Elätämme utopiaa psykiatriasta ja psykologiasta. Pahiten sitä tekevät psykiatrit ja psykologit itse väittäessään, että heillä olisi jokin absoluuttinen kyky nähdä etukäteen, kuka on tekemässä miellettömyyksiä ja kuka ei. Tähän liittyy mielleyhtymän salliminen, että esim. Auvisen pääsy terapiajonoon tai jopa terapiaan olisi poipyyhkinyt sen aikomuksen, minkä hän teki. Todennäköisesti Auvinen ei paniikkihäiriössäänkään olisi paljastanut aijettaan, johon hän oli päätynyt tai päätymässä.
Psykologeille ja psykiatreille ei ole annettu sellaista välinettä, joka oitis eikä pitkänkään terapapian aikana ilmaisisi, mitä asikas lopulta tekee. Vakaaseen ratkaisuunsa ajautunut ei löpise ratkaisustaan varomattomasti. Psykiatreilla ja psykologeilla on koulutuksensa ja kokemuksensa avulla ainoastaan ja vain muita paremmat edellytykset arvioida niitä todennäköisyyksiä, jolla ao.henkilö voi vahingoittaa itseään ja muita. Akuuteissa tapauksessa se on helpompaa, muissa tilanteissa todella vaikeaa alan ammattilaisellekin. Olisi oikeus ja kohtuus, että psykiatrit ja psykologit tämän julkisestikin myöntäisivät ja asiassa päästäisiin eteenpäin.
Sitten koulupsykiatrien ja psykologien jonoon. Jos psykologi pystyy antamaan pitkäaikaista terapiaa kerrallaan noin 10 hengelle, tulee jonokierre olemaan loputon. Onkin aiheellista kysyä, onko koulukuraattoreiden ja -psykologien syytä linnoittautua koppeihinsa hohdokkaaksi kokemiensa terapiaintrumenttinsä äärelle ainakaan koulukiusaamistapauksissa?
Koulukuraattoreiden ja -psykologien työ on mennyt paljolti hukkaan jo silloin, kun koulukiusattu ilmestyy vastaanotolle. Eihän koulukiusattu ole useinkaan se, joka ensisijaisesti tarvitsee hoitoa, vaan ryhmä, jossa yleensä kiusataan ja joka sallii kiusaamisen. Kuraattoreitten ja psykologien paikka siis on oltava koululaisryhmissä, jossa heidän tehtävänsä on ohjata näitä ryhmiä ymmärtämään ja suvaitsemaan ryhmän jäsenten erillaisuuden, erilaisen ajattelutavan, poikkeavat piirteet jne., sekä ohjata ryhmän jäsenet ymmärtämään ryhmän käyttäytymisen dynamiikkaa ja erillaisia, varottavia piirteitä. Kuraattoreilla ja psykologeilla olisi ammattitaitoa osallistua koulutyössä oppilaiden ja opettajien keskinäisen luottamuksen ja kunnioittamisen luomisessa. Eikä aina vetäytyä ah - niin rakkaan terapian piiriin käpertyen sinne omaan koululoukkoonsa turvaan.
Lasten päiväkotien hoitajat ovat korkeakoulututkinnon suorittaneita ammattilaisia. Miten on mahdollista, että kouluihin siirtyy oppilasrymiä, joissa jo vallitsee kiusaava ja joitakin lapsia syrjivä asenne? Päiväkodeissa on lapsia, jotka eivät ole koskaan joutuneet jakamaan huomiota muiden kanssa, sallimaan protestoimatta muillekin onnistumisen ja hyväksytyksi tulemisen tunnetta. Käsittääkseni kasvatuksellisesti näihin ei uskalleta päiväkodissa puuttua, sillä useissa tapauksissa heidän vanhemmillaan on samankaltaisia piirteitä. Pitääkö siitä koko ryhmän kärsiä ja kantaa pitkäaikaista taakkaa.
Psykologeille ja psykiatreille ei ole annettu sellaista välinettä, joka oitis eikä pitkänkään terapapian aikana ilmaisisi, mitä asikas lopulta tekee. Vakaaseen ratkaisuunsa ajautunut ei löpise ratkaisustaan varomattomasti. Psykiatreilla ja psykologeilla on koulutuksensa ja kokemuksensa avulla ainoastaan ja vain muita paremmat edellytykset arvioida niitä todennäköisyyksiä, jolla ao.henkilö voi vahingoittaa itseään ja muita. Akuuteissa tapauksessa se on helpompaa, muissa tilanteissa todella vaikeaa alan ammattilaisellekin. Olisi oikeus ja kohtuus, että psykiatrit ja psykologit tämän julkisestikin myöntäisivät ja asiassa päästäisiin eteenpäin.
Sitten koulupsykiatrien ja psykologien jonoon. Jos psykologi pystyy antamaan pitkäaikaista terapiaa kerrallaan noin 10 hengelle, tulee jonokierre olemaan loputon. Onkin aiheellista kysyä, onko koulukuraattoreiden ja -psykologien syytä linnoittautua koppeihinsa hohdokkaaksi kokemiensa terapiaintrumenttinsä äärelle ainakaan koulukiusaamistapauksissa?
Koulukuraattoreiden ja -psykologien työ on mennyt paljolti hukkaan jo silloin, kun koulukiusattu ilmestyy vastaanotolle. Eihän koulukiusattu ole useinkaan se, joka ensisijaisesti tarvitsee hoitoa, vaan ryhmä, jossa yleensä kiusataan ja joka sallii kiusaamisen. Kuraattoreitten ja psykologien paikka siis on oltava koululaisryhmissä, jossa heidän tehtävänsä on ohjata näitä ryhmiä ymmärtämään ja suvaitsemaan ryhmän jäsenten erillaisuuden, erilaisen ajattelutavan, poikkeavat piirteet jne., sekä ohjata ryhmän jäsenet ymmärtämään ryhmän käyttäytymisen dynamiikkaa ja erillaisia, varottavia piirteitä. Kuraattoreilla ja psykologeilla olisi ammattitaitoa osallistua koulutyössä oppilaiden ja opettajien keskinäisen luottamuksen ja kunnioittamisen luomisessa. Eikä aina vetäytyä ah - niin rakkaan terapian piiriin käpertyen sinne omaan koululoukkoonsa turvaan.
Lasten päiväkotien hoitajat ovat korkeakoulututkinnon suorittaneita ammattilaisia. Miten on mahdollista, että kouluihin siirtyy oppilasrymiä, joissa jo vallitsee kiusaava ja joitakin lapsia syrjivä asenne? Päiväkodeissa on lapsia, jotka eivät ole koskaan joutuneet jakamaan huomiota muiden kanssa, sallimaan protestoimatta muillekin onnistumisen ja hyväksytyksi tulemisen tunnetta. Käsittääkseni kasvatuksellisesti näihin ei uskalleta päiväkodissa puuttua, sillä useissa tapauksissa heidän vanhemmillaan on samankaltaisia piirteitä. Pitääkö siitä koko ryhmän kärsiä ja kantaa pitkäaikaista taakkaa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.