Eli Erosin avioliitosta. Itselle jäi 2 lasta yhteishuoltajuuteen. Olin ns. viikonloppuisä.
Uudella naisystävällä oli lapsi 10 v.
Muutettiin yhteen, kaikki meni hyvin. Lasten ex:ien etc... kanssa ei mitään ongelmia.
meni pari vuotta, ajauduttiin eroon, abortti sitä seurannut runsaas alkoholin käyttöetc... sen mukanaan tuomat "lieveilmiöt" oli osasyynsä tähän eroamiseen. Sekä molempien tempperamenttisillä ja uutuudenviehätykseen ja itsekkyyeen taipuvilla luonteilla.
Nyt olen uudessa suhteessa, joka alkoi ns. edellisen eron jälkimainingeista. Eli suunnilleen yhdenillan tuttavuudesta.
Niin koska nyt on kyseessä aivan eriluontoinen ihminen kuin itse olen, niin suhdekin on muodostunut aivan toisenlaiseksi kuin mikään edellinen. Hänellä on noin 3 vuotias lapsi, joka vaatii tietenkin paljon. Yritimme yhteisasumista, muttei se toiminut, koska molempien hermoja rassasi se pienen lapsen tuoma arki. Joten päädyimme asumaan molemmat omissa osoitteissa. Välimatkaa on 20 km. Vietämme laatuaikaa yhdessä ja erikseen välillä myös lapsen kanssa. Omat lapseni ovat jo niin vanhoja että ovat omillaan.
Nyt tilanteeseen luo jännitetä, että uusi lapsi on tulossa, että saa nädä millaiseksi tilanne muodostuu sen seurauksena.
Molempien osapuolien "kevyt" harmi on se että haluamme elämältä niin eri asioita.
Hän haluaa lapsia ja haluaisi elää ns. ydinperhe-elämää. Itse taas olen sitä jo aikoinani niin paljon elänyt, että haluan elämältä muuta, eli omistautua harrastuksille, ystäville, nähdä maailmaa.
hmmm saapa nähdä kuinka tässä lopulta käy, kaikki tämä on tapahtunut alle vuoden aikana, joten tilanne elää varmaankin jatkossakin aika voimakkaasti.
Uudella naisystävällä oli lapsi 10 v.
Muutettiin yhteen, kaikki meni hyvin. Lasten ex:ien etc... kanssa ei mitään ongelmia.
meni pari vuotta, ajauduttiin eroon, abortti sitä seurannut runsaas alkoholin käyttöetc... sen mukanaan tuomat "lieveilmiöt" oli osasyynsä tähän eroamiseen. Sekä molempien tempperamenttisillä ja uutuudenviehätykseen ja itsekkyyeen taipuvilla luonteilla.
Nyt olen uudessa suhteessa, joka alkoi ns. edellisen eron jälkimainingeista. Eli suunnilleen yhdenillan tuttavuudesta.
Niin koska nyt on kyseessä aivan eriluontoinen ihminen kuin itse olen, niin suhdekin on muodostunut aivan toisenlaiseksi kuin mikään edellinen. Hänellä on noin 3 vuotias lapsi, joka vaatii tietenkin paljon. Yritimme yhteisasumista, muttei se toiminut, koska molempien hermoja rassasi se pienen lapsen tuoma arki. Joten päädyimme asumaan molemmat omissa osoitteissa. Välimatkaa on 20 km. Vietämme laatuaikaa yhdessä ja erikseen välillä myös lapsen kanssa. Omat lapseni ovat jo niin vanhoja että ovat omillaan.
Nyt tilanteeseen luo jännitetä, että uusi lapsi on tulossa, että saa nädä millaiseksi tilanne muodostuu sen seurauksena.
Molempien osapuolien "kevyt" harmi on se että haluamme elämältä niin eri asioita.
Hän haluaa lapsia ja haluaisi elää ns. ydinperhe-elämää. Itse taas olen sitä jo aikoinani niin paljon elänyt, että haluan elämältä muuta, eli omistautua harrastuksille, ystäville, nähdä maailmaa.
hmmm saapa nähdä kuinka tässä lopulta käy, kaikki tämä on tapahtunut alle vuoden aikana, joten tilanne elää varmaankin jatkossakin aika voimakkaasti.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Eiköhän tuelva äiti ole hyväksynyt itsekkään elämäntapasi, laatuaika korvaa paljon
halusi lapsia ja jonkinlaisen perheen. No siinä näistä itsekyyksien summasta / erotuksesta sitten muodostuu mitä muodostuu.
Nyt kun jälkiviisaina molemmat pohdimme asioita, olisi varmaan molemmille löytynyt elämäntilanteisiin sopivammat kumppanit.
hänelle joku perhettä ja lapsia haluava mies.
Minulle joku vapautta harrastuksia ja ystäviä matkustelua etc... haluava nainen.
Joten eipä tässä kummankaan osa mikään helppo ole, mutta jotenkin vain sommiteltava asiat on. Kummankaan on vaikea luopua elämäntavoistaan harrastuksistaa haluistaa etc....
Jokainen tekee mitä haluaa, eikä toisten tai toisen ehdoilla elämisesta ikinä tule onnellista.
Ei edes lapsen, jos lapsen ehdoilla elämäänsä rakentaa tulee vain katkeraksi.
Sen pitää lähteä sydämmestä ja tunteesta.
kirjoitustasi ensimmäinen ajatus mikä heräsi oli että oletko kertaakaan pysähtynyt elämässäsi ja ollut edes vaikka vuoden yksin ja itsekseen ja miettinyt mitä haluat elämältäsi?
Kuten sanoin voin tulkita väärin, voihan olla että olet näin tehnytkin mutta tuli fiilis että vähän liian hätäsesti olet tehnyt ratkaisuja ja nyt on vielä uusi vauva tulossa ja olet ihan kuutamolla asiasta tai kovin epävarmalta vaikutat...
Tuntuu ettet ole rauhassa ja ajan kanssa tutustunut toiseen oikeesti mitä naisesi haluaa ja millainen on pohjimmiltaan..
Olimme jo eroamassa, kun molemmat olimme tutustuneet tarpeeksi toisiimme ja tiedostimme, että emme vastaa toistemme tarpeita. Elämäntilanne muutenkin oli tullut siihen pisteeseen, että kaiken olisi voinut lopettaa.
Mutta kohtalo puuttui peliin. raskaus on kuitenkin vakava asia ja sieltä on tulossa uusi ihminen maailmaan.
Joten ei se jälkiviisaus paljoa auta enää.
Täytyy vain tulevaisuutta suunnitella ja katsoa eteenpäin, että miten tästä tilanteesta edetään.
Nyt varmaan olisi hyvä aika ottaa se vuoden paussi yksikseen ja miettiä mitä elämältä haluaa vai kuinka?
Kohtalo puuttui peliin... niinpä. Nainen se päätti, ettei haluakaan sinusta oikeasti irti päästää ja käytti sen vahvimman valtin...
Kummatkin aikuisia ja varmasti ehkäisyä osaatte käyttää JA ymmärrätte seuraukset.
Olitte jo lähtemässä omille teillenne!!! Siinäpä hyvä paikka mukuloita pukata...
Hanki sterilisaatio toope, jos ei perhe-elämä miellytä. Toimii se senkin jälkeen.
Mitä itket, ehkäisyä on käytetty, mutta se voi joskus pettää.
Joo ja nainen käytti vahvimman valtin. Ehkä niin, pelasi sen huonoimman kortin, jos toinen ei lasta halua. silloin se ei todellakaan ole vahvin valtti.
Oikeasti masentaa aivan älyttömästi ja olen mieluummin muualla. Kun puheet aina kääntyvät monesko viikko ja miten sitten sairaalassa, lähdenkö synnytykseen, pitäs hoitopöytä hommata etc.... Ja kun ei vois vähemmän kiinnostaa.
Tuntuu, että joku muu päättää minun elämästä minun puolesta. Tuo siihen sellaisia asioita mitä olisin viimeiseksi halunnut, asioita mitä itse haluaa. Niin ja sitten pakottaa mukaan kaikin mahdollisin keinoin, yhteisön painostuksesta lähtien julkisesta häpeästä, säälistä velvollisuuden, vastuun, syyllisyyden etc... tunnoista.
Niin on outoa, että nainen ei älyä lähteä ajoissa, kun olen sanonut koko ajan etten halua perhe-elämää enää, enkä lapsia. Niin ottaa sen haasteena, että tuo on muutettava ja pakotettava ruotuun.
Ahdistaa ihan kuin olisi pallo lyöty jalkaan, että nyt olet nalkissa.
Niin kyllä minua "perhe-elämä" jossain muodossa miellyttää. Se vain on sellainen muoto mihin ei enää pienet lapset kuulu.
Enemmänkin sellainen seesteinen parisuhde lapsenlapsineen, ennemmin kuin että olsi ollut omia pieniä lapsia.
Niin se vituttaa kun vedetään mukaan toiselle kierrokselle, kun on juuri ensimmäisestä suht. "kunnialla" selvinnyt ja haluaisi elämältään jotain muuta kuin samojen polkujen tallaamista.
Niin ja en minä mitään sterilisaatiota aio hankkia. Mistä sitä tietää tulevaisuuttaan, eikä se ole luonnollista. Ei sovi minun maailman kuvaan luonnollisen elämän kannalta.
Ihmisen tulee olla kokonainenm, ei leikelty tai muunneltu Zombie.
Älä itse sitten itke.
Sitä perhe-elämää pienten lasten valossa on luvassa niin kauan kuin olet naisten kanssa tekemisissä. Olithan paikalla aikoinaan biologiantunneilla?
ne naiset joiden kanssa olen ovat jo siinä iässä,ettei lapsia haluta yleensä. ja itsekin jo enemmäin pappaiässä, joten sellanen se elämänkaari on ei naiset paljoa pieniä lapsia synnyttele 45 vuoden iässä. Mutta tässä nyt tuli sellaine outo lintu vastaan joka vanhoilla päivillä niitä lapsia suunnittelee. itte jo ajatuksesta luopunut.
Mä en jaksa ymmärtää,että tilanne on tuollainen mutta silti pitää värkätä kersoja!Jos ei voi asua yhdessä ja molemmat tahtoo erilaisia asioita niin miksi pitää tehdä siihen vielä lapsi?Ette ole sopiva pari,kai sä nyt itsekkin sen tajuat.Lisää kustannuksia yhteiskunnalle vaan ja taas yksi lapsi elämään "ei perhe-elämää".Hienoa
Mikä ihme siinä on, että ihmiset ihannoivat aina jotain perhe-elämä mallia.
On jo olemassa paljon ihmisiä jotka järjestävät elämänsä toisin.
Tunnen useita perheitä, kaikissa niissä on aina ongelmia ongelmia......
Ehkäpä se perhe-elämämalli onkin vain se mitä me on opittu ja mihin meidät aivopestään onnettomina rämpimään elämämämme läpi. kun ei kukaan ole uskaltanut kokeilla mitään muuta.
Menettämisen pelosta ja omistuksenhalusta se perhe-elämä malli rakentuu.
Pitää sitoa pakolla suhde kasaan, yhteisellä omaisuudella, lapsilla, harrastuksilla etc....
Niin se menee. Vaan me rakennamme toisenlaisen elämänmuodon, vapaamman rakenteen kautta, koska olemme erilaisia ihmisiä.
Toinen halusi lapsia ja ne sopi hänen elämäntilanteeseensa nyt ja myöhemmin olisi ollut hankalaa kun jo yksi on olemassa, eikä hänkään koko elämäänsä ajatellut uhrata pienille lapsille vaan että kaikki kerralla ja nyt heti. Niin ja oli valinnut henkilönkin kenen geeneistä lapsensa haluaa, ei siltä pohjalta onko isällistä materiaalia vaan ihan muiden geneettisten ominaisuuksien pohjalta.
toisen elämäntilanne ei ollut sellainen, missä olisi voinut lapsiin keskittyä vaan elämässä oli muita intressejä, kun se lasten teko ja muu polku oli jo kuljettu.
Tästä vain nyt rakentuu erilainen tarina, ei sen huonompi tai parempi kuin mikään statardi perhekuvio. Mikä siinä on niin vaikeaa käsittää.
Toki se koettelee itsetuntoa, kun ihmiset joka paikassa tuomitsevat ja ovat pakottamassa, että nyt pitää yhdessä olla ja plaa plaa, kun kumpikaan meistä ei sitä enää halua.
sunkin älyn virta on jäänyt sinne jälkijunaan itkemmään, että miksi miksi voi voi. Tilannetta ei valitettavasti voi itkemällä muuttaa ja menneisyyttä märehtimällä. Tulevaisuutta on suunniteltava.