmaa hänelle) antamaan suhteelle mitään.
Töissä ollut pitkään omat paineensa, kerran olen ollut irtisanottu tuotannollisista ja taloudellisista syistä), vaihdoin just työnantajaa, enkä tunne pärjääväni uudessa työssä (miten pääsen siitä pois, menettämättä kasvojani).
Lisäksi olen aivan yksin, minulla ei ole kavereita. Useamman vuoden olen tehnyt vähintään 40-60 h/työvkoa, kotona minulla ei ole aikaa eikä voimia tehdä kotitöitä (yksi eron syy), eikä aikaa lapsille. Koen huonoa omaatuntoa kun olen muutamia vuosia sitten harrastanut liikuntaa ym aktiivisesti, jolloin tuskin ennätin nähdä lapsia.
Reilu vuosi sitten minulta kuoli läheinen (henkilö joka oli kuin äiti minulle), kyyneltäkään en oikeastaan ole osannut itkeä (olenko kylmä?).
Miehen mielestä olen sairaalloinen naristi, yksin ollaan perhe käytännössä pyöritetty. Lapset eivät ole tulleet tuosta vain, pari lasta on syntynyt kuolleena, elossa olevat sairastivat pienenä pitkän kaavan kautta (mm mega-allerginen)ja osalla on erityistarpeita vieläkin. Välissä meni vuosia, ettemme mieheni kanssa ehtineet edes nukkua öisin. Kotiäitinä ollessani olin sairaanhoitaja 24/7.
apua en ole koskaan kehdannut pyytää (sukulaisilta), niin alas en vajoa. yhteiskunnan tuki on mitä on, ja sitäkin olen vastaanottanut vain jos sitä on tarjottu (kuulunut sosiaalisiin lakisääteisiin etuihin). Läheisiäni olen auttanut aina kun on pyydetty (ja aika usein niin on tehty). Omien lasten lisäksi olen vuosien saatossa hoitanut esim sukulaisen lapsia,välillä jopa omien lasten kustannuksella. töissä tunnen olevani tyhmempi kuin muut, en osaa tehdä töitä riittävän nopeasti ja hyvin (tuloksellisesti), en vain luota itseeni, että tekisin mitään oikein.
Tänään kamelin selkä katkesi, ja varasin lääkärille ajan....
tulipa vuodatus
kai mie sitten olen heikko ja hullu...
Vastaukset 13
Vanhimmat
sanoit että et ole kehdannut pyytää apua sukulaisilta,niin alas et vajoa,mutta kumminkin sitten autat ja vahdit läheistesi lapsia,justiinsa,miten he ovat kehdanneet vajota niin alas että ovat sinulta apua pyytäneet,kyllä he ovat varmaan kauheita ihmisiä. miksei sitä apua voipyytää kun sitä on tarjolla,sekä raha että muissa asioissa,ei tarvitse olla niin marttyyri että yrittää itse asenteella ja sitten itkee kun hajoaa,kun kerran sitä apua saa kun pyytää ITSE! ei sitä kukaan tule tarjoamaan. hajottaa avuttomat ihmiset jotka sitten masentuvat ym. omasta käytöksestä ja asenteesta johtuen.
eli nmb, jos sua hajoittaa...ei kai kukaa käske täällä notkumaan, jos ei tajua toista...
olen muurahaispesä tuulella, enkä muutenkaan tyhmä, tarkoitin vain, että tunne, että kaipaan pois oravanpyörästä!! ja oikaisu edelliseen viestiini, sanoin, että en kehtaa pyytää apua (avun puute ei ole ensinkään tämän hetken olon syy), mutta jos pyytäisin, EN sitä saisi, Ei ole sellaisia läheisiä, /sukulaisia! jotka voisivat auttaa..vaikka itse olenkin auttanut heikommassa osassa olevia (en vain hoitanut, vaan myös kasvattanut sukulaisen lapset, kun omilla vanhemmilla ei ole ollut voimavaroja). enkä tehnyt missään nimessä itsestäni martyyria, yritin vain krt, millainen oma oravanpyöräni on, vähättelemättä kenenkään muun tilannetta, nykyelämähän on kuormittavaa itse kullekin, joka suunnasta paineita ym...sen enempiä yhteiskunnallisesti asiaa vatvomatta...
muuten kiitos kommentistasi, tämähän on vapaa maa, mutta jos haluat antaa itsestäsi inhimillsiemmän kuvan, niin ei ole kovinkaan tahdikasta "syyllistää" lisää ihmistä, jolla on jo valmiiksi raskasta...osa meistä on vahvempia kuin toiset ja toisin päin....toisilla kamelin selkä katkeaa nopeammin, ja se on just life!
Ei ole häpeä tunnustaa omaa heikkouttaan, vaikka se ei tunnukaan hyvältä. En ole koskaan ajatellut eroa miehestäni, mutta kolme vuotta sitten menimme perheasiain neuvottelukeskukseen selvittämään suhteemme ongelmia. Yhteiset asiamme selvisivät nopeasti, mutta siellä alkoivat paljastua omat ongelmani, jotka eivät lopulta olekaan kovin pieniä. Niitä koetan nyt hoitaa traumaterapeutin ohjauksessa eikä se ole ollenkaan helppoa.
Jostain lähtee avun hakeminen, jostain se alkaa, lääkäristä tai perheterapeutin kohtaamisesta. Olethan tehnyt hurjasti työtä. Minäkin tein kauan, kunnes hyydyin lopulta, kun en enää jaksanut. Minulla tekemisen syy oli pitää traumamuistoni poissa mielestä. Lopulta ne vain alkoivat nousta, eikä sitä voinut estää. Tuli pitkä unettomuus jo valmiiksi väsyneeseen olemukseeni. Meillä on kuusi lasta, mutta he ovat olleet terveitä, ei mitään allergioita tai kroonisia sairauksia. Nuorin on viisi ja vanhin yhdeksäntoista.
Jossain tuleen jaksamisen pää vastaan, lopulta keho pysähtyy, kun ei enää jaksa. Mikä hiertää suhdettanne, väärinymmärryksetkö? Minäkin olin melkein ilmaa miehelleni ennen perheterapiaa, mutta siellä mieheni sai suunsa auki ja itki ja saimme solmut auki. Nyt meillä on hyvä suhde, mutta omat ongelmani, kuten kokemani hyväksikäyttö ja perheväkivalta ovat traumatisoineet minut kompleksisesti, vieneet tunteeni, saaneet kammoamaan kosketusta, elämään traumareaktioitani yhä uudelleen.
Suosittelen lämpimästi perheterapiaa. Se voi saada pieniä ihmeitä aikaan. Olette kokeneet paljon yhdessä. Monista vaikeistakin tilanteista olette selviytyneet, miksi ette selviytyisi tästäkin. Miehelläsi on selvästi patoutunutta vihaa sinua kohtaan, mistä se sitten johtuukaan. Ehkä hän ei tiedosta, miten lujilla olette lasten sairastellessa olleet molemmat ja sinä erityisesti. Ei ole ollut mitään lepohetkeä. Ehkä et ole tottunut siihen, että sinusta huolehditaan, että olet oikeutettu saamaan myötätuntoa. Itse olen sellainen. Kun nyt terapiassa koetan opetella kohdistamaan myötätuntoa itseeni, se saa minut vihaiseksi, koska se on mielestäni aivan järjetöntä. Tehdessäni kotona terapeutin antamaa myötätuntoharjoitusta ajattelin, että heitän kuulokkeet päästäni seinään, kun koko asia tuntui aivan järjettömältä. Terapeutti sanoi - jälleen - tuntevansa myötätuntoa minua kohtaan, mutta sitä en ollenkaan voi ymmärtää. Mieheni on kuten terapeuttini myötätuntoinen, mutta en pysty ottamaan mitään myötätuntoa vastaan, koska en milloinkaan saanut sitä omilta vanhemmiltani. Tällä halua lohduttaa ja kertoa, että menneisyytemme taakat seuraavat meitä, kunnes ne tiedostetaan. Sinulla on kuitenkin tunteet käytössäsi, et ole eristnyt niitä, kuten minä terapeuttini sanoin olen tehnyt.
Miksi et selviytyisi tästäkin tilanteesta. Toipuminen vie aikaa ja voimiakin se vie. Se voi silti olla jonkin uuden ja paremman alku, vaikka juuri nyt et sitä jaksaisi uskoakaan.
Voimia ja rohkeutta sinulle toipumisen pitkällä tiellä.
Tiedän, alan koulutuksen saaneena (ironista), ettei se ole häpeä, toiset kestävät enemmän kuin toiset, toisilla kamelin selkä katkeaa nopeammin.
Oma paha oloni on jatkunut jo pitkään, tunnen oloni yksinäiseksi (ainoan kaverini mielestä minulla on kaikki hyvin).
Parisuhteen ongelmissa olemme käyneet perheneuvolassa (mies pohjustamassa eroa).
En tiedä, ehkä hänen vihansa on sitten oikeutettua, en ole aina jaksanut olla hyvä äiti enkä vaimokaan. Olen yrittänyt selittää, että olen poikki, enkä vain jaksa tehdä esim enempää kotitöitä, mutta.... selitellähän aina saa (pitää minua laiskana).
Meillä ongelmat ovat alkaneet jo ensimmäisen vauvan kuoltua. Lisäksi meillä on yksi vammainen lapsi. (yhdessä emme ole näitä asioita voineet käsitellä). Emmekä muitakaan asioita. Molemmissa se vika, että haluttaisiin sanoa viimeinen sana. Mie kyl haluaisin että molempien mielipidettä kuunneltaisiin, mutta toisesta en tiedä ymmärääkö. Yhtään toista syyllistämättä tai itseäni ylentämättä selvennän, että koen asian niin, että eroa mies halusi vakavasti haluamaan, kun minäkin halusin päättää asioistamme (esim raha-asioista & yhteisistä hankinnoista). Nuorimman lapsen vanhempainlomaan saakka mie katsoin miestäni ylöspäin, ja asiat tehtiin (mun tunne!!) niin kuin hän päätti. En kai jaksanut ottaa vastuutta esim raha-asioista.
Lapset ovat nyt 17-7 v. Noin 5 v sitten tajusin kuinka yksin parisuhteessa olen, ja ruoho aidan tuolla puolen alkoi näyttämään paremmalta. Pettänyt en ole (fyysisesti ainakaan) vaikka mahdollisuus olisi ollut. Kai se on se sylikaipuu..joka sitä ruohoa laittoi kts. Kun joku kehui sinua ym...
Molemmilla meillä on hyvä koulutus, minulla työura vasta alussa. (taitaa muutenkin olla kuin kanan lento). itse haluaisin vielä opiskella ja uusi työ on saanut minut tajuamaan mitä haluaisin tehdä, mutta se vaatisi koulutusta ja sitä itseluottamusta, mikä minulta nyt puuttuu.
Inhoan itseäni, hissukkaa olemustani, arkuuttani...ne haittaavat työtä ym, mutta miten muuttua? (mistä sitä itseluottamusta saisi).
Oma lapsuuteni (sitäkään syyttämättä tämän hetken ongelmista) ei ollut varmaankaan mikään paras. Olen isätön äpärä, ja siitä kuullut pienenä (sukulaisilta ja kylän väeltä). Kotona meillä ei ikinä näytetty tunteita, ainakaan positiivisia, itku oli sallittua fyysisestä kivusta, ei muusta. En muista koskaan äitini sanoneen esim rakastavansa minua, tai koskettavan tai halaavan. Päin vastoin, hän ei ehkä ole sanallisesti sitä sanonut, mutta muuten välittänyt viestiä, että olen vahinko. Ilmeisesti hän kuvitteli, että tienaisi minulla rahaa (ruokot)tai saisi elättäjän. Ikävä kyllä isäni oli rahaton juoppo (mikäli tuo väitetty henkilö oli isäni, isyyttä ei ole tiettävästi vahvistettu). Henkilöä en koskaan oppinut itse tuntemaan.
isäpuoleni on ilmeisesti ainakin siskoani käyttänyt jollakin lailla seksuaalisesti hyväkseen, minä en asioita selkeästi muista, mutta (seksuaali)terapeuttini mielestä jotain on todennäköisesti sattunut (tuskin koskaan pystyn niitä muistamaan). Tuolla terapeutilla kävin, kun yritin saada ratkottua eräällä tapaa perheongelmiamme. Terapeutin mielestä minulla on lähinnä kiltin lapsen syndrooma (vai miksi sitä kutsutaan, lapsuudesta asti opittu riittämättömyyden tunne ja miellyttämisen halu).
Itse en osaa hellyyttä osoittaa, mieluummin tiuskin.(kotoa opittu malli).
Menipä tämä taas sekavaksi...
Lääkäri laittoi pariks vkoks saikulle ja ohjas psyk pkl, ehkäpä asiat lopulta alkavat selvitä....jostain kai se vyyhti on lähdettävä kerimään....tai sitten en vain ole ansainnut paikkaa ihmisenä..
Töissä käy vain istumassa, tuijotan ruutua huoneessani, enkä saa mitään aikaan. Kotona alkaa vaimon haukkuminen. Olen yrittänyt kertoa hänelle huonosta olostani, mutta hän ei kuuntele. Itselläni ei ole yhtään ystävää eikä kaveria. Vaimolla taas useita, jotka tietävät kaiken minusta ja kuinka huono ihminen olen. Liitosta puuttuu seksi ja läheisyys. Lapsiakin vaimo yrittää manipuloida minua vastaan. Lapset tulevat vielä syliin, mutta kohta ovat jo niin isoja, etteivät enää kehtaa. En pysty nukkumaan öisin ja päivisin olen hirveän väsynyt. Jatkuva erolla uhkailu estää tulevaisuuden suunnittelun. Tukahdutan ahdistukseni syömällä ja paino vain nousee. Hieman olen katkera teille naisille, kun pystytte pukemaan ajatuksenne ja tunteenne sanoiksi. Minulle se on vaikeaa.
Vaimolla on taustalla isän menetys ja manipuloiva äiti. Niistä ei voi puhua, kun ei ole keskusteluyhteyttä vaimoon. Omat tunteeni vaimoa kohtaan ovat hiipuneet jatkuvat henkisen pahoinpitelyn myötä. Miten voit lähestyä ihmistä, kun samalla odotat iskua vasten kasvoja.
On kurjaa olla omassa kodissaan läheisensä huonosti kohtelema ja kuin ulkopuolinen. Mykkäily on aika alkeellinen keino hoitaa asioita. Siitä voi olla vaikea päästä ilman ulkopuolista apua. Aluksi voit tehdä Beckin masennustestin. Se löytyy täältä jostain sillä nimellä. Mene lääkäriin, menkää yhdessä tai sinä ilman vaimoasi (jos vaimosi ei suostu mukaan)perheneuvolaan tai perheasiain neuvottelukeskukseen purkamaan tilannettanne. Läheisyyden puute kertoo jostain. Meillä on hyvä suhde tällä hetkellä. On läheisyyttä, mutta ei seksiä rajoittuneisuuteni vuoksi. Haluttomuuteen on aina jokin syy. Meillä se on minun traumataustani. Saan "liiallisesta" kosketuksesta traumaoireita. Myös masennus tekee haluttomaksi. Ymmärrän, että erolla uhkailu ahdistaa. Sehän on suurta kiristystä. Masennuslääkkeet auttavat omaa oloa toimiessaan parissa viikossa, mutta ongelmia ne eivät ratkaise. Kaikki ongelmat kuitenkin voidaan jotenkin ratkaista, kun osapuolet ovat valmiita kompromisiin, ja elämähän on täynnä kompromissien tekoa. Itse olen huomannut, että mieheni ja koko perheemme etu on myös minun etuni, ainakin pitkässä juoksussa.
Voimia ja rohkeutta sinulle. Kyllä sinäkin löydät oikeat sanat, kun hiljainen ja vähäpuheinen mieheni löysi. Suhteemme on vähitellen tullut yhä läheisemmäksi ja paremmaksi, kun omat ongelmani ovat selkeytyneet, tarkoitan traumaista elämääni ja sen seurauksia minussa.
Kiitos teille kaikille rohkeille ihmisille, jotka tänne tuntemuksianne kirjoitatte. Omakohtaiselta kuullostaa, myöskin näin miehenä. Olen vaihtanut työpaikkaa 4 vuoden sisällä 3 kertaa, kun en ole osannut päättää jäänkö uupumuksen ja masennuksen takia sairauslomalle vai vaihdanko työpaikkaa (!?). Tähän asti olen ajatellut, että työpaikan vaihto lisää mielekkyyttä työhön ja elämään, mutta ei se taida näin olla.
Olen käynyt terapiassa 1,5 vuotta ja huomannut, että tärkeää on tuoda asiansa esille ja kun on paha olla niin avun hakeminen osoittaa mielestäni rohkeutta ja fiksuutta. Oma isäni oli ja on perinteinen machoäijä, joka ei anteeksi pyydä eikä itke eikä virheitään tunnusta. Aivan tajuttoman typerää ja - sorry vaan - pelkurimaista ja epämiehekästä toimintaa.
Koska itse kamppailen koko ajan masennuksen ja työuupumuksen kanssa, niin tiedän että avun hakeminen on kaikkein tärkeintä. Suosittelen sinulle miehenä, että otat yhteyttä terveyskeskukseen tai paikkakuntasi mielenterveystoimistoon ja kerrot asiasi hyvin avoimesti ja sanot että tarvitset apua. Yksin on turha eikä kannata asioita miettiä ja vehdata, ne vain pahenevat. Mielestäni sinun ei kannata vielä kertoa vaimollesi näistä aikeista( jotka toivottavasti teet ), kerro vaikka sitten kun saat hieman päätä ns pinnan alta sinne päälle tai siltä tuntuu.
Sinä olet nyt tärkein ei muut.Myöhemmin sitten ehkä saatte vaimon kanssa esim perheterapeutin avulla keskusteluyhteyden. Voi olla että vaimollasi on esim lapsuudesta asioita, jotka vaikuttavat hänen käytökseensä.
Itselläni auttoi, kun hain apua. Syön myös murheeseeni ja aiemmin myös join paljon, nyt juominen on vähentynyt. Mahdollista lääkitystä ei kannata pelästyä, sillä siitä saa voimia ajatella asioita, eikä sitä lääkettä tarvitse loppuikää napsia.
Meillä kaikilla on oma elämä, josta emme ole kiitollisia emmekä velassa kenellekään ihmiselle.
Se,että uskaltaa elää terveen itsekkäästi myös itselle on ollut minulle oppisen paikka , joka jatkuu edelleen, mutta jatkuvasti parempaan suuntaa. Jos olisin tiennyt jo vuosia sitten, että avun hakeminen oikeasti helpottaa ja auttaa olisin sen tehnyt jo paljon aiemmin.
Toivon erittäin paljon voimia kaikille ja toistamisen toistamiseen: apua kannattaa hakea ja se ammattiauttajan kynnyksen yli astuminen on sankariteko !
Kuullostaa siltä, etten olekaan yksin tuntemusteni kanssa (laiha lohtu). Sarkastiminäni sanoo, että thats life, ja sisupussi minussa sanoo, että ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. aikusen elämä on oikeasti raadollista, ja koen syyllistyyttä siitä, etten pysty samaan kuin muut. Eli käymään töissä, loistamaan siellä, hoitamaan kotia ja lapsia, ja olemaan hehkeä rakastajatar (puolisolleni), hyvä äiti lapsilleni,kulkemaan harrastuksissa, ja viettämään sosiaalisesti vilkasta elämää ja harmoonista perhe-elämää.
Puolustautuja minussa sanoo, että kaikki olemme erilaisia, toiset kestävempiä kuin toiset, toiset taas herkempiä. Lapsuus myös vaikuttaa, silloin opittu tapa selvitä (pakottaa joko yrittämään liikaa tai antaa voimavarjoa), kyky ihmissuhteisiin.
Mutta, jos aikuisuuteen kuuluukin elämän raadollisuus, niin täytyisi sen tuottaa myös mielihyvääkin. Mikäli niin ei ole, niin ehkä on syytä pysähtyä miettimään miksi? Onko joku asia jossain jäänyt kesken käsittelemättä (lapsuuden traumat - tyyliin), mistä paha olo voisi kummuta, ja mitä sille voisi tehdä.
Hypätä rohkeasti oravanpyörästä pois, ja puhaltaa edes toisen pään kynttilä sammuksiin (turha niitä on polttaa vinhaa vauhtia molemmista päistä). Kasvukipuja kai ne on, ja jos tilanteen kohtaa rohkeasti rinta rottingilla, niin onnistunut kasvunpaikka. Ehkä näiden synnytyskipujen jälkeen on vahvempi ihmisenä, kasvanut taas hitusen enemmän aikuiseksi. Yleensä sateen jälkeen paistaa aurinko, joten joku tarkoitus tällä kaikella on. Eli tuli voi kyllä syttyä yllättäen, mutta tuleen ei pidä jäädä makaamaan. Mutta, totta on myös sekin, että kuka sen kissan hännän nostaisi, ellei kissa itse. Se, että myöntää oman pahan olonsa, oman rajallisuutensa, voi olla se ensimmäinen askel kohti parempaa...
eli itse ainakin laitoin asiat vaakakuppiin, mitä elämältäni oikeasti haluan, haluanko aina vain suorittaa, vai haluanko nähdä lasteni kasvoilla hymyn, oppia heidät tuntemaan ennekuin ovat aikusia. Tähän asti taloudellisista syistä en ole uskaltanut hakea apua, olen vain sinnitellyt, tarvittasessa potkinut varpaita seinään ja mennyt. Nyt kamelin selkä katkesi. En halua vanhana miettiä elämääni, todeta, että olisi pitänyt tehdä toisin.
Totesin, että liittoni on ohi. Mieheni tuntee vain kaunaa ja katkeruutta minua kohtaan. ansaitusti tai ei. Lapsia kohtaan en ole jaksanut olla kunnon äiti, mutta en halua olla oman äitini kaltainen enään. Tarvitsen sapattivapaan, ja avioeron. ja apua, korvan joka kuuntelee, auttaa ymmärtämään omia solmukohtia.
Vaikka kuinka olen huono ihminen (tiedän, etten ole ansainnut ihmisarvoa), niin silti olen ansainnut parempaa. en halua todeta viiden vuoden päästä, että olisi pitänyt lähteä tästä...
(tai ehkä en ole ansainnut mitään, ehkä sittenkin minun pitäisi tehdä palvelus kaikille, ja poistua enkelivauvojeni luokse...)
Erimomaisen rohkeaa ! Olen sinulle kateellinen, koska tiedän kuinka paljon voimia tuon ratkaisun tekeminen vaatii ihan jo ulkopuolisten painotusten takia.
Olet mielestäni oivaltanut oikeimman: on oikeus
ja velvollisuus ajatella itseään ! Ei meidän ole tarkoitus rypeä tässä elämässä,jotta muilla olisi hyvä olla ( no ehkä kärjekkäästi sanottu, mutta kuitenkin.. )Onni kuuluu kaikille myös sinulle.
Se mitä sanot tuossa lopussa; pois tuommoiset puheet, tai paremminkin voisi sanoa että ne tunteita jotka ovat varmasti rehellisiä ja itselleni myös tuttuja. Mutta se mitä itse sanot
" sateen jälkeen paistaa aurinko " pitää jollain ihmeen tavalla paikkaansa, eli kyllä mielestäni sinun elämässi varmasti aurinkoisemmat ajat ovat edessä !!
Kaikkea hyvää ja uusi elämä odottaa sinua !! :)
Hei & kiitos kommentistasi.
En kyllä tiedä mitä kadehdittavaa tässä olisi.
Eräässä laulussa laulettiin, "ennen laivat oli puuta, miehet rautaa..nyt on laivat rautaa ja miehet puuta..." eli olemmeko me nykyajan ihmiset sitten heikompia kuin ennen vai vain itsekkäämpiä? Vai onko elämä raskaampaa kuin ennen, elintason nousuta huolimatta (ehkä jopa siitä johtuen).
Eli, mistä johtuu se, että me ihmiset tämän kaiken teknologian ja materiaalin, "helpon elämän" keskellä voimme niin pahoin? Ihan jo lapsesta / nuoresta? Koemme paineita, syyllisyyttä, "suorittamisen" pakkoa?
vaikea sanoa, onko elämä helpottunut teknologian ja kaupungistumisen ym mukana, vai onko se muuttunut entistä raskaammaksi?
Oliko elämä kuitenkin helpompaa maatalousyhteiskunnassa, vaikka työ oli fyysisempää ja talous tiukempaa?
Entä sitä ennen, pula- ja sota-aikana? jos nyt jo ollaan kovilla, niin luulisi ettei elämässä ennen ole ollut mitään hyvää, työtä, köyhyyttä ja kurjuutta? (kärjistetysti, yritän tiivistää asian).
Oliko ihmiset ennen sitä rautaa, kestivät valittamatta, tai eivät tienneet edes paremmasta? Vai osaammeko me vaatia enemmän, ja siitä tyytymättömyys (esim työhön). Onko se itsekkyyttä, jos haluaa mielekkyyttä elämään?
Nyky elämä on raskasta, kaikkine yhteiskunnan paineineen, kaikkeen ei tunnu aika riittävän, itsellä ainakin tuntuu kaikki olevan puoleksi tehtyä, aika ei riitä tekemään asioita kunnolla ja loppuun. Mikäs meille sitten niitä paineita aiheuttaa? Naapurin uusi mersu, 5 v välein tehtävä keittiöremontti, vuosittaiset ulkomaan matkata,asuntojen kasvanut koko perheen koon pienenemisestä huolimatta (nykyään asuntojen pinta-ala on entistä isompi, asukkaita siinä on entistä vähemmän).
Eli osan paineista luomme itse itsellemme (elinkustannukset ovat kyllä kasvaneet, ja säilyttäkseen edes jonkunlaisen elintason on tehtävä entistä enemmän töitä).
No, tästä saisi helposti pitkän ja tylsän, keskustelun, yhteiskuntapoliittiseksi ym.
Mutta, kunhan pyörittelin ajatuksia päässäni, asioilla on kait syyt ja seurauksensa..
Mutta, ehkä meidän pitäisi olla taas sitä rautaa, ja vaatia myös laatua elämään, muutenkin kuin materiaalina... (en osaa nyt selittää pointtia)
Haluan antaa sinulle tukea, mutta sinulle sopivia sanoja minulla on varsin vähän. Toivon että saat rentouduttua ja latauduttua sen verran että alat taas jaksaa ja enemmänkin, nähdä että päivä se on vielä huomennakin eivätkä asiat ole niin huonosti.
Se mikä olisi tärkeintä on että pystyisitte viimeinkin käsittelemään keskenäiset asianne miehesi kanssa keskenänne. Ilman riitaa, syyllistämista tai huutoa. Sellainen "asioiden tila ennen, tänään ja toivottavasti huomenna" keskustelu, jossa todetaan realiteetit, menneet virheet, ja toivottavasti luvataan että yritetään kohti parempaa.
Koskaan ei ole täysin toivotonta, vaikka joskus siltä voi tuntuakin.
antanut liikaa itsestäsi; silloin ei ehdi tehdä surutyötä, mutta sitä ei kukaan jaksa loputtomiin, kuten olet huomannut.
Joskus se tulee sitten kertarysäyksellä se kamelin selän katkeaminen.
Nyt sinun pitää ensimmäiseksi oppia sanomaan ei kaikenmaailman pyytäjille ja huom! ehdottomasti ilman huonoa omaatuntoa.
Ei sinun yksin tarvitse tätä maailmaa pyörittää.
Ota aikaa itsellesi, se on ensimmäinen tehtäväsi nyt, väsyy sitä vähemmästäkin.
Ja kokemuksesta tiedän, että eroajatukset ne vasta stressaavatkin ja lapset kyllä vaistoavat, että jotain on pielessä vaikka siitä ei puhuttaisi.
Nyt hiljennät tahtia ja heti:)
Ja jos on sinulle apua saatavilla arjen pyörittämiseen, ota se vastaan, se ei ole mikään häpeä.
Sinun_pitää_kuntoutua, että elämä alkaa sujua.
Ja se tarkoittaa ihan todella että osaat olla itsekäs kun siltä tuntuu ja kieltäytyä muiden lasten hoidosta, omissasikin on tarpeeksi tällä hetkellä.
Jos sinä muuten olet hoitanut sukulaisten lapsia, mikseivät sukulaiset vuorostaan auta sinua; ei se ole alas vajoamista jos joskus pyytää apua, olethan sitä itsekin antanut?!
Hei;
tilanne nyt se, että enää en jaksanut ajatella kasvojeni menetystä tai maksamista odottavaa laskupinoa.
Keräsin sisun rippeet ja kävin lääkärissä => s-lomaa vielä tämä vko, sitten pitäisi palata töihin (joskushan sinne on mentävä!).
Tällä ja ensi vkolla meillä on aikoja eri virastoihin, joissa tarkoitus sopia omaisuuden (lue velkojen)- ja lastenjaosta. eropaperit viety viime viikolla.
Työn suhteen ristiriitainen olo, toisaalta, joutenolo ahdistaa, mutta niin tekee myös ajatus töihin palaamisesta. Tunne, etten ole riittävän hyvä työtehtävääni on voimakas. Samoin pettymys siitä. työnantaja ei hyvällä kts poissaoloani, minkä ymmärrän, tulostavoitteellista aikaa kuin elämme. Jospa hän laittaisi minut pois!
Ehkä asia on vain niin, ettei minulla ole tässä elämäntilanteessa voimia antaa työlle 150%, etenkään kun työ ei ole sellaista kuin sen oletin olevan (ei sovi luonteelleeni, työssä käytetään vain keppiä, ei porkkanaa, ja kaikki "pakotetaan" samaan malliin, omaa persoonaansa ei saa käyttää työvälineenä).
jotenkin vain olen miettinyt elämäni arvoja, joissa oma terveys ja perhe (lasten hyvinvointi)menevät nyt edelle. Mieluusti viettäisin sapattivuoden, tai tekisin työtä, josta koen myös itse saavni jotain. Ns haaveammatti on, ja se on yhtä kaukana nykyisestä kuin aamu illasta. Tähän työhön hain, kun pakko oli jotain saada.
Toisaalta, haluaisin sinniä, ja näyttää, että opin työn, toisaalta, haluan itselleni ja perheelleni paremman olon. Tiedän, että mikään työ ei ole aina kivaa, mutta, jotain mielekästä siinä pitäisi edes olla?
Tuleepa taas sekava sepustus,
mietin vain, että olenko luuseri, hullu ja muita tyhmempi, jos totean etten sovellu työhön, vai onko se vahvuutta, omien rajojensa tiedostamista ja omien toiveidensa toteuttamista kuitenkin?
Sukulaisilta en voi apua pyytää, he eivät halua sitä antaa /asuvat kauempana. Yksi lähisukulaiseni turvautuu minuun aina kun hänellä on hankalampaa (esim pikkuriita miehensä kanssa, ja hän on muuttamassa meille). Hänen elämässä on ollut raskaita vaiheita, joilloin olen hoitanut hänen asioita konkreettisesti (välillä jopa tullut tunne, että liikaakin olen niihin nenääni työntänyt, vaikka pyynnöstä sen olen tehnyt).
Varsinaisesti en ole minäkään ns katsonut toisten lapsia, vaan Kun hänellä ei ole ollut halua/voimavaroja kasvattaa omia lapsiaan, joilla on ollut myös rankkaa, olen "toiminut" heidän "kasvattajanaan" (ruokkinut, hoitanut, järjestänyt toimintaa, ohjausta ja hoitanut ihan virka-asioita). Omaa tyhmyyttäni vissiin. Selvensin kohtaa varmaan siksi, että nyt tajuan, niidenkin olleen "oikeaa työtä" (käytännössä olen välillä ollut 6 eriasteisesti sairaan /oireilevan lapsen huoltaja)
Nyt alan olla sinut sen kanssa ettei minusta ole työhöni (tai pikkuhiljaa myönnän sen, etten tässä elämäntilanteessa jaksa antaa täyttä panostani työlle, työ- ja suorituskeskeiset ihmiset saavat pitää sitää suosiolla heikkoutena, itse tiedän, että me ihmiset olemme rajallisia, meillä on tunteet ja ajatukset, eikä elämä ole mustavalkoista,asiat vaikuttavat toisiinsa, tahdoit tai et). mutta miten pääsen siitä pois? (taloudellisesti ei olisi varaa lähteä, karenssit ym työsopimukseen liittyvät seikat). Sairaslomalla olo ei motivoi, mutta töissäkään en jaksa olla, mielestäni en ole kuitenkaan hullu tai edes täysin työkyvytön...