saitko vapaasti ilmaista tunteitasi?
Oliko tietyt vai kaikki tunteet kiellettyjä?
Oliko tunteiden ilmaisemisen salliminen epäjohdonmukaista, vailla loogisia perusteita?
Oliko tietyt vai kaikki tunteet kiellettyjä?
Oliko tunteiden ilmaisemisen salliminen epäjohdonmukaista, vailla loogisia perusteita?
Vastaukset 60
Vanhimmat
On sellainen tunne, että ei saanut vapaasti ilmaista tunteita.
Esim. jos äitini sanoi jotain ilkeää mistä pahoitin mieleni ja tulin surullisen näköiseksi niin hän sanoi heti äkäisesti: "mitä sinä mökötät, ilme peruslukemille!" Jos aloin itkemään niin hän saattoi hieman hämmästyneenä ja pilkallisella äänellä kysyä: "mitä ihmettä, itketkö sinä"? Niissä tilanteissa tunsin itseni huonoksi, vialliseksi ja heikoksi kun "sorruin" itkemään ja olemaan heikko.
Yleensäkin tuntuu, että äitini suuttui jos näytin surun, loukkaantumisen, pettymyksen tunteita, hän otti ne itse loukkauksena.
johdonmukaisesti aina vihainen / pettynyt noissa tilanteissa eikä niin, että joskus reagoi, joskus ei?
Lapsuuteni oli onnellinen.
sitten tunteitasi lapsena estoitta kaikkialla?
Pidin tiettyä etäisyyttä samanikäisiin. Tunsin itseni hieman erilaiseksi siitä lähtien, kun menin kouluun ja huomasin, että kaikki eivät osaakaan lukea ja kirjoittaa. Olin "pikkuvanha". Yläasteiässä kapinoin jonkin verran, varmaan tyypillistä, kun kyse on perheen esikoisesta.
Olen edelleen peruskiltti ihminen, en juuri vaivaa päätäni vihan, kateuden tai mustasukkaisuuden tunteilla. Epäreiluuteen puutun kyllä äänekkäästi. Puolisoni on samanlainen, tosin tasapainoisempi ilo-suru-skaalalla.
Kiinnostava kysymys...Luulen kahdella edellisellä masennuskaudellani olleen paljonkin tekemistä sen seikan kanssa, että lapsena en saanut näyttää ollenkaan negatiivisia tunteita.
Olen aina ollut kiltti ja mikään jokapaikan vänisijä en koskaan ollutkaan. Mutta meillä ei saanut ikinä edes NÄYTTÄÄ alakuloiselta. Opin toki olemaan pahemmin riitelemättä ja yritin olla mahdollisimman huomaamaton. Joskus vaan kävi niin etten tajunnut tarpeeksi ajoissa korjata ilmettäni peruslukemille vaan äiti näki ilmeestäni, että jokin painoi mieltä, niin hän suuttui. Muistan kun mursin nenäni 7-vuotiaana ja totta kai purskahdin itkuun. Äiti siihen vaan karjumaan että ole hiljaa!
Äiti jotenkin otti itseensä kaikki muiden negatiiviset tunteet. Jos vaikka tulin kotiin ala-asteelta (jossa kiusattiin) surullisen näköisenä niin äiti saattoi tokaista jotain tyyliin: "mulle vaan änistään vaikka mä maksan vuokran ja laskut tässä talossa". Hänen oli vaikea ymmärtää että meillä muillakin saattoi olla omaa elämää eikä jokainen tekemisemme/ilmeemme riippunut hänestä.
Äidilläni oli tuolloin mielenterveydenhäiriöitä. Joskus hän oli suht normaali, saattoi ihan vilpittömästikin kysyä, että mikä vaivaa, jos vaikka itkin huoneessani jotain sydänsurua tai muuta sellaista. Mutta yleensä 90% ajastaan hän oli mieleltään sekaisin ja vihainen ja loukkaantui helposti. Opin siis pitämään tunteeni sisälläni, surullisuuteni olisi loukannut äitiä. Niinpä siis sisälläni oli aikamoinen patouma ennen ekaa masennuskautta. Luulen, että myöhempäänkin masennusjaksoon tuo on vaikuttanut, kun lapsena olen tavan oppinut, niin vielä aikuisenakin tuo tunteiden ja varsinkin negatiivisten tunteiden näyttäminen ei ole helppoa. Tuosta seurasi myös se, että podin todella huonoa omaatuntoa, jos nyt aikuisena olen vähääkään ollut huonolla tuulella tai jtn.
Toisen masennusjakson aikana koitin kertoa äidille huoliani, mutta hän sanoi ettei hän ole mikään roskakori. Ymmärrettävää, jos on itsellä ongelmia, ei välttämättä jaksa auttaa muita. Toivon olen siis heittänyt äiti-tytär-suhteessa. Olemme kuitenkin äitini kanssa asiallisissa väleissä. Hieman jäi ihmetyttään se, kun hän joskus (taas kerran) vihaisena ja loukkaantuneena kysyi, miksei me lapset ikinä hänelle kerrota mitään. Niin, miksköhän?
Nyt vihdoin (olen 21) olen oppinut ikään kuin antamaan anteeksi itselleni heikkouteni. Mullakin on oikeus olla pahalla päällä. Olen antanut luvan olla oma itseni, ja tuntuu kuin suuri kivi olisi tipahtanut hartioilta alas...Nyt vanhempana hieman harmittaa, kun käytin paljon energiaa siihen kun koitin miellyttää kaikkia ja olin liiankin kiltti.
nykyään; kontrolloitko omia tunteitasi sekä sisäisesti että ulkoisesti (pidät kasvot vähäilmeisinä)?
Musta ei näe ulospäin, jos on huono olo. Saatan olla itkuinen ja masentunut ja sitten kun kaveri soittaa yllättäen voin jutella aivan iloisesti ja jaksan kuunnella kaveria enkä kerro, miten huonosti menee. Joskus tietty punaiset silmät ja hermostuneisuus paljastaa ulospäin sen pahan olon.
tunteiden näyttämisen kieltämistä voisi verrata fyysiseen pahoinpitelyyn.
Kasvot (pää) viestivät tunteitasi ulospäin ja sinua on kielletty liikuttamasta ehkäpä tärkeintä osaa kehostasi.
Voisi ajatella, että jalkoihin kohdistettuna tuo vihamielisyys olisi surkastuttanut jalkojesi lihakset etkä pystyisi kävelemään ilman uudelleen opettelua. Tarvitsisit fysioterapiaa.
Entä, jos vihamielisyys olisi kohdistunut käsiisi. Olisit pakottanut ne liikkumattomaksi. Joutuisit kirjoittamaan ja syömään varpaidesi avulla.
Täytyisi opetella käyttämään käsiä uudelleen.
Kasvojen ja pään lihakset tarvitsevat myös liikuntaa. Eläimet näyttävät rehellisesti tunteensa. On turha valehdella omista tunteistaan, koska oma keho kärsii ja ihminen jää ristiriitojensa vangiksi.
Kasvojen ja pään lihaksia tulee käyttää. Ruuan hidas pureskelu vahvistaa lihaksia.
Irvistele itsellesi peilin edessä ja naura päälle.
Kaikki naamalihakset saavat jumppaa.
Silmien pyörittely ja katseen kohdistaminen vuoroin lähelle ja kauas saa veren
kiertämään silmänpohjissa.
Ole jatkossa itsekkäämpi. Ellet halua kuunnella jonkun toisen ongelmia, älä tee sitä. Sano, että sinulla on juuri nyt itselläsikin niitä. Kuuntele omaa mieltäsi ja tee niin kuin sinusta parhaalta tuntuu.
Sinä olet itsesi paras asiantuntija, jos vain annat itsellesi luvan siihen. Sinun tunteesi ovat yhtä oikeutettuja tässä maailmassa kuin kenen tahansa muunkin.
Sinulle on syötetty valheellista uskomusta siitä, että tunteesi olisivat epäoikeutettuja. Asia on juuri päinvastoin: sinun aidot tunteesi ovat parasta ja arvokkainta antia tälle maailmalle, koska ne viestivät rehellisyydestäsi.
saitko vapaasti ilmaista tunteitasi?
- Iloa oli hankalampi ilmaista kuin suuttumista. Jostain syystä myös suuttumista osattiin käsitellä paremmin kuin iloa (!)
Oliko tietyt vai kaikki tunteet kiellettyjä?
- Iloa oli vaikeaa tuntea. Nykyään se on kääntynyt toisinpäin. Surua ei saa näyttää.
Oliko tunteiden ilmaisemisen salliminen epäjohdonmukaista, vailla loogisia perusteita?
- Kyllä.
Miedän kodissa ei ollut tunteita...niitä ehkä ilmaantui. Jokainen oireili omalla tavallaan mutta niitä ei käsitelty yhdessä, eikä niitä pystytty kohtaamaan millään tavalla.
ei saanut ilmaista missään muodossa. Joskus olisi tehnyt mieli huutaa äidille päin naamaa omat näkemykset asoista, mutta ei, hän oli aina oikeassa ja sillä sipuli. Muuten hän suuttui. Hauska juttu sinänä, että hän kehotti pitämään puolensa muiden ihmisten kanssa ja antamaan samalla mitalla takaisin kiusaajille ym.
sitten vihan itseesi?
Kun olin pieni (nyt 19), emme koskaan puhuneet mistään tunteista, pojista, pahasta mielestä, ilosta, surusta, ongelmista, henkilökohtaisista asioista, muiden asioista/ongelmista, omista tuntemuksista, elämästä yleensä, menkoista, seksuaalisuudesta, pyöräonnettomuudesta, isovanhempieni sairauksista, tuttujen kuolemista. Emme siis mistään, mikä olisi ollut vähääkään liian henkilökohtaista tai syvällistä. Olen aina ollut se kiltein lapsi kolmesta ja olen tullut mummooni ja äitiini. Yritämme liikaa miellyttää toisia ja olla mallioppilaita. Koulu onkin sujunut moitteettomasti, mutta muu elämä ei.
Olisin halunnut vain puhua ja jakaa asioitani jonkun aikuisen kanssa tai vaikka kaverin. Hyviä kavereitakaan minulla ei ollut. Emmekä puhuneet paljon mistään. Kotona vaan kysyttiin, ''miten meni koulupäivä''. Ja vastasin että aina hyvin menee, vaikka ei olisi mennyt. Äidillänikin on jonkin asteista masennusta ja suvussakin on.
Nyt sitten kun haluaisin puhua bulimiastani ja vakavasta masennuksestani, niin en pysty. Niin tyhmältä kuin se kuulostaakin, en osaa puhua. En ole koskaan puhunut juuri mistään ja sen takia olenkin muodostanut itselleni suojakuoren, enkä kerro kenellekään mitään liian henkilökohtaista. Pidän siis ''kulisseja yllä''.
Puhumattomuus kuitenkin kostautui ennen 15. ikävuotta. Jo 12-14 vuotiaana aloin eristäytymään muista ja 14-15 vuotiaana alkoi laihdutus ja bulimia ja 16 vuotiaana masennus, joka on nyt saavuttanut huippunsa. Lääkkeistä ei ole ollut apua ja sen takia olen entistä masentuneempi. Nyt on siis jo lähes liian myöhä enää yrittää paikata sitä puhumattomuutta.
Kaikki tuntuu vaan niin merkityksettömältä; millään ei ole enää merkitystä ja erittäin usein toivonkin kuolevani, kun olen niin epätoivoinen ja tunnen syyllisyyttä kaikesta. Joskus toivon että olisin kuollut siinä pyöräonnettomuudessa, jotenkin vaan kuitenkin on viimeinen toivo tallella ja yritän elää edes jonkun ihme syyn takia, jota en tiedä.
Kiitos kysymästä. Sentään jota kuta kiinnostaa. (Vai kiinnostaakohan).
lääkitys ainoa hoitomuoto, jota olet saanut?
Myös terapiassa käyn, mutta jotenkin olen vain jumiutunut, kun en osaa puhua edes terapeutille.
Valitettavast lääkityksestäni ei ole ollut apua näinä 3 viikon aikana juuri lainkaan.. :(
ajattelet terapeutistasi?
Hän ei ole tarpeeksi ''määrätietoinen'' eikä edes yritä saada minua puhumaan, joten puhumattomuus vain jatkuu ja jatkuu. Hänen pitäisi ehkä painostaa minua puhumaan, koska muuten tuskin koskaan saan sanottua mitään lähellekään henkilökohtaista vaan pidän vain ''kulissejani yllä'', koska pelkään, että kertomaani tietoa henkilökohtaisista asioista käytetään vielä joskus hyväksi, koska niin minulle on kerran tai useammankin kerran käynyt ihan oikeassa elämässä.
Lisäys tuohon tunteiden ilmaisemiseen, että olen aina esittänyt, että kaikki on hyvin, kun mitään tunteita ei voinut näyttää. Aloin patomaan kaikki tunteeni ja ajatukseni itseni sisälle ja niin olen aina tehnyt.
Olen kuin - merkillä varustettu kynnysmatto, joka vetää kaiken ympärillä olevan negatiivisen asian itseensä ja kääntää sen itseänsä vastaan.
Säälin muita ja tulen surulliseksi kun jollakin muulla menee huonosti tai jotakin ikävää on sattunut. Käännän sen omaksi syykseni ja huolekseni. Murehdin aina kun kaverini on ylipainoinen ja hän ei saa laihdutetuksi. Itse olen ''saanut'' itseni riudutettua alipainoiseksi ja 2 kertaa sairaalakuntoon bulimian ansiosta. Bulimia on tavallaan kosta itselleni ja muille, jotka kiusasivat minua koulussa.
Minua on kiusattu niin kauan kuin muistan ja haukuttu ties miksi. Silti tykkäsin käydä koulussa, mutta aina sai pelätä, milloin haukutaan pissa-tytöksi ja milloin läskiksi ja milloin nosteltiin paitaa ja ilkuttiiin läskimakkaroitani. Nytpä en sitten enää ole läski. Se oli tavallaan kosto, vaikka itse siitä vain kärsin.
Olen siis kärsinyt rajusta bulimiasta 5 vuotta ja olen laihduttanut ylipainoisesta alipainoiseksi, eli yhteensä yli 30kg. Ajoittain edes vesi ei pysynyt sisällä.
Sitä vaan vielä, että isäni tulee perheestä, jossa ei myöskään oikein kunnolla puhuttu. Ja olihan se ennen aikaan vähän sellaista että mitään kovin henkilökohtaista ei puhuttu. Tämä on sitten siirtynyt meidän perheeseen. Osa syynä on siis tämä.
yksin vai vanhempiesi luona? Miten suhtaudut asuintilaasi?
Asun maaseudulla omakotitalossa vanhempieni kanssa. Olen aina asunut täällä. Vajaa 10km kirkonkylältä eli aika syrjässä. Paljon metsää ympärillä ja oma lampi. Ja eläimiä. Rantasauna ja sisäsauna ja kaikki, mutta silti masentaa. Nyt olen valmistunut ammattiin ja etsin töitä, mutta en tiedä olenko oikein työkykyinenkään, mutta kunhan löydän töitä olisi tarkoitus muuttaa kaupunkiin, n.60km päähän nykyisestä kodistani. Toisaalta ikävä ajatus, mutta toisaalta helpottava.
Tykkään siis asua täällä ja välillä pelkään, että jos asun yksin riistäytyy bulimia täysin käsistä (ei sillä että se ei jo nyt olisi käsistä riistäytynyt) mutta tarkoitan lopullisesti että kuolen (vaikka sitä usein toivonkin).
Mutta välillä olen sitä mieltä, että kun muutan yksin asumaan, niin se saattaa jopa helpottaa, kun voi itse päättää mitä ostaa, niin ei tarvitse ostaa mitään rasvaa tai sokeria tai kahvileipää kotiin tai mitään, mistä saa tehtyä hyvää ruokaa.
Lähes kaikki ruoka-aineet aiheuttavat ahmimishimoa ja sitten se on menoa se. Ei mitään rasvaista saa olla ja sitten punnitsen kaiken mitä syön. Olen kasvissyöjä. Masennuksellani on huono vaikutus bulimiaan. Kun olen oikein masentunut niinkuin nyt olen ollut, tietää se sairaalloista suklaan ja rasvaisen ruoan ahmimista ja sitten oksentamista. Joskus ahmin yli kilon karkkia yhdeltä istumalta vartissa. Parhaimmillaan/pahimmillaan melkein 2kg, että kyllä se rahallinenkin tilanne huolestuttaa, kun päivässä voi mennä helposti jopa 20-30€ pelkkään suklaaseen ja irtokarkkeihin ja ruokaan. Mutta olen aina ollut säästäväinen ja onneksi minulla on paljon säästöjä. Surkuhupaisaa silti. Nyt olen kylläkin saanut paremman otteen bulimiasta, koska en oksentele päivittäin. Ja pystyn juomaan, niin en kuivu, mutta tämä masennus häiritsee valtavasti. Nytkin on ihan merkityksetön olo.
Mutta ei tämä nyt kertomisen arvoista ole (taas alemmuuden tunteita). Siitä tunnen suurta alemmuuden tunnetta, että olen valmistunut ammattikoulusta enkä lukiosta, koska sitä pidetään parempana. Ravintolakokin ammatti vain kiinnosti enemmän, enkä siksi mennyt lukioon. Mitäpä sitä selittelemään, huono itsetuntohan sen vain tekee. Tai oikeastaan siis olematon itsetunto. (Tyhmä minä; lopeta jo tuo jorina!)
Bulimian pahimpina aikoina oksensin 25-40 kertaa päivässä.
Nyt enää siis murto-osa siitä ja joinakin päivinä ei ollenkaan. Harmi vaan kun lääkkeet eivät ole auttaneet.
Olen siis hyvin tietoinen ongelmistani, mutta olen kykenemätön tekemään niille mitään. Ehkä siksi että tunnen ansaitsevani rangaistuksena kaikki ongelmani.
Niin ja olen erittäin hyvä piilottamaan vakavan masennukseni ja bulimiani, koska olen aina piilotellut tunteitani ja kaikkea. Ei siis ihme. Mutta joo, nytpä ei tule enää muuta ''tilitettävää''. Heh.. Kai. Eikä ole pakko lukea.
muutat kerrostaloon, niin mitä näet ikkunasta?
Vietätkö nyt paljon aikaa sisätiloissa?
Pelkäätkö korkeita paikkoja?
Sieltä näkyisi kerrostaloja ja ihmisiä ja elämää yleensäkin. Kenties kauppoja ja kaikkea samantekevää. Vietän suurimman osan ajastani sisätiloissa, koska olen fyysisesti ja henkisesti niin heikossa kunnossa, että en pahemmin jaksa/halua liikkua, vaikka olen yrittänyt. Enkä voi sanoa pelkääväni korkeita paikkoja vaikka en tiedä miten se liittyy asiaan... Mutta kai se on sama vastata jos joku kysyy, kun vielä elän.
kotona ei puhuta syömishäiriöstäsi mitään edelleenkään?
Mitä kuoleman jälkeen tapahtuu?
Ei puhuta niin. Kyllästyttää vaan kaikki ja unelmoin kuolemasta. En vaan silti voi tappaa itseäni.
Ei puhuta ei.. Kyllästyttää vaan kaikki ja unelmoin kuolemasta. En vaan silti voi tappaa itseäni.
Minua auttoi, kun muutin pois kotoa. En edes käynyt ensimmäisen vuoden aikana kertaakaan kotona. Tarvitsin sen ajan, jotta sain koottua itseni. Kävin myös terv.keskuspsykologilla puhumassa paljon paniikkihäiriöstäni, bulimiastani, kasvatustraumoistani, jne.
Kun muutat pois, ota heti yhteys psykologiin ja käy siellä säännöllisesti niin kauan, että olet jaloillasi kunnolla. Lasten syntymän jälkeen bulimia yritti tulla minulle uudelleen, mutta onneksi pääsin siitä taas eroon psykologin avulla. Sekä opettelemalla syömään vähän kerrallaan ja usein päivässä. Se ei ollut helppo tie, mutta tässä sitä mennään. Sä selviät kyllä.
Unohdin kertoa, että tarvitsin tuekseni bulimian aiheuttamaan masennukseen Cipralex-lääkityksen. Se oli lääkärin mielestä paras minulle, koska ei lisää ruokahalua, niinkuin monet masennuslääkkeet.
Kerroin hänelle pelostani, että bulimia uusiutuu, jos alan lihoa, niin hän päätyi tähän. Olen syönyt tätä lääkettä nyt kohta kaksi vuotta, jotta selviäisin poikani itsemurhasta. Elämän kriisit voivat laukaista bulimian uudestaan. Eikä sitä tähän enää lisäksi jaksaisi. Ei mitään ylimääräistä. Pärjäile.
koskaan tavannut jämäkkää ihmistä?
Mitä mieltä olet huostaanotoista?
Harvassa ovat olleet minun elämässä ''jämäkät'' ihmiset. Ei tule ainakaan yhtään mieleen nyt.
Kukaan ihminen ei ole jättänyt sellaista vaikutusta minuun tai sitten en vaan ole tajunnut sitä, koska kiinnostukseni ihmisiin on olematonta.
Huostaanotoista olen sitä mieltä, että joissakin tapauksissa se on lähes välttämätöntä, koska jos vanhemmat esimerkiksi hakkaavat lastaan/lapsiaan, niin se on kaukana lapsien oikeuksista, mutta uskon että huostaanotto on äärimmäinen ratkaisu ja pitäisi keksiä muitakin malleja. Ilmiselvästi vanhemmillakin olisi tässä tapauksessa ongelmia itsellään ja hekin tarvitsisivat hoitoa yhtä paljon kuin lapset. Mutta ei minun tapauksessani ainakaan huostaanotolle olisi ollut perusteita.
Kaikki. mitä haluat kertoa, on kertomisen arvoista. Minusta ainakin oli hyvä lukea kirjoituksesi, kun olen itsekin masentunut ja kärsin jonkun sortin ahmimisesta.
Kiitos. Kyllä minä yritän mutta tekee vaan todella paljon mieli luovuttaa ja kuolla tai tappaa itsensä bulimialla. Epätoivoinen kun olen. Mutta kiitos kumminkin. Yritän voittaa nämä taistot.
on suuritöisin ruoka / leivonnainen, minkä olet valmistanut?
Minulla taitaa olla piparkakkutalo.
Valmistatko muuten mieluummin suolaista vai makeaa?
Valmistatko mieluummin suurelle vai pienelle joukolle?
Millaisen vastaanoton ruokasi ja leipomuksesi ovat saaneet?
Olen valmistanut esimerkiksi piparkakkutaloja ja varmana suuritöisimmiksi laskettaisiin se, kun olen valmistanut ihan kokonaisia menuita tuttavieni juhliin. Viimeisin 50-vuotisjuhliin. Pari voileipäkakkua, salaatteja, pasteijoita, piirakoita, munavoita, 3 erilaista täytekakkua, 2 sorttia erilaisia pikkuleipiä, kahvikakkuja jne..
kotona myöskin teen melkein aina ruoan ja leivon ja kun on syntymäpäiviä/joulu tai jokin muu juhla, niin valmistan kaiken. Isänpäivänäkin tein kakun ja suunnittelin menun ja valmistin ne ruoat.
Tykkään valmistaa sekä suolaisia että makeita ruokia/leivonnaisia. Bulimian kannalta vain huono juttu, koska tulee ahmittua ja oksennettua, kun on maistettava niitä ruokia.. :( Ammattini on siis parantumisen kannalta huono juttu..
Tykkään valmistaa ruokaa varsinkin perheelleni, en niinkään ehkä todella suurelle joukolle. On kiva tehdä kaikenlaisia erilaisia juttuja ja kokeilla uutta ja oikein panostaa makuihin, jotta kaikk ion herkullista. Ruokani ja leivokseni ovat aina saaneet hyvän vastaanoton. Kaikki ovat kehuneet ja yleensä olen itsekin ihan tyytyväinen aikaansaannoksiini. Että kyllä kai minä osaan ruokaa valmistaa. Se on kivaa. Viikonloppuna oli erityisen kiva tehdä lasangnea oikein paremman kaavan mukana ja erittäin huolellisesti etä tulee vasrmasti tosi hyvää. Tosin en itse syönyt sitä.... Koska olisin muuten oksentanut.
Haluaisin leipoa ja laittaa ruokaa enemmänkin, mutta yleensä en uskalla enää, koska se johtaa helposti ahmimis-oksentamis kierteeseen enkä sitä halua.
tämä ahmiminen ja oksentaminen tapahtuu? Pystyykö sen salaamaan muilta talossa asuvilta?
Mikä bulimiassa on hävettävintä?
Auttaisiko, jos sinua vahtisi ympäri vuorokauden? Haluaisitko sitä?
Se vaan tapahtuu. Jos olen päivän oksentamatta niin olo on tosi levoton ja koko ajan on mielessä että tekee mieli oksentaa edes kerran. Se on jo tässä vaiheessa niin pinttynyt, että yksi päiväkin on vaikeaa. Se todella auttaa ahdistukseen, kun lääkkeet eivät auta. Viimeistään iltapäivällä tulee halua oksentaa ja se ei mene ohi ennen kuin seuraavan kerran oksentaa. Sitä oksentamista oikein odottaa kuin kuuta nousevaa. Sen jälkeen on taas helppo palata ruotuun ja olla oksentamatta, mutta kokonaan on vaikea lopettaa.
Niin ja kyllä sen pystyy salaamaan. Ahmin ja oksennan nykyään oikeastaan vain silloin, kun olen yksin kotona. Ja jos muita on, niin syön äärimmäisen salaa ja oksennan ulkona tai suihkussa, kun saunon. Tai sitten syön niin kuin tavllisesti muiden näkyvillä mutta salaan sen valtavan määrän mitä syön ja oksennan ulkona tai saunassa.
Bulimiassani hävettävintä on varmaankin se, että minulla menee rahat ihan hukkaan ja tuhlaan vanhempienikin ruokia. Ja se myös, että sitä joutuu salaamaan. Niin ja onhan se terveyden kannalta aika typerää. Lääkkeisiin menee rahaa ja sairaalareissuihin on mennyt rahaa. Mutta ei minua omien rahojeni tuhlaaminen kiinnosta, kun haluan vain oksentaa. Näen vaivaa paljon sen eteen että saan oksentaa. Valehtelua, uusien ruokien ostamista entisten tilalle, tekosyitä, äidin töihin viemistä, että voin käydä mummolassa ennen kuin haen äitini töistä (niin ja samalla kaupassa käyn ja ostan kassikaupalla mässyä, jotka syön kun vanhempani ovat saunassa ja sitten menen itse saunaan oksentamaan ja huuhdon kaiken komeuden suihkusta alas). Joskus ajan pyörällä 20km että saisin oksennettavaa. Pyhäpäivinä ostan kalliita oksennettavia ärrältä tai jostain kioskilta. Juoksen talvella vaikka lumihankeen oksentamaan tai lähden lenkille, että voin oksentaa metsään. Tai oksennan omassa huoneessani kippoon, kun ovi on auki ja muut ovat talossa ja sitten yöllä hävitän oksennukseni. En syö muiden nähden, etä he luulevat että en syö, koska silloin eivät epäile oksentamista. Hoh hoijaa. Kyll äsitä kaikkea vaivaa kehittelee oksentamisen takia. Oksennan vatsalihaksillani.
Kun olin viimeksi sairaalassa, minulla oli vierihoitaja koko ajan luonani, etten oksentaisi tai tappaisi itseäni. Kyllähän se auttaa, kun ei halua oksentaa muiden nähden, vaikka en tykkää siitä ollenkaan. Se auttaa, mutta se myöskin ahdistaa todella paljon, joten en halua sitä. Itseni kannalta se olisi parempi, mutta kukapa minua kotona vahtisi? Vanhemmat käy töissä ja siskot ovat maailmalla. Kavereita ei lähimaillakaan ja en halua minkäänlaisia ihmissuhteita.
Minäkin taistelen joka ikinen aamu jo pelkästään uloslähtemisestä, kaikki tuntuu niin merkityksettömältä. Vaikka sitten tulee kyllä tosi hyvä olo, kun on esimerkiksi jumpassa jaksanut käydä tai on onnistunut olemaan hakematta jätskiä, vaikka mieli olisi tehnytkin. Minusta tuntuu, että ahmiminen johtuu ahdistuksesta, pelosta kasvaa aikuiseksi ja ottaa vastuuta; minusta nimittäin tuntuu, että kaikki vastuu on liikaa, olen ikäänkuin burn-outissa, kun jouduin lapsena ottamaan vastuuta isäni elämästä sekä omastani, kukaan ei tukenut kasvuani, vaan olin yli-itsenäinen.
Itse olen huomannut, että jos on nälkä, eikä ruoka ole valmista ja syön jotain makeaa, se karkaa helposti käsistäni ja tulee ahmittua vaikka litra jäätelöä. Sen jälkeen tietenkin tekee mieli jotain suolaista ja sitten vähän ajan päästä taas jotain makeaa.. Ja kierre on valmis. Parhaiten olen syönyt, kun olen syönyt oikeaa ruokaa, vaikkei kauhea nälkä olekaan, ja pieniä annoksia ja usein. Taistellaan yhdessä syöminen kuntoon! Ja minun kohdallani myös linjat; hävettää oikein, kun olen niin lihava, lihoin yhdessä syksyssä kolme vaatekokoa, enkä ole onnistunut laihtumaan takaisin. Tuntuu, että olen rakentanut jonkunlaisen panssarin elämää vastaan ympärilleni.
Voisiko oksentelusi ohtua siitä, ettet pysty ottamaan minkäänlaista hoivaa vastaaan; ruokahan tavallaan on sitä, oraalista mielihyvän lähdettä, josta tulee mieleen vauvat ja imettäminen, jos nyt osaan kunnolla selittää.
Itse olen alkanut epäilemään, onko terapeutti paras uskottu kuitenkaan, hänhän ei puhu mitään itsestään, miten häneen sitten voisi luottaa?
perehtynyt olet ravinto-oppiin? Luin bulimian aiheuttavan kaliumhukkaa, miten se tieto sinuun vaikuttaa?
Olen hyvin perehtynyt ravitsemusoppeihin ja olen siis erittäin tietoinen, mitä ravitsemuksellisesti menee pieleen, kun oksentaa ja on buliimikko. Minulla on kalium-lääkitys, jolla saan kaliumin pysymään normaalialueella. En pysty syömään niin paljoa oksentamatta, että saisin ravinnostani tarpeeksi kaliumia ja vaikka saisin, niin osan siitä menetän oksentamalla. Sama juttu natriumin suhteen. Joudun lisäämään suolaa ruokiin reilulla kädellä. Kun syön yhden pienen aterian päivässä on siitä käytännössä saatava kaikki suola, mitä tarvitsen. Natriumarvoni putoaa, vaikka en oksentaisi vaan söisin suola apäivässä sen verran, mitä ihminen fysiologisesti tarvitsee. Joten vaikka lopettaisin oksentelun, on minun pakko syödä jotakin suolalisää.
käynyt ravitsemusterapeutilla tai muilla asiantuntijoilla keskustelemassa?
Kaikilla mahdollisilla. Ravitsemusterapeuteilla, lääkäreillä, psykologeilla, sairaanhoitajilla, erikoislääkäreillä ja ylilääkäreillä. Käyn terapiassa säännöllisesti. Itselläni ei vain ole kovin suurta halua edes parantua, siihen se varmaan nyt tyssää.
Kasvoin suurperheessä. Kaikkinainen tunteiden esille tuominen millä tavalla tahansa oli ei-hyväksyttävää. Jos nauroin, äiti sanoi "itku pitkästä ilosta!" En uskaltanut sen jälkeen iloita, pelkäsin, että jotain pahaa seuraa ilosta automaattisesti. Jos itkin, isä ilkkui ja pilkkasi, nauroi, että "jo on onneton tapaus!" Ja puisteli päätään "mikähän tuostakin tullee?!"
Jos suutuin isän minuun kohdistamasta henkisestä kiusaamisesta raivon partaalle, niin hänen silmistään loistava voitonriemu ja ilo opettivat minut olemaan hiljaa, pakenemaan niitä tilanteita ja patoamaan kaiken sisälleni.
Jossain vaiheessa toin poikaystäväni kotiin, istuuduin hänen viereensä ja otin kädestä kiinni, siihen äitini tuhahti tosi pahastuneena "mitä sinä esität siinä, penikka!?" Olin 19v. Arvatkaa nolottiko?
Kutsuin pienenä kaksi naapurintyttöä syömään paistamiani lettuja syntymäpäivänäni, koska hekin olivat kutsuneet minut syntymäpäivilleen. Äitini tuhahteli halveksuen koko ajan, kun paistoin lettuja, ja kun tytöt tulivat, niin sain kuulla, että "syntymäpäiviä ei ole tapana juhlia!" Kyllä hävetti.
Muistan, kun kysyin marjametsässä äidiltä, miksi hän teki minut maailmaan? Äitini vastasi, no kun lapsia ei saa säännöstellä ja jatkoi, että "kun sinäkin synnyit, niin toivoin, että olisit kuollut heti!" Arvatkaa tuliko hiljaista sen jälkeen? Minua syyllistettiin lapsena paljon siitä, että olin olemassa. Olin rasite, kaikki äidin kärsimys oli minun syytäni, lapset vaativat koko ajan, äidin elämä oli raskasta meidän lasten takia, jne. "Anteeksi että olen olemassa"-asenne iskostui minuun. Kauan elin pelkästään toisia ihmisiä miellyttäen ja heidän hyväksyntäänsä hakien. Huono ihminen.
16-v.yritin itsemurhaa syömällä jotkut äidin lääkkeet. Sairaalassa yö, hiilitabletit syötettiin, seuraavana päivänä kotiin takaisin, jossa sain kuulla olevani "kyläluuta". Asiasta ei puhuttu muuten, kuin äitini haukkui minut sen takia, että joutui herättämään naapurin isännän kesken yöunten viemään minua sairaalaan ja mitä se kyyti hänelle maksoi. Sairaalasta minua ei ohjattu mihinkään jatkohoitoon, eikä kukaan edes kysynyt minulta, miksi näin? Sitä ihmettelen vieläkin. Oli viikonloppu, oisko ollut joku kandi, joka päivysti...en tiiä.
Sairastuin sitten heti paniikkihäiriöön, en voinut mennä julkisiin paikkoihin missä oli paljon ihmisiä, laihduin älytön, kun oli pakko olla pois koulun ruokailuista, kotona ahmin sitten mahan täyteen, mistä alkoi lihomisen pelko ja seurasi bulimia. Tätä kesti 2v, kunnes ajauduin erään tyttökaverin mukana ulkomaille töihin. Siellä paranin, kun olin kaukana siitä paskasta, mitä kotiympäristö minulle aiheutti.
Ahdistelihan isänikin minua seksuaalisesti esim. hiipimällä kurkkimaan saunan ikkunasta sisälle saunosessani, hänellä oli muka asiaa siihen huoneeseen heti, kun olin tullut kylvystä ja hänen naamastaan ja silmistään näki, että hän olisi halunnut nähdä edes jotain paljasta pintaa...yäk, tai muuten vain tuijotteli kasvavia rintojani ja nauraen kertoi kylässä oleville miehille, kuinka ne tuolle tyttärelle vain on alkaneet tissit kasvaa. Kerran hän kosketti rintaani, aloin itkeä ja huutaa, josta hän säikähti, ja sanoi äidilleni, että "luulin, että siinä olet sinä!" Paskat, täydet valot päällä olevassa huoneessa ja äiti eri huoneessa!
Äiti vain sanoi, että pöljä se on tuo ukko.
Omia lapsia saatuani kävin psykologilla puhumassa kaikesta näistä, koska aloin masentua ja ajatella taas itsemurhaa. Minulla on ollut paljon onnea matkassa tässä elämässä. Kaikki ei ois jaksaneet. Niin tipalla se oli minulle itsellenikin. Äitini tiesi bulimiastani, mutta haukkui vain sairaaksi, oli pahalla päällä, kuinka voin tuhlata kallista ruokaa noin??!
Nyt aikuisena ymmärrän äitiäni. Ja meistä tuli tosi läheiset ja rakkaat viimeisenä elinvuotenaan. Isäni jäi taas minulle vieraaksi iäksi. Hautajaisissa itkin sitä, ettei minulla ollut ollut koskaan oikeaa isää. Silloinkin ajattelin, että nyt se katsoo jostain pilven reunalta ja nauraa vahingoniloisena, että sainpas sinut itkemään! Olet heikko pentu! No, elämä nyt on mitä on. Eteenpäin mennään.
naurusi tulkita myös siten, että nauroit vanhemmillesi eli olisit pitänyt heitä pilkkanasi?
Millaiset isovanhemmat sinulla oli, muistuttivatko vanhempiasi? Entä sisaruksesi, millainen suhde sinulla oli heihin ja miten he kokivat vanhempienne käyttäytymisen?
Kirjoitin aiemmin...
Hyviä satuja erityisesti depressiivisille lapsille
ovat Tuhkimo, Muumi ja Näkymätön lapsi ja Myyrän jäähyväislahja.
Psykoottiselle lapselle sadut voivat olla liian pelottavia.
- Vanhan hindulaisen lääketieteen mukaan psyykkisesti häiriytyneelle ihmiselle oli annettava mietiskeltäväksi satu, joka antoi vertauskuvallisen muodon hänen persoonalliselle ongelmalleen.
Hindut uskoivat, että häiriytynyt ihminen satua mietiskellessään pystyisi näkemään selvästi sekä oman elämänsä umpikujan että mahdollisuuden siitä vapautumiseen.
Kaikki se, mitä satu viitteellisesti ilmaisi ihmisen epätoivosta, toiveista ja keinoista, joilla koettelemuksista voi selvitä, auttoi potilasta näkemään ulospääsytien omasta epätoivostaan ja myös tien itsensä löytämiseen samalla tavalla kuin sadun sankari. (Bettelheim)
En tiedä, miten he nauruni tulkitsivat. Eivät kyllä ikinä sanoneet, että se olisi ollut heidän pilkkaamistaan. He vain antoivat ymmärtää, että jos nauroi tai jos elämässä oli jotain iloa, niin älä nauti siitä, koska vääjäämättömästi siitä seuraa jotain pahaa kuitenkin.
Isovanhemmistani en tiedä mitään. He olivat kuolleet jo, kun synnyin. Eikä heistä puhuttu.
En varmaan paljon heistä edes kysellyt, koska sitä puheyhteyttä ei ollut...
Vanhempani kohtelivat pääasiassa meitä lapsia erilailla. Osaa suosivat ja lellivät, osa ei ollut mitään, osaa kiusattiin henkisesti, osalle työnnettiin rahaa toisten nähden ja toisille ei annettu, vaikka miten kova tarve olisi ollut.
Suhteeni sisaruksiin oli etäinen. On vieläkin. He luulivat tähän päivään saakka, että meillä nuoremmilla olisi ollut muka jostain syystä helpompaa...ei todellakaan ollut. He ovat sanoneet, että eihän se tasapuolista vanhemmilta ollut se meidän lasten kohtelu, mutta minkäs sille teit? Osa on keskenään vieläkin katkera.
Minä en ole, koska tavallaan minusta on tullut vahva ja pärjäävä, koska minua ei suosittu eikä lellitty, minulle sanottiin, että heti kun oot 18 niin kotiin ei ole sen jälkeen asiaa, että saat itse pitää huolen itsestäsi, mutta pikkuveljeäni lellittiin liikaa, koska hänestä ei ole tänä päivänäkään vielä työelämään, koska isä antoi hänelle kaiken valmiina nenän eteen. Ei mitään tarvinnut tehdä. Onneksi minulle ei käynyt niin. Soskun elättinä elää. Ja valittaa, kuinka rahat ei riitä mihinkään.
Että eikö jotain pahaa, etteikö jotain hyvääkin. Ja toisinpäin. Kun vain itse sen tajuaa, ja jaksaa elää menneisyytensä kanssa.
ymmärsit ja uskalsit puolustaa itseäsi lähentelyiltä!
Mikä lapsuudessa oli hyvää?
Millainen perhe-elämä sinulla nyt on?
En minä oikein tiedä mikä lapsuudessani oli hyvää...ehkä ne ihanat ja lämpimät tosi aurinkoiset kesät, kun maalle tuli naapuriini tosi kiva serkkupoika, jonka kanssa juostiin metsät ja maat ja tutkittiin kivet ja kannot.
Olimme tosi raisu ja rämäkkä pari leikeissämme.
Sekin sitten muuttui, kun aloin kehittyä naiseksi, ja pojan suhtautuminen minuun muuttui, eikä äitini voinut sietää poikaa enää.
Itsekin olin hämmentynyt, koska hänen kiinnostuksensa minua kohtaan oli todella kiihkeää ja hän olisi halunnut meidän menevän vaikka miten pitkälle seksin suhteen ja vaikka missä. Olin pelokas ja arka tyttö murrosiän kynnyksell, niin eihän sellainen tullut kuuloonkaan. Ja hyvä niin.
Mutta mukavia muistoja ne.
Sitä olen näinä päivinä paljon ajatellut kiitollisuudella, että minulle kerrottiin kuitenkin Jumalan ja Jeesuksen olemassaolosta. Vaikka se usein olikin heillä pelottelua ja helvettiin joutumisella uhkailua. Hyvin vanhoillislestadiolaista se elämä meillä.
Olen löytänyt oman uskon tieni, ja se on auttanut minua elämässäni. Omille lapsilleni kerroin joka joulu, miksi sitä vietetään, luettiin jouluevankeliumi ja kerroin heille, että Jumala on rakkaus. Ei todellakaan mikään paha ja pelottava asia. Että sydämessään saa uskoa ja luottaa ja turvata Jeesukseen ja Jumalaan niin paljon kuin vain haluaa, eikä sitä ole pakko kenellekään toitottaa tai mihinkään lahkoon alkaa. Poikani kuoltua 19v. oman käden kautta, en ole selvinnyt siitä muuten kuin huutamalla, itkemällä ja rukoilemalla Jumalalle tuskastani. Onneksi vanha, ja vielä elossa ollut äitini, tuli minulle IHME KYLLÄ, tueksi. Hän ei tuominnut, hän ei pahaa sanaa sanonut, (ajatelkaa!!)vaan hän teki minulle hyvin selväksi, että poikani on taivaassa, että se on niin varma asia, ettei sen varmempaa ole. Että sitä ei tarvitse epäilläkään. Ja minä uskon häntä. Kaikki kääntyi hyväksi äitini kanssa, pojallani on varmasti hyvä olla Jumalan luona. Ja me nähdään siellä sitten joskus. Minulle jäi tytär ja mies.
Kerro pojastasi.
Hän oli hyvin herkkä aistimaan asioita. Liian herkkä. Hän oli ja eli kuin nuori, iloinen ja elämästä täysillä nauttiva ihminen, mutta jotenkin niin vanha kuitenkin... (ehkä vanha sielu nuoren miehen ruumiissa, jos ymmärrät mitä tarkoitan). Michael Newtonin "Sielun matka" sai minut ymmärtämään monia asioita hänen kohdallaan.
Hän oli minulla vain lainassa, koska hänellä oli oma tehtävänsä tässä elämässä ja siinä ajassa, minkä hän eli. Hän oli, ja on edelleenkin, järjettömän suuri rakkaus minulle. Jotain ainutlaatuista. Niinkuin on tyttärenikin.
En jaksa nyt kertoa pojastani tämän tarkemmin. Muisteleminen tuo ikävän, ja suru tästä erossa olemisesta syö voimiani. Pääasia, että ymmärrän itse, miksi hän kävi juuri minun elämässäni olemassa sen aikaa minkä hänen oli tarkoitettukin. Hän toi Jumalan entistä vahvemmin minun elämääni. Olin eksymässä, mutta hän palautti minut takaisin oikealle tielle. Se oli poikani tehtävä. Poikani ei ollut täydellinen, hänelle tapahtui virheitä elämänsä aikana, mutta niinhän meille kaikille. Jotakin. Miksi olet niin kiinnostunut?
Kun olin lapsi (tai no aika nuori) ensimmäinen
ajatus oli kun heräsin älä tee mitään typerää,
älä pilaa elämääsi lupaa se ja sitten ajattelin lupaan! sitten nousin sängystä iloisena ja päivä käyntiin. Nyt olen pilannut kaiken ja on todella sääli etten pitänyt kiinni mistä aioin, tai pidin mutta en humalassa tajunnut mitä teen.
Koko elämä on nyt pilalla. Ja siksi kuolen kun lupaukseni meni josta pidin kiinni 20vuotta,
olen elänyt elämäni. Mutta oli minulla hauskaa,
olisi vieläkin jos en olisi pilannut.
olet tehnyt?
Oisko sulla jotain apua ko. ihmisille vai ??
Vai huviksesko täällä huulias heiluttelet ??
kysymyksenasettelulla vastaukseni on: en tiedä.
Oisko sulla jotain apua ko. ihmisille vai ??
Vai huviksesko täällä huulias heiluttelet ??
saitko vapaasti ilmaista tunteitasi?
-En, itkeminen oli noloa ja siitä tehtiin suuri numero
Oliko tietyt vai kaikki tunteet kiellettyjä?
-Surullisuuden näyttäminen oli hankalaa
Oliko tunteiden ilmaisemisen salliminen epäjohdonmukaista, vailla loogisia perusteita?
-Epäjohdonmukaista... vanhemmat eivät tainneet itsekkään osata käsitellä omia tunteitaan eri osa-alueilla, kuinkas sitä lapsilleen opettaisi?
Meillä ei voinut ilmaista vapaasti tunteitaan ollessani lapsi.
Äitinikin sairasti masennusta, ja se näkyi kotona esimerkiksi siten etteivät minun asiani juurikaan kiinnostaneet vanhempiani. Kodissani ilmapiiri oli muutenkin kokoajan alakuloinen.
Emme kotona ikinä oikeasti puhuneet mistään, jos puheenaiheet kääntyivät vaikeaksi niin vanhempani olivat hiljaa eivätkä suostuneet puhumaan minulle.
Äiti varsinkin teki tätä useinkin, eli tulin vaikka kotiin ja tervehdin häntä, ehkä kysyin jotain, eikä äiti suostunut sanomaan yhtään mitään. Katsoi minua vain ilkeästi.
Myöhemmin koulussa tuntui lähes uskomattomalta että joku kuunteli minua ja suostui jopa vastaamaan minulle.
Parin vuoden ajan minulla oli koulussa viiden tytön porukka, joiden kanssa olin. Sitten sairastuin syömishäiriöön ja masennukseni paheni, lintsasin paljon. Tässä vaiheessa kaveriporukkani hylkäsi minut, ja sen jälkeen minulla onkin ollut vain pinnallisia tuttavuuksia, ei oikeaita ystäviä.
Olen suunnitellut itsemurhaa 7-vuotiaasta saakka.
12-vuotiaana päätin että teen sen hyppäämällä junan alle. Ajattelen tätä vaihtoehtoa joka ikinen päivä, ehkäpä toteutankin sen vielä.
Olen edelleen masentunut, syömishäiriöinen, ahdistunut ja ujo. Siitä huolimatta olen ihan kaunis ja huoliteltu nuori nainen, aina välillä joku mies kiinnittää huomiota. Sitten heidän kiinnostuksensa kuitenkin laantuu, kun he huomaavat kuinka ujo ja arka olen.
ikäinen nyt olet? Sinua kiinnostavat kuitenkin muut ihmiset?