Oletteko kokeneet

tyttöSuruissaan

jäävänne yksin surunne kanssa? Minä totaalisesti olen... harvat ihmiset voivat edes puhua aiheesta... jotkut käyttäytyvät niin omituisesti seurassani ettei mitn rajaa... jotkut ovat sitten kanssani normaalisti... heiltä ei heru minkäänlaista myötätuntoa asiaa kohtaan (varmasti jos heillä olisi itsellään kokemusta asiasta niin käyttäytyisivät ihan erilailla).

nyt sen ymmärää kun on itse tilanteen kokenut... voimia teille kaikille.

65

14744

Äänestä

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • Jeppe87

      olen jäänyt totaalisen yksin murheideni kanssa... muutamaan kertaan tuttava/kaveri/tjsp on suruihini röyhkeästi todennut esim 'tuostahan on jo aikaa, antasit jo olla', joka todella ripottelee suolaa haavoihin. mikä siinä on kun ihmiset ajattelee läheisen menettämisen helpottavan muutamassa vuodessa ? ihmettelenpä vain. mikä aika on 'sopiva' suremiseen ? koska on mennyt niin monta vuotta että todella voi sanoa että tuossa ajassa luulisi helpottaneen ?

      ihmiset on niin itsekkäitä etten aina välttämättä tahdokaan tietää mitä mahtaa mielessä liikkua kun tuollaisia sammakoita alkaa suustaan päästelee.

      nykysin en edes terapeutilleni uskalla puhua kovinkaan paljoa muistoista, kun on näistä irti päästämisistä ja muista tullu niin monesti kommenttia että kun jo niin 'pitkää' kulunut...

      • -nainen-

        Älä nyt pahastu, mutta sinäkin olet nyt tavallaan itsekäs, tuossa surussasi. Vaadit ympäristöltäsi surusi ymmärtämistä. Ja kun tuo suru on sellainen asia, että se tulee jokaisen kohdalle ajallaan. Ei ulkopuoleinen ikinä kykene suremaan/ymmärtämään samalla tavalla, sinun suruasi. Koska hänellä ei ole tunnesidettä sinun suruusi.

      • Vocalistus

        Luin jostain ajatelman..
        "Kun suru haihtuu, tulevat muistot ja jokainen niistä koskee yksitellen."

        Onhan se noinkin. Muistelen itse läheisiäni päivittäin vaikka heidän kuolemasta on kulunut kymmeniä vuosia. Muistot voivat olla mieltä piristäviäkin kunhan ikävästä selviää.
        Silti ajan kanssa nuo haavat ovat kyllä parantuneet.
        Muistelemalla heitä pidän heitä tavallaan elossa itsessäni. He ovat totaalisesti kuolleita vasta kun kukaan ei enää muista heitä.
        Pidä kiinni muistoista vaikka ne välistä herättävät ikävän ja kaipauksen. Oma suru ja kaipaus on kovin henkilökohtainen tunne, sitä ei toiset millään voi tajuta. Anna siis heille anteeksi ymmärtämättömät sanansa. He eivät voi tajuta asiaa kun eivät itse ole kokeneet samaa.

        Monet haluavat auttaa, mutta eivät osaa ja siksi päästelevät suustaan sammakoita.
        Tai sitten he pelkäävät koko tilannetta koska eivät ymmärrä sitä.
        Omia tunteita ei tarvitse häpeillä ja niistä kannattaa puhua kunhan vain löytyy joku joka osaa kuunnella.
        Hyvä kun kirjoittelet täällä!

        Muista kuitenkin, että jos jokin asia tuntuu hyvältä niin anna tuntua ihan surutta =). Elämä on hieno juttu kaikkine tunteineen.
        Joskus voi tuntua siltä että on väärin antaa itsensä nauttia elamästä kun on ollut niin raskaita menetyksiä. Ymmärrätkö mitä tarkoitin?

      • KetjunAloittaja
        -nainen- kirjoitti:

        Älä nyt pahastu, mutta sinäkin olet nyt tavallaan itsekäs, tuossa surussasi. Vaadit ympäristöltäsi surusi ymmärtämistä. Ja kun tuo suru on sellainen asia, että se tulee jokaisen kohdalle ajallaan. Ei ulkopuoleinen ikinä kykene suremaan/ymmärtämään samalla tavalla, sinun suruasi. Koska hänellä ei ole tunnesidettä sinun suruusi.

        oletko kenties koskaan menettänyt itsellesi läheistä ihmistä? jotaki randomia kadulla ei lasketa

      • -nainen-
        KetjunAloittaja kirjoitti:

        oletko kenties koskaan menettänyt itsellesi läheistä ihmistä? jotaki randomia kadulla ei lasketa

        Olen menettänyt, useammankin. Itse asiassa, olen jo melkoinen *konkari* näissä suruasioissa.

        Ja sen nämä kokekumukset ovat minulle opettaneet, että kuolema on vain, yksi osa elämää. Sen, kun oppii hyväksymään, niin surutyön tekeminekin on helpompaa.

      • ketjunAloittaja
        -nainen- kirjoitti:

        Olen menettänyt, useammankin. Itse asiassa, olen jo melkoinen *konkari* näissä suruasioissa.

        Ja sen nämä kokekumukset ovat minulle opettaneet, että kuolema on vain, yksi osa elämää. Sen, kun oppii hyväksymään, niin surutyön tekeminekin on helpompaa.

        Anteeksi. Voimia sinullekkin... Niinhän se on... Mutta kyllä sinäkin varmasti vaadit ympäristöltäsi jotain? Ymmärrystä? Jokainen meistä varmasti... Ja ihminen joka ei sitä anna ei itse tiedä asioista paskaakaan...

      • -nainen-
        ketjunAloittaja kirjoitti:

        Anteeksi. Voimia sinullekkin... Niinhän se on... Mutta kyllä sinäkin varmasti vaadit ympäristöltäsi jotain? Ymmärrystä? Jokainen meistä varmasti... Ja ihminen joka ei sitä anna ei itse tiedä asioista paskaakaan...

        No lähinnä yritin selittää sinulle sitä, että miksi ympäristösi ei reagoi sinun suruusi samalla tavalla, kuin sinä.

        Näinhän on, että surussa tuntuu koko oma maailma pysähtyvän paikallee. Ja suunnatonta ärsytystä tuottaa se. Kun ulkopuoleinen mailmaa jatkaa pyörimistään.

        Yhden läheiseni, menetin juuri ennen viime joulua. Oli todella raskasta istua raitiovaunussa ja katsella iloisia jouluostoksilta palaavia ihmisiä. Se tuntui todella väärältä. Mutta sellaista elämä on. Ja ajan mittaan, meidänkin, surevien on taas hypättävä kyytiin, tuohon maailan menoon.

      • ketjunAloittaja
        -nainen- kirjoitti:

        No lähinnä yritin selittää sinulle sitä, että miksi ympäristösi ei reagoi sinun suruusi samalla tavalla, kuin sinä.

        Näinhän on, että surussa tuntuu koko oma maailma pysähtyvän paikallee. Ja suunnatonta ärsytystä tuottaa se. Kun ulkopuoleinen mailmaa jatkaa pyörimistään.

        Yhden läheiseni, menetin juuri ennen viime joulua. Oli todella raskasta istua raitiovaunussa ja katsella iloisia jouluostoksilta palaavia ihmisiä. Se tuntui todella väärältä. Mutta sellaista elämä on. Ja ajan mittaan, meidänkin, surevien on taas hypättävä kyytiin, tuohon maailan menoon.

        Kyllä. Olet aivan oikeassa. Minua tympii lähinnä se kun tyypit on kuin mitään ei olisi tapahtunut... No se taas lähinnä on sitä kun he eivät ymmärrä asioista paskaakaan. Nuoren ikäni takia mun ikäset ei tajua mitään. En nyt koko ajan ole kerjäämässä sääliä, mutta pitää minuakin ymmärtää jos en ole aina kovin iloisella päällä tai innostu jostain asioista kuten muut... Sen verran pitää joustaa jos vaikka joskus äyskin niin siihen on minulla oikeus... ihan tarpeeksi rankkaa muutenki ku jotku valittaa ihan turhista asioista.

      • -nainen-
        ketjunAloittaja kirjoitti:

        Kyllä. Olet aivan oikeassa. Minua tympii lähinnä se kun tyypit on kuin mitään ei olisi tapahtunut... No se taas lähinnä on sitä kun he eivät ymmärrä asioista paskaakaan. Nuoren ikäni takia mun ikäset ei tajua mitään. En nyt koko ajan ole kerjäämässä sääliä, mutta pitää minuakin ymmärtää jos en ole aina kovin iloisella päällä tai innostu jostain asioista kuten muut... Sen verran pitää joustaa jos vaikka joskus äyskin niin siihen on minulla oikeus... ihan tarpeeksi rankkaa muutenki ku jotku valittaa ihan turhista asioista.

        No, mulla sitten lienet kokemusta tuosta surusta, hieman enemmän.

        Äitinä huomasin sen, että lapseni käsittelivät surua monella tavalla. Ja yksi oli tosiaan se, että joku heistä ei uklkoisesti näyttänyt reagoivan kuolemaan juuri mitenkään. Mutta tämä koski ainoastaan tilanteita, kun oltiin ihmispaljouden keskellä, tai jossin ulkona.

        Mahtaakohan olla näin, että joskus lapsi, tai nuoriaikuinen mieltää esimerkiksi itkemisen heikkoudeksi. Ja sitä ei tahdota kaveripiirissä näyttää.

        Surullahan ei ole mitään kaavaa ja sillä on monet kasvot.

      • ketjunAloittaja
        -nainen- kirjoitti:

        No, mulla sitten lienet kokemusta tuosta surusta, hieman enemmän.

        Äitinä huomasin sen, että lapseni käsittelivät surua monella tavalla. Ja yksi oli tosiaan se, että joku heistä ei uklkoisesti näyttänyt reagoivan kuolemaan juuri mitenkään. Mutta tämä koski ainoastaan tilanteita, kun oltiin ihmispaljouden keskellä, tai jossin ulkona.

        Mahtaakohan olla näin, että joskus lapsi, tai nuoriaikuinen mieltää esimerkiksi itkemisen heikkoudeksi. Ja sitä ei tahdota kaveripiirissä näyttää.

        Surullahan ei ole mitään kaavaa ja sillä on monet kasvot.

        voi olla näin. minuakin ahdistaa surra julkisesti... tai niin että ihmiset näkevät... muutaman ihmisen edessä pystyn itkemään. ja ihminen jolle yleensä itken ihan täydellä luottmauksella on äitini. hautajaisissakin teki toisinaan jo pahaa... kaippa sekin liittyy siihen ku kaikilla on oma tapansa surra. varmaan kaikki eivät halua jakaa suruansa kaikille. vaan suojelevat sitä... ainakin itse koen niin tekeväni.

      • -nainen-
        ketjunAloittaja kirjoitti:

        voi olla näin. minuakin ahdistaa surra julkisesti... tai niin että ihmiset näkevät... muutaman ihmisen edessä pystyn itkemään. ja ihminen jolle yleensä itken ihan täydellä luottmauksella on äitini. hautajaisissakin teki toisinaan jo pahaa... kaippa sekin liittyy siihen ku kaikilla on oma tapansa surra. varmaan kaikki eivät halua jakaa suruansa kaikille. vaan suojelevat sitä... ainakin itse koen niin tekeväni.

        Ja se mikä tuli vielä mieleen. Viha, on myös yksi sellainen tunne, jota varmasti koet tässä *surukaaoksessa*.

        Ja lopuksi, älä myöskään pelästy nauramista. Se tulee aikanaan. Ja kuuluu elämään, eikä kukaan sinua siitä tuomitse.

        Voi hyvin.

      • ketjunAloittaja
        -nainen- kirjoitti:

        Ja se mikä tuli vielä mieleen. Viha, on myös yksi sellainen tunne, jota varmasti koet tässä *surukaaoksessa*.

        Ja lopuksi, älä myöskään pelästy nauramista. Se tulee aikanaan. Ja kuuluu elämään, eikä kukaan sinua siitä tuomitse.

        Voi hyvin.

        Vihannut olen opettajia, ihmisiä jotka ei tajua surusta mitään... Ja kiitos. Samoin sinulle. voi sinäkin hyvin:)

      • *maria*
        ketjunAloittaja kirjoitti:

        Vihannut olen opettajia, ihmisiä jotka ei tajua surusta mitään... Ja kiitos. Samoin sinulle. voi sinäkin hyvin:)

        Miten sinä olet jaksellut ? Onko kaikki hyvin ?

        Tuossa justiin äsken mietin että nämä kuolemat on niitä elämän "seiniä".

        Siinä kun yksi ovi sulkeutuu niin moni avautuu, ja pitää vaan vähän pakittaa ja miettiä tilannetta uudestaaan. Vaikka se onkin niin loputtoman vaikeaa ja väsyttvää.

        Minä taas olen lohduttanut "kakaroita", meilläkin se suru on ja pysyy, mutta käytetään sitten niitä voimavaroja joita on.

        Minä näin oman isäni tänään ja järkytyin , alkaa olla puolisokea ja kuuro, mutta vielä mukana
        elämässä sitkeällä sinnikkyydellä.

        Varmaan sillä ajatuksella että on niin lapsia kun lapsenlapsiakin- yhtä sinnikkäästi kuin sinun isäsi teki. Täysi kunnia hänelle.

        Voi hyvin, jaksa ja ole rohkea, valmis ottamaan vastaan elämän hienot puolet

        http://www.youtube.com/watch?v=iHIjTvUNm2M&feature=related

      • KetjunAloittaja
        *maria* kirjoitti:

        Miten sinä olet jaksellut ? Onko kaikki hyvin ?

        Tuossa justiin äsken mietin että nämä kuolemat on niitä elämän "seiniä".

        Siinä kun yksi ovi sulkeutuu niin moni avautuu, ja pitää vaan vähän pakittaa ja miettiä tilannetta uudestaaan. Vaikka se onkin niin loputtoman vaikeaa ja väsyttvää.

        Minä taas olen lohduttanut "kakaroita", meilläkin se suru on ja pysyy, mutta käytetään sitten niitä voimavaroja joita on.

        Minä näin oman isäni tänään ja järkytyin , alkaa olla puolisokea ja kuuro, mutta vielä mukana
        elämässä sitkeällä sinnikkyydellä.

        Varmaan sillä ajatuksella että on niin lapsia kun lapsenlapsiakin- yhtä sinnikkäästi kuin sinun isäsi teki. Täysi kunnia hänelle.

        Voi hyvin, jaksa ja ole rohkea, valmis ottamaan vastaan elämän hienot puolet

        http://www.youtube.com/watch?v=iHIjTvUNm2M&feature=related

        Kiitos :) Ihan hyvin jaksellaan... välillä on helppoja päiviä, välillä taas vaikeampia. Mutta elämä jatkuu. Niinhän se on. On ihana miettiä, että ystäväni vilkuilee minua pilvenhattaroiden takaa ja katselee elämän menoani. Tuntuu ihanalta myös ajatus siitä kun minä menetän päiväni että näen hänet taas. Jaksamisia sinun isällesi. Taidat olla tullut isääsi tuon sinnikkyyden kanssa :) Elämä ottaa ja elämä antaa. Elämä on täydelinen kokonaisuus kaikkine puolineen. Jakselemisia ja hyvää talven alkua :)

      • santtu

        suruaika on jokasella oman mittainen.oon itse menettänyt lapseni ja todella tiedän että näitä aiheen välttäjiä on ....sä et sille voi mitään,jotkut vaan ei ilmeisesti kestä puhua aiheesta..surullista kyllä kun kuolema jokatapauksessa on osa tätä meidän elämää...jokainen täältä joutuu kuolemaan.mutta rohkaisisin sua vaan puhumaan,se meinaan auttaa.Itsellä kesti nelisen vuotta että en voinut nauraa,aina lapsesta puhuessa itkin,kerran olin sitte lenkillä taas samoissa ajatuksissa ja havakduin miettimään että kun se mun rakas tyttönen tuolta taivaasta mua tsekkailee niin varmasti sekin haluais nähdä että äiti joskus hänestä puhuu hymyillen ja silloin mulla alkoi kääntymään parempaan päin .Siis noin "lapsellinen" juttu autto mua!!! Mun lapsen kuolemasta on aikaa jo 11 vuatta ja risat...välillä itken ikävää vieläkin.Elikkäs sitä elää se kuollut lapsi mukanaan lopun ikäänsä.Ja mulla tulikin sit sellainen _ku multa joku vanhempi mamseli kysy :ootko jo unohtanu sen!!!! Siis mulla ei ikinä ole haluakaan unohtaa,muistot tekee kipeetä mutta hän on edelleen mun rakas oma pieni tyttö .Kotona puhutaan muiden lasten kanssa paljon asiasta..käydään haudalla ja tyttären kuva on esillä.Varmaan sellainen asian hyväksyminen auttaa,kun ei me voida tapahtunutta muuksikaan muuttaa.Rakastan elossa olevia lapsiani niin paljon ja ajattelen usein sitä pientä tyttöäni että minkälainen tapaus hänestä olisi tullut.Yritän kääntää asiat positiiviseks.Mutta kannattaa antaa sitä aikaa itselleen eikä missään tapauksessa välittää niist ilkeistä kommenteista...joillakin ei vaan ole kykyä ymmärtää.

      • elämää,
        -nainen- kirjoitti:

        Olen menettänyt, useammankin. Itse asiassa, olen jo melkoinen *konkari* näissä suruasioissa.

        Ja sen nämä kokekumukset ovat minulle opettaneet, että kuolema on vain, yksi osa elämää. Sen, kun oppii hyväksymään, niin surutyön tekeminekin on helpompaa.

        Ikävä ja alkuajan tuska on eriasia.Kun on hyväksyttävä se läheinen ei aja autolla pihaani ei soita ..Alussa ei tajua mitä ikävä on on vain kauhea tuska ..onko se totta. Sitten saapuu ikävä joka voi jättää yksin jos ei itse tajua lähteä etsimään niitä jaljellejääneitä läheisiä. TURVÄÄ HEIHIN JOS VÄHÄNKIN JAKSAT..Voimia .Suruun ei voi olla konkari jos läheltä koskettaa.

      • pysty....
        KetjunAloittaja kirjoitti:

        Kiitos :) Ihan hyvin jaksellaan... välillä on helppoja päiviä, välillä taas vaikeampia. Mutta elämä jatkuu. Niinhän se on. On ihana miettiä, että ystäväni vilkuilee minua pilvenhattaroiden takaa ja katselee elämän menoani. Tuntuu ihanalta myös ajatus siitä kun minä menetän päiväni että näen hänet taas. Jaksamisia sinun isällesi. Taidat olla tullut isääsi tuon sinnikkyyden kanssa :) Elämä ottaa ja elämä antaa. Elämä on täydelinen kokonaisuus kaikkine puolineen. Jakselemisia ja hyvää talven alkua :)

        itkemään kenellekään, varsinkaan vanhemmilleni koska en voi velvollisuudesta osottaa kanssaihmisille että joku olis huonosti.

      • Nimetön
        Vocalistus kirjoitti:

        Luin jostain ajatelman..
        "Kun suru haihtuu, tulevat muistot ja jokainen niistä koskee yksitellen."

        Onhan se noinkin. Muistelen itse läheisiäni päivittäin vaikka heidän kuolemasta on kulunut kymmeniä vuosia. Muistot voivat olla mieltä piristäviäkin kunhan ikävästä selviää.
        Silti ajan kanssa nuo haavat ovat kyllä parantuneet.
        Muistelemalla heitä pidän heitä tavallaan elossa itsessäni. He ovat totaalisesti kuolleita vasta kun kukaan ei enää muista heitä.
        Pidä kiinni muistoista vaikka ne välistä herättävät ikävän ja kaipauksen. Oma suru ja kaipaus on kovin henkilökohtainen tunne, sitä ei toiset millään voi tajuta. Anna siis heille anteeksi ymmärtämättömät sanansa. He eivät voi tajuta asiaa kun eivät itse ole kokeneet samaa.

        Monet haluavat auttaa, mutta eivät osaa ja siksi päästelevät suustaan sammakoita.
        Tai sitten he pelkäävät koko tilannetta koska eivät ymmärrä sitä.
        Omia tunteita ei tarvitse häpeillä ja niistä kannattaa puhua kunhan vain löytyy joku joka osaa kuunnella.
        Hyvä kun kirjoittelet täällä!

        Muista kuitenkin, että jos jokin asia tuntuu hyvältä niin anna tuntua ihan surutta =). Elämä on hieno juttu kaikkine tunteineen.
        Joskus voi tuntua siltä että on väärin antaa itsensä nauttia elamästä kun on ollut niin raskaita menetyksiä. Ymmärrätkö mitä tarkoitin?

        Mä olen kanssa kokenut monen läheisen kuoleman tässä vuosien varrella ensin kuoli veli sitten paras kaveri ja sen jälkeen ukki ja mummo ja kaksi vuotta sitten kuoli mun eno joka oli kuin olisi ollut veli kun me oltiin melkein saman ikäisi lapsesta asti oltu tekemisistä.Niin tässä on. joskus miettinyt että miksi aina mulle käy näin että joku läheinen kuolee mutta siinä vain on päästy yli.Suru on vaikeaa aikaa koska siinä tulee kaikki tunteet esiin suru,itku,viha.katkeruus ,häpeä ja kaikki muutkin tunteet.Mutta se kai kuuluu siihen surutyöhön että siitä pääsisi irti.Kyllä se aurinko paistaa sinne risukasaankin.Kaikille surun työn tehneille ja surun kanssa eläville hyvää jatkoa ja voimia jaksamiseen.

      • tiuku3
        santtu kirjoitti:

        suruaika on jokasella oman mittainen.oon itse menettänyt lapseni ja todella tiedän että näitä aiheen välttäjiä on ....sä et sille voi mitään,jotkut vaan ei ilmeisesti kestä puhua aiheesta..surullista kyllä kun kuolema jokatapauksessa on osa tätä meidän elämää...jokainen täältä joutuu kuolemaan.mutta rohkaisisin sua vaan puhumaan,se meinaan auttaa.Itsellä kesti nelisen vuotta että en voinut nauraa,aina lapsesta puhuessa itkin,kerran olin sitte lenkillä taas samoissa ajatuksissa ja havakduin miettimään että kun se mun rakas tyttönen tuolta taivaasta mua tsekkailee niin varmasti sekin haluais nähdä että äiti joskus hänestä puhuu hymyillen ja silloin mulla alkoi kääntymään parempaan päin .Siis noin "lapsellinen" juttu autto mua!!! Mun lapsen kuolemasta on aikaa jo 11 vuatta ja risat...välillä itken ikävää vieläkin.Elikkäs sitä elää se kuollut lapsi mukanaan lopun ikäänsä.Ja mulla tulikin sit sellainen _ku multa joku vanhempi mamseli kysy :ootko jo unohtanu sen!!!! Siis mulla ei ikinä ole haluakaan unohtaa,muistot tekee kipeetä mutta hän on edelleen mun rakas oma pieni tyttö .Kotona puhutaan muiden lasten kanssa paljon asiasta..käydään haudalla ja tyttären kuva on esillä.Varmaan sellainen asian hyväksyminen auttaa,kun ei me voida tapahtunutta muuksikaan muuttaa.Rakastan elossa olevia lapsiani niin paljon ja ajattelen usein sitä pientä tyttöäni että minkälainen tapaus hänestä olisi tullut.Yritän kääntää asiat positiiviseks.Mutta kannattaa antaa sitä aikaa itselleen eikä missään tapauksessa välittää niist ilkeistä kommenteista...joillakin ei vaan ole kykyä ymmärtää.

        Hei mä olen samaa mieltä sinun kanssa että aika parantaa ja puhuminen auttaa. minä itse pääsin surusta puhumalla,itkemällä ja välillä kävin haudalakin huutamassa että miksi näin kävi,mutta siitä vain on surusta päästy yli.Minusta ei ihmistä saa unohtaa vaikka hän kuolisi koska hän on ollut osa meidän elämää.Koska suru helpottaa ja sitten on ihan mukava muistella häntä.

      • bambi54

        Suru on henkilökohtainen asia. Jotkut pääsee yli nopeasti, jotkut ei ikinä. Kenelläkääån ei ole lupa sanoa toiselle että lopeta jo, siitä on aikaa.Anna vaan itsellesi lupa surra niin pitkään kun siltä tuntuu. Mä olen tosi pahoillani, että ympärilläsi ei ole ihmisiä, jotka tuon ymmärtävät. Itselläni on ystävä, jonka miehen kuolemasta on aikaa ja aina kuuntelen kun hän haluaa puhua. En voisi kuvitella sanovani hänelle jotain poikkipuista siihen. Taidan olla onnekas, kun olen itse kokenut surun, niin kykenen hyväksymään muidenkin tunteet. Joten ehkä on itse koettava tuo ennenkuin ymmärtää muita.....
        Toivon sinulle voimia ja sitä että et anna tuollaisten lauseiden satuttaa itseäsi.

      • Nimetön
        Vocalistus kirjoitti:

        Luin jostain ajatelman..
        "Kun suru haihtuu, tulevat muistot ja jokainen niistä koskee yksitellen."

        Onhan se noinkin. Muistelen itse läheisiäni päivittäin vaikka heidän kuolemasta on kulunut kymmeniä vuosia. Muistot voivat olla mieltä piristäviäkin kunhan ikävästä selviää.
        Silti ajan kanssa nuo haavat ovat kyllä parantuneet.
        Muistelemalla heitä pidän heitä tavallaan elossa itsessäni. He ovat totaalisesti kuolleita vasta kun kukaan ei enää muista heitä.
        Pidä kiinni muistoista vaikka ne välistä herättävät ikävän ja kaipauksen. Oma suru ja kaipaus on kovin henkilökohtainen tunne, sitä ei toiset millään voi tajuta. Anna siis heille anteeksi ymmärtämättömät sanansa. He eivät voi tajuta asiaa kun eivät itse ole kokeneet samaa.

        Monet haluavat auttaa, mutta eivät osaa ja siksi päästelevät suustaan sammakoita.
        Tai sitten he pelkäävät koko tilannetta koska eivät ymmärrä sitä.
        Omia tunteita ei tarvitse häpeillä ja niistä kannattaa puhua kunhan vain löytyy joku joka osaa kuunnella.
        Hyvä kun kirjoittelet täällä!

        Muista kuitenkin, että jos jokin asia tuntuu hyvältä niin anna tuntua ihan surutta =). Elämä on hieno juttu kaikkine tunteineen.
        Joskus voi tuntua siltä että on väärin antaa itsensä nauttia elamästä kun on ollut niin raskaita menetyksiä. Ymmärrätkö mitä tarkoitin?

        niin hyvä että muistit kertoa tosta.Sitä kun käy suruaan jokainen kuiteski yksin läpi,niin jos joku asia tuntuu hyvältä tai saa vaikka nauramaan niin ei tarvii alkaa sen takia kieltää iteltä näit ilon aiheit tai kokee huanoo omaatuntoo siit että mä nauran tai mull on hauskaa vaik on juuri menettänyt läheisen Elämän vaan pitää jatkuu .Ja voi oikeesti vaik aatella justii niin lapsellisesti että tää läheinen ois varmasti tosi onnellinen siit että sulla on hyvä,Ja muistat suru keskellä ajatella kaikkia niit ihania muistoja läheisestäsi.Surun käsittelyyn kun ei ole yhtä ainoaa oikeaa ohjetta ja siihen aika auttaa,puhuminen kanssa ..kuitenkin muistaen sen että vaikka surun tuska helpottaa eli sen kanssa oppii elään..tulee sinuiksi sen kanssa,niin ei se tarkota että oot unohtanu sen rakkaan.Suru oikeesti muuttaa muotoaan.

    • seidi

      Olen myös huomannut saman. Ihmisten on hyvin vaikea puhua ikävistä asioista. Ja ne, jotka jotain puhuvat, sanovat yleensä jotain, mitä ei halua kuulla. Esimerkkinä juuri nämä kaikenmaailman ohjeet siitä, kuinka kauan saa surra ja kuinka pitäisi ylipäätään olla.
      En tiedä, johtuuko ihmisten "välinpitämättömyys" siitä, että itse olen kovin nuori ja samoin kaverini myös. Eli heiltä ei ehkä löydy tarpeeksi elämänkokemusta ja tietynlaista viisautta puhua kipeistä asioista. Hehän niitä eivät ole vielä joutuneet kohtaamaan.
      Harmi juttu kuitenkin, koska itselläni on myös kova tarve puhua surusta, joka kohtasi minua vuoden alussa. Vaikka siitä onkin "jo" melkein 10kk.
      Mielestäni nuorille pitäisi olla enemmän jotain vertaistukiryhmiä tms. Niitähän on lastensa menettäneille ja leskille yms..
      Kurjaa tälläinen, ettei voi asioistaan kunnolla avautua. Tiedän todellakin, mistä puhutte!

      • ketjunAloittaja

        Olen pahoillani puolestanne, mutta samalta tuntuu ihanalta, etten ole ainut (älkää ajatelko asiaa ihan niin...). Minusta tuntuu, että ihmiset ovat vain liian heikkoja kohdatakseen kuolemaa ja tyhmiä eivätkä ymmärrä mitään. Eivät tiedä mitä sanoa, tehdä. Mutta osa varmaan ei halua kohdata sitä todellisuutta, että omallekkin kohdalle moista voi sattua. Eli tavallaan haluaa "suojella" omaa koskemattomuuttaan, mikä on ihan turhaan. Onneksi voin puhua äitini kanssa asiasta. Minulla on tuuri, hän on pappi. Hän ymmärtää ja niin... Onko teillä ketään joka teitä kuuntelee...?

      • KESKELLÄ

        Surun keskellä 4,9 vuotta. Seurustelin sulhaseni kanssa jo 2-kymppisenä, mutta sitten tiemme erosivat. Tapasimme uudestaan ja jalat alta meni molemmilla. Siinä meni ihana kesä ja talvi. Oli karkausvuosi. Kosin miesystävääni ja Hän suostui. Hän osti minulle sormuksen. Sanoin, että minä ostan viimeinen päivä ja virallistetaan kihlaus sitten. Menimme kihloihin 3.2. ja rakkaani kuoli syliini 7.2 aamuyöstä elvytyksestäni huolimatta. Minut vietiin kanssa sairaalaan. Serkkuni tuli hakemaan minut sieltä pois. Olisin voinut jäädä sairaalaan, mutta halusin mennä omaan kotia ja kävin vielä kihlattuni talviasuttavassa mökissä, missä vietimme melkein kaikki aikamme ONNELLISINA. Ei kuulu enään Himoksen Robin Hoodin ääni: "kulta, rakastatko?" "Kyllä kulta, rakastan miljoona volttia! Suru seuraa minua kuin varjo, niin unissani ja päiväsaikaan. Todella voimia kaikille rakkaampansa menettäneet. Sitä ei voi ymmärtää ennen, kun se kohdalle sattuu ja varsinkin, kun jää yksin.
        Mutta keskusteluterapiaa kyllä tämmöisessä asiassa saa aivan varmasti joka paikkakunnalla. Ainakin minä sain. PUHUMINEN AUTTOI!

    • surullinen tyttö

      ehkä 2-3 tapaamisella/meilissä jaksoivat kaverit kuunnella surua, sen jälkeen on tullut välinpitämättömyyttä ja painetta olla niinkuin ennen.Ja näitä ihanaisia elämänohjeita että ei elämä tähän lopu. Yritetään piristää sanomalla mitä kaikkea "ihanaa" elämässäni on. Eivät ymmärrä että kun äiti on äskettäin kuollut, ei mikään ole "ihanaa".Ongelmana on myös oma jaksamattomuus kiinnostua muiden elämästä ja sen iloista.

      • ketjunAloittaja

        joo... he eivät vain uskalla kohdata nuita asioita eivätkä he tiedä mitään... voimia sinulle

    • *maria*

      Kun uskallat tuoda asian esille.
      Niin se toisaan menee että jotkut ihmiset on jopa
      luontaantyöntäviä kun puhutaan kuolmemasta ja sen aiheuttamasta surusta. Kokevat sen pelottavaksi. Meidän "iskä" kuoli vajaat 2 v sitten ja jäin tyttöjen kanssa keskenään. Ei se suru ole vielkään helpottanut kokonaan, eikä sitä teekkään.

      Olen monesti kuullut sukulaisilta että mitä sinä nyt enää siitä puhut ? Me nimittäin joskus puhutaan hänestä kun olisi vielä elossa.

      Pienemmältä kysyn joskus vieläkin, kuten aina ennenkin , että mitä iskä sanoisi tuohon asiaan...?

      tyttö käy terapiassa vielä, iskän kuolema oli
      niin äkillinen ja he olivat kahden siinä tilanteessa kun kohtaus tuli.
      Minä näin painajaisia monta viikkoa,
      olin vierellä elvytyksen loppuun asti ja kun ei
      enää mitään voinut tehdä, siistin ruumiin ja
      pyysin tytöt vielä sanomaan jäähyväiset.

      Elämäni kauhein hetki oli se, kun väliin kävin katsomassa tyttöjä, tulen takaisin ja
      elvytys oli lopetettu. Kysyin mitä tämä tarkoittaa? vastaus oli että ei ole enää mitään toivoa.

      Elämäni raskaimmat askeleet jotka olen ottanut, mennä kertomaan asia heille.

      Meillä jäi kesken jouluvalmistelut, eikä koko
      joulua ollutkaan, kaikki meni kuin usvassa.

      Alkuun saatiin paljon suruvalitteluja ja avuntarjoukisia, mutta ei enää.
      Meillehän tämä on vieläkin jokapäiväinen asia,
      kaikki tavarat ja valokuvat muistuttavat siitä.
      Vasta viime viikolla sain lopulta laitettua
      hänen hikiset pelivarusteensa pussiin ja säilytykseen, ihan järjetöntä tuntea niissä se tuttu tuoksu, jolle joskus jopa irvistelin :o(

      Meillä kotona saa puhua asiasta vapaasti ja olen
      tyttöjä jopa kehoittanut siihen. Koulussa olivat
      pienempää vältelleet pitkään kun ei kukaan oikein
      osannut suhtautua asiaan. Samoin vanhemman työpaikalla, muodolliset osanotot ja se siitä.

      Mutta nyt jos kuulen että täällä soi Antti Tuiskun esittämä Hiljaisuus, tai Nightwishin Walking in the air niin se on merkki siitä että jotain on mielen päällä asiasta.

      Koitan antaa tyttöjen purkaa surua vaikka musiikilla tai millä hyvänsä keinoin.
      Kouluterveydenhoitaja oli kehoittanut mukiloimaan
      tyynyä, kun tämä voi aiheuttaa myös vihan purkauksia, niin hullua kun se onkin.

      Voimia ja jaksamista myös sinulle, hyvä että
      sinulla on äitisi joka kuuntelee.
      Seurakunnilla on sururyhmiä, monesti meinannut että pitäisikö lähteä semmoiseen?
      Siellä on saman kokeneita eikä kukaan ehkä katso kieroon sitä jos väliin vaikka pillahtaa itkuun.

      Tai sitä että käyn purpattamassa hautakivelle,
      potkin metsässä käpyjä. Siivoan kuin raivopää
      tai istun illalla pihalla katsomassa tähtiä.
      ajan fillarilla tuhatta ja sataa kuunnellen heavyä.
      (vasta lopulta kuuntelin mieheni nauhoittamaa mp3:sta, johon hän oli nauhoittanut sitä musiikkia jota kuunteli juostessaan)

      Meillä jokaisella on ne omat tapamme toimia ja
      ne pitää sallia kaikille jotka joutuvat olemaan
      tämän asian äärellä.

      Rohkaisen sinuakin vaan puhumaa, vaikka kyllästymiseen asti, ja paljon lämpöä näihin
      syksyn kylmiin iltoihin :o)

      • ketjunAloittaja

        En ole ajatellut käydä, sillä äiti on minulle kaikki mitä tarvitsen. Ja perhe muutenkin.
        Niin se vain on, että ihmiset ovat vain liian heikkoja puhumaan näistä asioista... "Onneksi" olen itse tämän kokenut ja tiedän millaista se on... Osaan ainakin toimia kun läheiseni kohtaa saman... Minä olen voinut puhua tästä asiasta niin paljon kun olen jaksanut. (kiitos äiti

      • *maria*
        ketjunAloittaja kirjoitti:

        En ole ajatellut käydä, sillä äiti on minulle kaikki mitä tarvitsen. Ja perhe muutenkin.
        Niin se vain on, että ihmiset ovat vain liian heikkoja puhumaan näistä asioista... "Onneksi" olen itse tämän kokenut ja tiedän millaista se on... Osaan ainakin toimia kun läheiseni kohtaa saman... Minä olen voinut puhua tästä asiasta niin paljon kun olen jaksanut. (kiitos äiti

        Minä katselen asiaa vähän samalta kantilta, tyttöjen kavereista ei ole ollut paljon apua.

        Mutta se on hienoa että sinulla on äitisi tukena!
        Ja perheestä saat voimaa!
        Nuorella iällä menetykset on vaikea ymmärtää,sen syyt ja seuraukset.
        Meille kävi vielä niin että nuoremman tytön 3 kaveria kuolivat tapaturmaisesti läheisin väliajoin viime vuonna.

        Sitten hän teki vakaan päätöksen opiskella ensihoitajaksi, joten ei niin huonoa jotta ei
        jotain hyvääkin.
        Isompi tyttö pyrkii nyt töihin hätäkeskukseen.

        Sinä olet nyt saanut rankan kokemuksen, mutta
        se voi olla että vahvistut ja olet sen ansiosta
        hieman viisaampi ja kypsempi, vaikkakin karulla tavalla.

        Ehkäpä se sinullakin sitten vaikuttaa aikanaan
        uravalintaan ?

        Toivon ihan kaikkea hyvää sinun elämän polullesi,
        sinusta huokuu se että välität ihmisistä ja olet lämmin ja huolehtivainen persoona. Oikein hyvä niin :o) Ja Jumalan siunausta myös sinulle ja perheellesi, voikaa kaikki hyvin.

        tässä vielä runo, jonka meidän neiti 14 v
        halusi laitaa isälleen

        ***********************************
        Tähdetkin näkyvät vain yöllä,
        silloin kun on pimeää ja hiljaista.
        Eivät ne lakkaa olemasta kun on valoisaa
        tai kun en katso.
        Ehkä enkelitkin kätkeytyvät hiljaisuuteen
        kuten tähdet
        Katseisiin joihin heijastuu yön syvyys
        Ovat vain vaiti lähellä
        Tunnetko salaisuuden ?
        On läsnä valon maa
        ja siipi ikuisuuden otsaasi koskettaa

        -Pia Perkiö-

        ***************************************

      • ketjunAloittaja
        *maria* kirjoitti:

        Minä katselen asiaa vähän samalta kantilta, tyttöjen kavereista ei ole ollut paljon apua.

        Mutta se on hienoa että sinulla on äitisi tukena!
        Ja perheestä saat voimaa!
        Nuorella iällä menetykset on vaikea ymmärtää,sen syyt ja seuraukset.
        Meille kävi vielä niin että nuoremman tytön 3 kaveria kuolivat tapaturmaisesti läheisin väliajoin viime vuonna.

        Sitten hän teki vakaan päätöksen opiskella ensihoitajaksi, joten ei niin huonoa jotta ei
        jotain hyvääkin.
        Isompi tyttö pyrkii nyt töihin hätäkeskukseen.

        Sinä olet nyt saanut rankan kokemuksen, mutta
        se voi olla että vahvistut ja olet sen ansiosta
        hieman viisaampi ja kypsempi, vaikkakin karulla tavalla.

        Ehkäpä se sinullakin sitten vaikuttaa aikanaan
        uravalintaan ?

        Toivon ihan kaikkea hyvää sinun elämän polullesi,
        sinusta huokuu se että välität ihmisistä ja olet lämmin ja huolehtivainen persoona. Oikein hyvä niin :o) Ja Jumalan siunausta myös sinulle ja perheellesi, voikaa kaikki hyvin.

        tässä vielä runo, jonka meidän neiti 14 v
        halusi laitaa isälleen

        ***********************************
        Tähdetkin näkyvät vain yöllä,
        silloin kun on pimeää ja hiljaista.
        Eivät ne lakkaa olemasta kun on valoisaa
        tai kun en katso.
        Ehkä enkelitkin kätkeytyvät hiljaisuuteen
        kuten tähdet
        Katseisiin joihin heijastuu yön syvyys
        Ovat vain vaiti lähellä
        Tunnetko salaisuuden ?
        On läsnä valon maa
        ja siipi ikuisuuden otsaasi koskettaa

        -Pia Perkiö-

        ***************************************

        Kiitos erittäin kaunnista sanoistasi. :) Sinäkin olet erittäin lämmin ihminen ja välität muista. Jaksat tukea lapsiasi vaikeana aikana. Olet todella hyvä äiti lapsillesi. Huomaan sen. Tuet ja kuuntelet lapsiasi vaikeana aikana. Monet ovat oikeasti semmoisia, että heidän kanssaan ei voi puhua vaikeista asioista... Jos pystyy tukemaan läheistä kuoleman tämän kohdatessa, pystyy kohtaamaan mitä vain. Saanko olla utelias, vanhoja sinun lapsesi ovat?

        Kyllä tämä kokemus opettaa ja kasvattaa. Se antaa jotain semmoista, mitä ei muualta saa: Oppii mikä on elämässä todella tärkeää ja osaa arvostaa ihmisiä ja pieniäkin asioita paljon enemmän. Onneksi kuitenkin kohtasin tämän kuitenkin suhteellisen vanhana, että ymmärrän. Olen jo 17...Voimia teille, koko perheelle. Jumalan siunasta.

      • lehtolainen
        ketjunAloittaja kirjoitti:

        Kiitos erittäin kaunnista sanoistasi. :) Sinäkin olet erittäin lämmin ihminen ja välität muista. Jaksat tukea lapsiasi vaikeana aikana. Olet todella hyvä äiti lapsillesi. Huomaan sen. Tuet ja kuuntelet lapsiasi vaikeana aikana. Monet ovat oikeasti semmoisia, että heidän kanssaan ei voi puhua vaikeista asioista... Jos pystyy tukemaan läheistä kuoleman tämän kohdatessa, pystyy kohtaamaan mitä vain. Saanko olla utelias, vanhoja sinun lapsesi ovat?

        Kyllä tämä kokemus opettaa ja kasvattaa. Se antaa jotain semmoista, mitä ei muualta saa: Oppii mikä on elämässä todella tärkeää ja osaa arvostaa ihmisiä ja pieniäkin asioita paljon enemmän. Onneksi kuitenkin kohtasin tämän kuitenkin suhteellisen vanhana, että ymmärrän. Olen jo 17...Voimia teille, koko perheelle. Jumalan siunasta.

        Itse olen kokenut myös surua sillä äitini kuoli pari vuotta sitten sain lohtua suvulta jotka olivat tukenani ja jaksoivat kuunella silloin kun halusin puhua nyt olen alkanut jo vähitellen toipua

      • *maria*
        ketjunAloittaja kirjoitti:

        Kiitos erittäin kaunnista sanoistasi. :) Sinäkin olet erittäin lämmin ihminen ja välität muista. Jaksat tukea lapsiasi vaikeana aikana. Olet todella hyvä äiti lapsillesi. Huomaan sen. Tuet ja kuuntelet lapsiasi vaikeana aikana. Monet ovat oikeasti semmoisia, että heidän kanssaan ei voi puhua vaikeista asioista... Jos pystyy tukemaan läheistä kuoleman tämän kohdatessa, pystyy kohtaamaan mitä vain. Saanko olla utelias, vanhoja sinun lapsesi ovat?

        Kyllä tämä kokemus opettaa ja kasvattaa. Se antaa jotain semmoista, mitä ei muualta saa: Oppii mikä on elämässä todella tärkeää ja osaa arvostaa ihmisiä ja pieniäkin asioita paljon enemmän. Onneksi kuitenkin kohtasin tämän kuitenkin suhteellisen vanhana, että ymmärrän. Olen jo 17...Voimia teille, koko perheelle. Jumalan siunasta.

        Tottakai saa kysyä, he olivat silloin 14 ja 20,nyt tietysti reilun vuoden vanhempia.

        Tilanteessa oli se vaikeaa kun iskä kuoli ollessaan kahdestaan 14v:n kanssa ja hänellä oli
        aikamoinen hätä, osasi soittaa kuitenkin 112:n,
        minulle ja kävi hakkaamassa naapureiden ovia
        että tulkaa auttamaan.

        Ensiapukoulutus oli siis mennyt perille, tosin
        hätäkeskus ei ollut ymmärtänyt että lapsi soittaa
        ja olivat käskeneet aloittamaan elvytyksen.
        Ei hän ollut osannut, ja kantaa siitä syyllisyyttä varmaan lopun ikänsä. Tämän takia
        terapia on ihan paikallaan, vaikka olen monesti sanonut että se ei olisi enää auttanut niin tyttö
        on sitä mieltä että olisi voinut elvyttää isänsä
        jos olisi osannut.

        Sydänkohtaus oli kuitenkin niin vaikea että edes
        leikkaus ei olisi enää pelastanut.

        Ensihoitajat olivat käyneet jälkeenpäin myös kriisiryhmässä koska mieheni oli heidän tuttavansa. Pelikaverit kantoivat hänet sitten
        hautaan.

        Kävin itse tänään rosenterapiassa, siellä käytiin asiaa vielä läpi.
        Päasia on että sinulla ja minulla, meillä kaikilla, on läheisiä joille
        voi purkaa trauman jälkeisiä tuntoja, se on
        ensisijaisen tärkeää.

        Vanhempi tyttö ei nyt oikein tunnu pääsevän asiasta oikein yli, sai nyt lievästi rauhottavaa
        lääkitystä että saa nukuttua yöt. Useinhan ne
        möröt hiipii kaapista justiin illalla...

        Sinun sanasi ovat kuitenkin kauniit ja koskettavat, ja jos haluat jatkossa niin tottakai
        voin jakaa näitä kokemuksia kanssasi, jos siitä on jotain apua. Varsinkin jos sinusta tuntuu
        että on helpompi puhua joistakin asioista
        vieraalle kun ihan läheisille.
        Täällä olen :o)

        Kenenkään surua ei voi aliarvioida eikä käskeä lopettamaan sitä suremista, jokainen tekee sen
        omalla ajallaan ja tavallaan

        lämpöä, valoa, iloa, aurinkoa, sitä sinun jokaiseen päivääsi

        "Muistakaa lukea voimaa antavaa kirjaa joka
        auttaa ahdistunutta karhua hädän hetkellä"

        -Nalle Puh-

      • ketjunAloittaja
        *maria* kirjoitti:

        Tottakai saa kysyä, he olivat silloin 14 ja 20,nyt tietysti reilun vuoden vanhempia.

        Tilanteessa oli se vaikeaa kun iskä kuoli ollessaan kahdestaan 14v:n kanssa ja hänellä oli
        aikamoinen hätä, osasi soittaa kuitenkin 112:n,
        minulle ja kävi hakkaamassa naapureiden ovia
        että tulkaa auttamaan.

        Ensiapukoulutus oli siis mennyt perille, tosin
        hätäkeskus ei ollut ymmärtänyt että lapsi soittaa
        ja olivat käskeneet aloittamaan elvytyksen.
        Ei hän ollut osannut, ja kantaa siitä syyllisyyttä varmaan lopun ikänsä. Tämän takia
        terapia on ihan paikallaan, vaikka olen monesti sanonut että se ei olisi enää auttanut niin tyttö
        on sitä mieltä että olisi voinut elvyttää isänsä
        jos olisi osannut.

        Sydänkohtaus oli kuitenkin niin vaikea että edes
        leikkaus ei olisi enää pelastanut.

        Ensihoitajat olivat käyneet jälkeenpäin myös kriisiryhmässä koska mieheni oli heidän tuttavansa. Pelikaverit kantoivat hänet sitten
        hautaan.

        Kävin itse tänään rosenterapiassa, siellä käytiin asiaa vielä läpi.
        Päasia on että sinulla ja minulla, meillä kaikilla, on läheisiä joille
        voi purkaa trauman jälkeisiä tuntoja, se on
        ensisijaisen tärkeää.

        Vanhempi tyttö ei nyt oikein tunnu pääsevän asiasta oikein yli, sai nyt lievästi rauhottavaa
        lääkitystä että saa nukuttua yöt. Useinhan ne
        möröt hiipii kaapista justiin illalla...

        Sinun sanasi ovat kuitenkin kauniit ja koskettavat, ja jos haluat jatkossa niin tottakai
        voin jakaa näitä kokemuksia kanssasi, jos siitä on jotain apua. Varsinkin jos sinusta tuntuu
        että on helpompi puhua joistakin asioista
        vieraalle kun ihan läheisille.
        Täällä olen :o)

        Kenenkään surua ei voi aliarvioida eikä käskeä lopettamaan sitä suremista, jokainen tekee sen
        omalla ajallaan ja tavallaan

        lämpöä, valoa, iloa, aurinkoa, sitä sinun jokaiseen päivääsi

        "Muistakaa lukea voimaa antavaa kirjaa joka
        auttaa ahdistunutta karhua hädän hetkellä"

        -Nalle Puh-

        Sinä olet lämmin ihminen, jolle voi puhua asioista ja joka ymmärtää.Kiitos (:

        Voimia tyttärillenne ja sinulle... Tuo oli todella rankkaa... Toivottavasti nuorempi antaa itselleen anteeksi... Isä ymmärtää... Tyttäresi teki kaiken minkä kykeni ja muuta ei voi vaatia...

        Ylihuomenna on ystäväni hautajaiset. Vähän pelottaa... Mutta totta kai menen sinne. ystäväni haluaisi sitä. ystäväni äiti pyysi minua sinne. hän soitti minulle ystäväni kuolemasta... varmasti merkitsin ystäväni elämässä paljon... eihän muuten ystäväni äiti sen murheen ja surun murtamana olisi minulle soittanut. olin ainut jolle hän soitti.

        Suruni on edennyt hyvin. Vaikka aikaa ei ole kulunyt paljon, mutta silti. Suruni on silti yhtä arvokas, vaikka suruni olisikin lyhyt. Enkä koskaan unohda rakastani.

      • *maria*
        ketjunAloittaja kirjoitti:

        Sinä olet lämmin ihminen, jolle voi puhua asioista ja joka ymmärtää.Kiitos (:

        Voimia tyttärillenne ja sinulle... Tuo oli todella rankkaa... Toivottavasti nuorempi antaa itselleen anteeksi... Isä ymmärtää... Tyttäresi teki kaiken minkä kykeni ja muuta ei voi vaatia...

        Ylihuomenna on ystäväni hautajaiset. Vähän pelottaa... Mutta totta kai menen sinne. ystäväni haluaisi sitä. ystäväni äiti pyysi minua sinne. hän soitti minulle ystäväni kuolemasta... varmasti merkitsin ystäväni elämässä paljon... eihän muuten ystäväni äiti sen murheen ja surun murtamana olisi minulle soittanut. olin ainut jolle hän soitti.

        Suruni on edennyt hyvin. Vaikka aikaa ei ole kulunyt paljon, mutta silti. Suruni on silti yhtä arvokas, vaikka suruni olisikin lyhyt. Enkä koskaan unohda rakastani.

        Kiitos taas kauniista sanoistasi. Olet sinä kyllä hyvä tyttö :o)

        Hautajaiset ei ole kivoja!
        Ajatteles, meillä 14vee kävi isänsä kuoleman jälkeen vielä kavereidensa hautajaisissa.
        Häneltä kuoli 3 16-17 vuotiasta vuoden sisällä..
        .. joskus tuntuu että onko sitä Jumalaa edes olemassa !

        Vähän viisastelin että meillä pitäisi jo olla
        "piikki" tuonne kukkakauppaan..

        Niin sen syyllisyyden tunteen kanssa on ollut
        kyllä paljon tekemistä, se kun ei tunnu lähtevän
        hänen päästään millään konstilla, onneksi terapeutti auttaa.

        Sulla on tosiaan siitä hyvä että äitisi on siinä
        äitinä ja ammattiauttajana. JA itse olet sen verran henkisesti kypsä että osaat käsitellä
        ja analysoida asioita, varsinkin surua.

        Ajan kanssa asia tietysti lientyy.
        Hyvä että voit kantaa sydämessäsi kaunista muistoa ystävästäsi, mieti vaikka että nyt hänellä on kaikki asiat hyvin.

        - tyttö tuossa viisasteli myös kun hänen
        kaveripoika hukkui että eipähän enää tarvitse
        kuunella rehtorin pärpätystä... -no joo---

        onhan se Jumala tietysti luonut myös huumorintajun ja se on ollut tarpeellista
        kaiken tämän synkän surun keskellä :o))

      • ketjunAloittaja
        *maria* kirjoitti:

        Kiitos taas kauniista sanoistasi. Olet sinä kyllä hyvä tyttö :o)

        Hautajaiset ei ole kivoja!
        Ajatteles, meillä 14vee kävi isänsä kuoleman jälkeen vielä kavereidensa hautajaisissa.
        Häneltä kuoli 3 16-17 vuotiasta vuoden sisällä..
        .. joskus tuntuu että onko sitä Jumalaa edes olemassa !

        Vähän viisastelin että meillä pitäisi jo olla
        "piikki" tuonne kukkakauppaan..

        Niin sen syyllisyyden tunteen kanssa on ollut
        kyllä paljon tekemistä, se kun ei tunnu lähtevän
        hänen päästään millään konstilla, onneksi terapeutti auttaa.

        Sulla on tosiaan siitä hyvä että äitisi on siinä
        äitinä ja ammattiauttajana. JA itse olet sen verran henkisesti kypsä että osaat käsitellä
        ja analysoida asioita, varsinkin surua.

        Ajan kanssa asia tietysti lientyy.
        Hyvä että voit kantaa sydämessäsi kaunista muistoa ystävästäsi, mieti vaikka että nyt hänellä on kaikki asiat hyvin.

        - tyttö tuossa viisasteli myös kun hänen
        kaveripoika hukkui että eipähän enää tarvitse
        kuunella rehtorin pärpätystä... -no joo---

        onhan se Jumala tietysti luonut myös huumorintajun ja se on ollut tarpeellista
        kaiken tämän synkän surun keskellä :o))

        Kiitoksia sinunkin kaunnista sanoista. :) Eiväthän hautajaiset mukavia ole, mutta niiden jälkeen olo helpottuu. Saa ikäänkuin rauhan. Ja teen sen ystäväni vuoksi. Oli kivaa tai ei. Tietyllä tavalla tuntuu hyvältä. Saan hyvästellä hänet. Ja tiedän, että ystäväni haluaisi sitä.

        Teillä on ollut TODELLA rankkaa... ei tuota kuvitella voi... mutta olette porskuttaneet eteenpäin. Teillä on voimaa ja tahtoa.

        Saanko kysyä, uskotko sinä Jumalaan? Minä uskon. Ymmärrän, että on vaikea uskoa Jumalaan kuin noin paljon on vastoinkäymisiä... Vaikka oma vastoinkäymiseni ei ole vielä mitään sen rinnalla mitä olette kokeneet, mutta olen silti kiitollinen saadessani kokea tämän. (en silti halua mitää toisen kustannuksella äläkä missään tapauksessa toivonut kenenkään kuolemaa...) Tämmöiset asiat opettavat meitä paljon enemmän.

        Ja ystävälläni on kaikki hyvin. En pelkää lainkaan kuolemaa tai muuta. Uskon, että Jumala pitää ystävästäni huolen. Jätän kaiken Herran haltuun. Matka helpottuu huomattavasti. Älä heitä uskoa Jumalasta! Hän ei ole hylännyt teitä! Jumala antaa meille voimaa vaikeina aikoina. Jumalan siunasta (:

      • *maria*
        ketjunAloittaja kirjoitti:

        Kiitoksia sinunkin kaunnista sanoista. :) Eiväthän hautajaiset mukavia ole, mutta niiden jälkeen olo helpottuu. Saa ikäänkuin rauhan. Ja teen sen ystäväni vuoksi. Oli kivaa tai ei. Tietyllä tavalla tuntuu hyvältä. Saan hyvästellä hänet. Ja tiedän, että ystäväni haluaisi sitä.

        Teillä on ollut TODELLA rankkaa... ei tuota kuvitella voi... mutta olette porskuttaneet eteenpäin. Teillä on voimaa ja tahtoa.

        Saanko kysyä, uskotko sinä Jumalaan? Minä uskon. Ymmärrän, että on vaikea uskoa Jumalaan kuin noin paljon on vastoinkäymisiä... Vaikka oma vastoinkäymiseni ei ole vielä mitään sen rinnalla mitä olette kokeneet, mutta olen silti kiitollinen saadessani kokea tämän. (en silti halua mitää toisen kustannuksella äläkä missään tapauksessa toivonut kenenkään kuolemaa...) Tämmöiset asiat opettavat meitä paljon enemmän.

        Ja ystävälläni on kaikki hyvin. En pelkää lainkaan kuolemaa tai muuta. Uskon, että Jumala pitää ystävästäni huolen. Jätän kaiken Herran haltuun. Matka helpottuu huomattavasti. Älä heitä uskoa Jumalasta! Hän ei ole hylännyt teitä! Jumala antaa meille voimaa vaikeina aikoina. Jumalan siunasta (:

        Kuule me ollaan ortodokseja, laitan tässä vielä sinulle Opitinan luostarin rukouksen, oisiko tästä sinulle apua vaikeina hetkinä,
        vaikka hautajaisia ajatellen, tyttö pieni :o)

        ************************************************
        Herra suo minun rauhallisin mielin kohdata kaikki mitä päivä tuo tullessaan.

        Suo minun varauksetta antautua sinun tahtoosi.
        Opasta ja tue minua kaikessa, päivän jokaisena hetkenä. Saanpa päivän mittaan mitä uutisia tahansa, opeta minua ottamaan ne vastaan tyynin sydämin ja järkkymättömän varmana, että kaikessa tapahtuu sinun pyhä tahtosi.

        Kaikessa mitä sanon ja teen, johdata ajatuksiani ja tunteitani.
        Ennalta aavistamattomissa tilanteissa auta minua muistamaan että kaikki on sinun lähettämääsi.

        Opeta minua olemaan suora ja rehellinen perheenjäseniäni kohtaan, etten saattaisi ketään
        levottomaski enkä aiheuttasi kellekkään mielipahaa.

        Herra anna minulle voimaa kantaa tämä uupumukseni, anna voimaa kohdata päivän jokainen
        tapahtuma.

        Ohjaa tahtoani ja opeta minua rukoilemaan, uskomaan, toivomaan , antamaan anteeksi ja rakastamaan.

        Aamen.

        *************************************************
        Usko Jumalaan on kyllä lujilla, se pitää myöntää,
        mutta koitan vielä ymmärtää .

        Rosenterapeutini sai ylipuhuttua minut torstain kynttiläpalvelukseen, sinne menen kun oli lupa
        että ei tarivtse muuta tehdä kun olla hiljaa tuohus kädessä ja pois saa lähteä heti kun siltä tuntuu .. katsotaan kuinka tässä käy !

        Hyvää harjoitusta joulukirkkoa varten, sinne mennään joka tapauksessa,meidän palvelukset on erilaisia teitysti kun luterilaiset, ei tarvitse istua kun "kirkon penkissä" , meilähän seistään ja sitten ollaan yhdessä kuten yhtä suurta perhettä :o)

        Markku muuten siunattiin kahdessa kirkossa, ortodoksisessa ja luterilaisessa.
        Kumpikaan suku ei antanut periksi, joten sitten näin tehtiin....

        no hauta on vaan yhdessä paikassa, se jo oliskin ollut paha jos oisi pitänyt puolittaa ja viedä
        no yäk-- joo kahteen osaan.

        Sitten kun se hautakumpu on luotu umpeen ja arkku sitä myöten levossa ja rauhassa, niin tulee semmoinen mielenrauhan tunne itselle.
        Siellä hän lepää. Meidän rakas.

        Tässä iltakuuntelemista sinulle, koitahhan siekin
        olla kaikesta huolimatta oma positiivinen
        ja myötäelävä itsesi ja niinhän sinä ootkin :o)

        http://www.youtube.com/watch?v=aR1Ln-ctn5E

        Hyvää yötä :o)

      • ketjunAloittaja
        *maria* kirjoitti:

        Kuule me ollaan ortodokseja, laitan tässä vielä sinulle Opitinan luostarin rukouksen, oisiko tästä sinulle apua vaikeina hetkinä,
        vaikka hautajaisia ajatellen, tyttö pieni :o)

        ************************************************
        Herra suo minun rauhallisin mielin kohdata kaikki mitä päivä tuo tullessaan.

        Suo minun varauksetta antautua sinun tahtoosi.
        Opasta ja tue minua kaikessa, päivän jokaisena hetkenä. Saanpa päivän mittaan mitä uutisia tahansa, opeta minua ottamaan ne vastaan tyynin sydämin ja järkkymättömän varmana, että kaikessa tapahtuu sinun pyhä tahtosi.

        Kaikessa mitä sanon ja teen, johdata ajatuksiani ja tunteitani.
        Ennalta aavistamattomissa tilanteissa auta minua muistamaan että kaikki on sinun lähettämääsi.

        Opeta minua olemaan suora ja rehellinen perheenjäseniäni kohtaan, etten saattaisi ketään
        levottomaski enkä aiheuttasi kellekkään mielipahaa.

        Herra anna minulle voimaa kantaa tämä uupumukseni, anna voimaa kohdata päivän jokainen
        tapahtuma.

        Ohjaa tahtoani ja opeta minua rukoilemaan, uskomaan, toivomaan , antamaan anteeksi ja rakastamaan.

        Aamen.

        *************************************************
        Usko Jumalaan on kyllä lujilla, se pitää myöntää,
        mutta koitan vielä ymmärtää .

        Rosenterapeutini sai ylipuhuttua minut torstain kynttiläpalvelukseen, sinne menen kun oli lupa
        että ei tarivtse muuta tehdä kun olla hiljaa tuohus kädessä ja pois saa lähteä heti kun siltä tuntuu .. katsotaan kuinka tässä käy !

        Hyvää harjoitusta joulukirkkoa varten, sinne mennään joka tapauksessa,meidän palvelukset on erilaisia teitysti kun luterilaiset, ei tarvitse istua kun "kirkon penkissä" , meilähän seistään ja sitten ollaan yhdessä kuten yhtä suurta perhettä :o)

        Markku muuten siunattiin kahdessa kirkossa, ortodoksisessa ja luterilaisessa.
        Kumpikaan suku ei antanut periksi, joten sitten näin tehtiin....

        no hauta on vaan yhdessä paikassa, se jo oliskin ollut paha jos oisi pitänyt puolittaa ja viedä
        no yäk-- joo kahteen osaan.

        Sitten kun se hautakumpu on luotu umpeen ja arkku sitä myöten levossa ja rauhassa, niin tulee semmoinen mielenrauhan tunne itselle.
        Siellä hän lepää. Meidän rakas.

        Tässä iltakuuntelemista sinulle, koitahhan siekin
        olla kaikesta huolimatta oma positiivinen
        ja myötäelävä itsesi ja niinhän sinä ootkin :o)

        http://www.youtube.com/watch?v=aR1Ln-ctn5E

        Hyvää yötä :o)

        Onneksi saitte sovun tuon hautaamisen suhteen. olen itse luterilainen. en tiedä oikein ortodokseista mitään...

        Tänään oli ystäväni hautajaiset. Ei se mitään helppoa ollut... mutta se oli kaiken sen vaivan arvoista kuitenkin. Se on lähiomaisille todella tärkeää... Nyt ystäväni lepää, olo on helpottunut. Nyt hän nukkuu untaan ja viimeisenä päivänä Jumala herättää jokaisen meistä unestaan. Kuolema on tehnyt minussa tehtävänsä. Opettanut minulle mitä elämä todella on. Osaan arvostaa sitä kaikkea enemmän. Elämä jatkuu...

      • *maria*
        ketjunAloittaja kirjoitti:

        Onneksi saitte sovun tuon hautaamisen suhteen. olen itse luterilainen. en tiedä oikein ortodokseista mitään...

        Tänään oli ystäväni hautajaiset. Ei se mitään helppoa ollut... mutta se oli kaiken sen vaivan arvoista kuitenkin. Se on lähiomaisille todella tärkeää... Nyt ystäväni lepää, olo on helpottunut. Nyt hän nukkuu untaan ja viimeisenä päivänä Jumala herättää jokaisen meistä unestaan. Kuolema on tehnyt minussa tehtävänsä. Opettanut minulle mitä elämä todella on. Osaan arvostaa sitä kaikkea enemmän. Elämä jatkuu...

        Hän on siellä nyt, nukkuu ruususen unta.

        Hänen sielunsa on kuules nyt ihan Herran hallussa. Hän voi ihan hyvin, ei ole mitään hätää.

        Ukonnollisuudella ei nyt ole tässä mitään väliä,
        pääasia että me ketkä täällä ollaan , tehdään maailmasta toisillemme parempi paikka elää.

        Kuolemakin on osa elämää, vaikka sitä on niin vaikea välillä ymmärtä kun joku lähteekin niin nuorena. Äitinä mietin tietysti mitä vanhemmat ajatelee, mutta onhan siinä ystävät, koulutoverit ja muut jotka kokee saman asian,
        eri vinkkeleistä mutta tunteella.

        Meillä oli aivan ihana naispastori, joka kävi täälläkin,, kovin lämmin muisto jäi hänestä,
        toivon etä sinä myös saat apua, jeesiä ja helpinkiä, äidiltäsi tai joltain, joka tuntuu siltä oikealta henkilöltä. Ihan keneltä vaan.
        Tai kirjoita vaikka mulle jos siltä tuntuu.

        En yhtään tiedä missäpäin asut, mutta serkkuni on myös pappi ja asuu Helsingin Kalliossa.
        *vinks vinks*

        Me täällä itä-Suomessa , susirajalla... :o))

        Tässä vielä herkkisbiisi jota kuunneltiin aika paljon, tuo nuapurin tyttö vetäisi tämä muuten Idolsissin finaalisa... jos äänestät, muista äänetää ANNAA !! Siis Puustjärveä !

        Hyvää yötä, koita saada unta :o)

        http://www.youtube.com/watch?v=AratTMGrHaQ

        Jos tuo linkki ei aukea niin tämä on Jeff Buckleyn Hallelujah

      • ketjunAloittaja
        *maria* kirjoitti:

        Hän on siellä nyt, nukkuu ruususen unta.

        Hänen sielunsa on kuules nyt ihan Herran hallussa. Hän voi ihan hyvin, ei ole mitään hätää.

        Ukonnollisuudella ei nyt ole tässä mitään väliä,
        pääasia että me ketkä täällä ollaan , tehdään maailmasta toisillemme parempi paikka elää.

        Kuolemakin on osa elämää, vaikka sitä on niin vaikea välillä ymmärtä kun joku lähteekin niin nuorena. Äitinä mietin tietysti mitä vanhemmat ajatelee, mutta onhan siinä ystävät, koulutoverit ja muut jotka kokee saman asian,
        eri vinkkeleistä mutta tunteella.

        Meillä oli aivan ihana naispastori, joka kävi täälläkin,, kovin lämmin muisto jäi hänestä,
        toivon etä sinä myös saat apua, jeesiä ja helpinkiä, äidiltäsi tai joltain, joka tuntuu siltä oikealta henkilöltä. Ihan keneltä vaan.
        Tai kirjoita vaikka mulle jos siltä tuntuu.

        En yhtään tiedä missäpäin asut, mutta serkkuni on myös pappi ja asuu Helsingin Kalliossa.
        *vinks vinks*

        Me täällä itä-Suomessa , susirajalla... :o))

        Tässä vielä herkkisbiisi jota kuunneltiin aika paljon, tuo nuapurin tyttö vetäisi tämä muuten Idolsissin finaalisa... jos äänestät, muista äänetää ANNAA !! Siis Puustjärveä !

        Hyvää yötä, koita saada unta :o)

        http://www.youtube.com/watch?v=AratTMGrHaQ

        Jos tuo linkki ei aukea niin tämä on Jeff Buckleyn Hallelujah

        Tuo on kyllä kaunis laulu (: Minä itse asun täällä Oulun tienoilla.

        Minulla on myös onneksi ystävä, joka suree samaa menetystä. Vainaja oli meille yhteinen ystävä. Saamme toisiltamme tukea. On ihana yhdessä muistella vainajaa... Ja on ystävälläni nyt hyvä olla. Ajatus helpottaa. Eikä hän haluaisi pois sieltä missä nyt on. Ei mistään hinnasta. Olisi vain ihana nähdä hänet sitten kun minunkin aikani koittaa...

        Kiitos lohduttavista sanoista. :) Jaksat kuunnella minua, vaikka sinulla on paljon vaikeampaa... Tuokin tekee sinusta ainutlaatuisen. Kuka tahansa ajattelisi: Minulla on pahempia ongelmia, lakkaa valittamasta. Ja minulla on onneksi turvallinen ympäristö surra. Ymmärtävä perhe ja läheiset. Ei nukkuminen tuota vaikeuksia. (:
        Kaikki täältä lähtee eri aikaan... Kuten eräs viisas tuolla yhdessä viestissä sanoi: Kuoleman edessä emme seiso jonossa. Me seisomme rivissä.

        Sinulle kaikkea hyvää :)

    • lehtolainen

      Olen itse kokenut myös surun aluksi oli sukulaisia tukena mutta nyt on jatkettava yksin äitini kuolemasta on 2vuotta kulunut

      • ketjunaloittaja

        ei sinun tarvitse olla yksin... eikä pidäkkään! tuo asia on vaikea ja mahdottoman vaikeaa selvitä yksin... eikö sinulla ole ketään ystävää jolle voit puhua? oletko ajatellut puhuvasi papin tai ammattiauttajan kanssa? voimia sinulle

    • yksinäisyyden tunteet

      Olen myös kokenut samanalaisia asioita kuin sinä. Itse menetin rakkaimman äitini noin vuosi sitten. Se oli shokki ja pahinta mitä kuvitella. Olimme äärettömän läheiset. Vaikka minullakin on ollut muita läheisiä ympärillä, olen tuntenut olevani niin yksin. Se kaipaus on niin syvä. Olen kuitenkin yrittänyt ajatella, että ne ihmiset, jotka sanovat jotain tökeröä, tai eivät ole pitäneet yhteyttä, eivät osaa. Olen yrittänyt ymmärtää heitäkin, vaikka välillä se on ollut vaikeaa. He eivät kuitenkaan tiedä mitään tästä musertavasta surusta.

      Voimia kaikille!

      • ketjun aloittaja

        voimia sinulle

      • piia-eveliina

        Itse olen menettänyt nuorena molemmat vanhempani traumaattisella tavalla, ja ymmärrän kyllä siis hyvin niitä jotka surevat. Mutta ymmärrän myös niitä muita ihmisiä. Minulla on eräs ystävä joka menetti vuosi sitten toisen vanhemmistaan, ja jaksoin toki tukea häntä etenkin kun itse tiesin miltä se tuntuu, mutta kun joutuu sellaiseksi koti-psykiatriksi toiselle niin se ei ole mukavaa. Kun ajan kuluminen ei auta, vaan aina kun tavataan niin puheenaihe on sama ja joudut olemaan kuuntelijana aina. Kyllä nuorena pitää elää ja tehdä muutakin kuin surra, olen sitä mieltä että siihen kyllä pystyy jos vain itselleen sen sallii. Suruun on aivan turha jäädä asumaan, en itsekään jäänyt vaikka vanhempani olivat minulle todella rakkaita. Jos on tarve puhua asiasta _paljon_ vielä vuosi parikin tapahtuman jälkeen, mielestäni on parempi mennä juttelemaan ulkopuoliselle, kuin ystäville. Kun se suru on loppujen lopuksi niin henkilökohtainen, eikä kukaan voi mennä toisen suruun mukaan. Vaikka tiedän mitä suru on, niin silti ystäväni alituinen puhuminen vain omasta surustaan ja tästä tapahtumasta yksinkertaisesti kyllästyttää minua. Ja varmasti kyllästytti aikoinaan myös omia ystäviäni, joten hankin muita reittejä käydä asiaa läpi. Tottakai ystäville voi puhua, mutta ei koko ajan, joka kerta kun tapaa jne (eri asia tietysti se kun asia on juuri tapahtunut). Etenkin nuoret, jotka eivät ole kohdanneet kuolemaa, on varmasti todella vaikeaa kuulla siitä niin paljon, ei välttämättä edes halua ajatella vielä omien vanhempien jne kuolevaisuutta. Tämä mielipiteeni.

      • ketjunAloittaja
        piia-eveliina kirjoitti:

        Itse olen menettänyt nuorena molemmat vanhempani traumaattisella tavalla, ja ymmärrän kyllä siis hyvin niitä jotka surevat. Mutta ymmärrän myös niitä muita ihmisiä. Minulla on eräs ystävä joka menetti vuosi sitten toisen vanhemmistaan, ja jaksoin toki tukea häntä etenkin kun itse tiesin miltä se tuntuu, mutta kun joutuu sellaiseksi koti-psykiatriksi toiselle niin se ei ole mukavaa. Kun ajan kuluminen ei auta, vaan aina kun tavataan niin puheenaihe on sama ja joudut olemaan kuuntelijana aina. Kyllä nuorena pitää elää ja tehdä muutakin kuin surra, olen sitä mieltä että siihen kyllä pystyy jos vain itselleen sen sallii. Suruun on aivan turha jäädä asumaan, en itsekään jäänyt vaikka vanhempani olivat minulle todella rakkaita. Jos on tarve puhua asiasta _paljon_ vielä vuosi parikin tapahtuman jälkeen, mielestäni on parempi mennä juttelemaan ulkopuoliselle, kuin ystäville. Kun se suru on loppujen lopuksi niin henkilökohtainen, eikä kukaan voi mennä toisen suruun mukaan. Vaikka tiedän mitä suru on, niin silti ystäväni alituinen puhuminen vain omasta surustaan ja tästä tapahtumasta yksinkertaisesti kyllästyttää minua. Ja varmasti kyllästytti aikoinaan myös omia ystäviäni, joten hankin muita reittejä käydä asiaa läpi. Tottakai ystäville voi puhua, mutta ei koko ajan, joka kerta kun tapaa jne (eri asia tietysti se kun asia on juuri tapahtunut). Etenkin nuoret, jotka eivät ole kohdanneet kuolemaa, on varmasti todella vaikeaa kuulla siitä niin paljon, ei välttämättä edes halua ajatella vielä omien vanhempien jne kuolevaisuutta. Tämä mielipiteeni.

        minusta surevan on oikeus saada tukea... ei surusta yksin selviä... siitä on vain puhuttava niin kauan kuin on tarpeen, muuten surusta ei toivu. yksin siitä ei voikkaan toipua. ja ne kokemattomat, jotka eivät ymmärrä kuolemaa eivätkä ehkä halua puhua siitä, mutta ajan kysymys on heilläkin milloin heiltä läheinen viedään. aika kohdata faktat. totta kai pitää läheisiäkin ajatella. eli ei saa liikaa kuluttaa. mutta kuitenkin surija kuitenkin se kärsivin on... En vain kestä niitä ihmisiä, jotka karttavat surun takia. Ovat vain niin heikkoja. Minun mielipiteeni.

    • Hempi

      Kello kahdeksan illalla maaliskuussa 2007 sain puhelun äidiltäni ja käski tulla heti kotiin. Menin kotiin ja tietenkin tiesin, ettei asiat ole kohdallaan. Äiti kertoi löytäneensä isän kuolleena kotoa.

      Päivällä, kun äiti tuli kotiin isän auto ei ollut pihalla. Äiti ajatteli isän lähteneen jonkun ystävänsä luo, eläkkeellä kun oli. Puhelin oli kotona. Kello oli yli kuuden ja äiti käveli ikkunasta ikkunaan, soitti isän ystäville, mutta kukaan ei ollut kuullut hänestä. Ennen kahdeksaa äiti oli levoton ja päätti alkaa siivoamaan, kun ei voinut enää istua. Oli pimeä talvi-ilta ja kantaessaan mattoja telineelle äiti näki varastossa palavan valon. Normaalisti siellä ei pala koskaan valo. Äiti kurkkasi vieressä olevaan autotalliin ja tajusi, että isän auto on ollut autotallissa koko ajan. Siinä vaiheessa äiti kuulemma tiesi. Äiti avasi vasten tahtoaan varaston oven ja näki isän lyyhistyneenä tuolille. Mitään pulssia oli ihan turha kokeilla, isä jo jäinen ja sininen. Olihan talvi.

      Äiti oli halunnut ensin lapset kotiin, ettei tarvitse nähdä poliiseja ja ambulanssia pihassa ja olla tiedoton kaikesta. Kävin katsomassa isää, silmät oli kiinni, ilme rauhallinen, tossut tippuneet lattialle ja lukulasit edelleen silmillä.

      Äiti soitti hätänumeroon ja vähän ajan kuluttua tuli ambulanssi ja perässä poliisi. Kättelivät, ottivat osaa ennen kuin menivät edes katsomaan isää. Poliisi vei meidät sisälle ja haastatteli päivän tapahtumat ja keräsi isän käyttämät lääkkeet. Kerroin keittäneeni aamulla puuron ja isä jäi sitä syömään lähtiessäni ylioppilaskirjoituksiin. Isän viimeinen toivotus minulle oli "tsemppiä!". Muistan kouluun kävellessäni miettineeni, että jos joku läheiseni kuolisi kesken kirjoituksen, niin tultaisiinko minulle kertomaan asiasta vai saisinko kirjoittaa aineen loppuun. Isä kuoli maanantaina ja minulla oli kirjoitusten viimeinen viikko menossa.

      Sitten ambulanssimiehet nostivat isän paareille. Jostain tuli ruumisauto. Puoli kymmenen aikaan illalla katsoimme perheen kanssa, kun isä nostettiin mustaan autoon ja kaarsi pihasta pois. Istuimme hiljaa kotona, isoveli soitti isän sisaruksille. Muualla Suomessa asuvat sisarukset matkasivat kotiin. Lämmitimme saunan. Kävimme läpi tapahtunutta. Tietysti itkimme.

      Aamulla näin äidin istuvan olohuoneessa, oli istunut siinä koko yön. Hän ei ole sen jälkeen enää nukkunut parisängyssä. Soitin lukion rehtorille ja kerroin tapahtuneesta. Pyysin erikoisjärjestelyjä kirjoitusteni suhteen, koska aioin kuitenkin ne suorittaa. En tahtonut olla muiden kanssa samassa tilassa, pieni lukio ja pieni kylä, joten kaikki kyllä tiesivät. Vähäinenkin keskittymiseni olisi herpaantunut. Menin koululle jo puoli kahdeksan, ettei tarvitsisi nähdä muita. Opettajat olivat minua vastassa.

      Tuli oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus, koska isä oli kuollut kotiin. Kolmas sydänkohtaus oli koitunut viimkeiseksi, edellinen oli ollut syntymäni jälkeen. Hassua, että juuri ennen kuin sain äidiltä soiton tulla kotiin, olin kertonut ystävälleni vitsinä, että maailmaantuloni oli niin räjähtävä, että isä oli saanut sydänkohtauksen.

      Hautajaisjärjestelyt olivat piinallisia. Adresseja, kukkia ja suruvalitteluja tuli satoja. Kotimme oli täynnä kukkia ja isää muistelevia ihmisiä. Puhelin soi koko ajan. Hautajaisissa ihmisiä oli valtavasti, adressien läpilukuun meni kahdelta ihmiseltä kaksi tuntia.

      Pari kuukautta isän kuoleman jälkeen kotimme täyttyi jälleen vieraista ja juhlimme minun lakkiaisiani. Minulla oli omituinen olo, kun nimeni kutsuttiin ja kävelin vastaanottamaan lakkiani. Oli omituinen olo juhlia. Kävimme ottamassa kuvia hautausmaalla. Sekin oli outoa. Muut lähtivät juhlimaan, me menimme hautausmaalle.

      Minulla on edelleen sellainen olo, ettei kukaan ymmärrä minua ja minun suruani. Ei tätä voi ymmärtää, jos ei ole itse kokenut samaa. On turha puhua, muut vaivaantuvat vain. Joka päivä mietin isää ja harvase yö itken. Jotenkin uskon, että kun menen kotiin, isä istuu tuolissaan lukien lehteä. Moni varmaan luulee, että kun asiasta on kulunut yli vuosi, niin olen jo päässyt sen yli. Mutta ei sitä pääse. Toivoisin, että löytäisin jonkin hyvän tukiryhmän.

      Lisään vielä runoni isälle...

      Tuli talvi,
      meni toinenkin.
      Vasta silloin ymmärsin,
      et tule takaisin.

      Ei epätoivon kyynel ja
      kaipuun rukous
      tuoneet sinua takaisin.

      Huutoon väsyy sielu lohduton,
      siellä tilallasi
      vain aukko on.

      Nuorena opin elämältä sain,
      teki mitä teki,
      jäljelle jää kysymyksiä vain.
      Miksi näin aikaisin,
      voisiko kaikki olla harhaa lain.

      Tiedän,
      tulee talvi kolmas, neljäs...
      Miten koskaan voin enää taistella,
      kun eväänä on vain
      oma säälittävä tiedon eväs.
      --

      • ketjunAloittaja

        olen todella pahoillani... otan osaa..

      • *maria*

        Olisin varmasti yhtynyt isäsi sanoihin siinä mielessä. Kuinka olette jaksaneet ?

        Tuo lähteminen, tuolla lailla on kuitenkin "armollista" jos niin voidaan ajatella,ja se on toivon mukaan ollut nopeaa
        ja tuskatonta.

        Mieheni viimeiset sanat sille meidän 14 v tytölle olivat olleet: minua ei koske mihinkään.
        Kohtaus oli tosi raju, tyttö näytti kuinka iskä oli puristanut käsillä rintaansa ja kouristellut.
        Mutta vielä viime sanoikseen oli koittanut lohduttaa ja olla hätäänyttämättä tyttöä.

        Kun vanhemman kanssa päästiin paikalle niin
        koko elvytysarsenaali oli jo paikalla, 5 ensihoitajaa, puhelinyhteys sairaalaan ja 2 ambulanssia.

        Käskin tytöt pois, ja itse istuin toppatakki päällä lattialla, puristin jalasta, kädestä, läpyttelin, kotin saada elonmerkkejä.
        Etsin tuolin jolle jalat nostettiin, sakset, jolla vaatteet leikattiin auki. Sähkshokkien aikana piti irroittaa ote. Todella avuton olo,
        välillä lupasin "yläkerran ukolle" vaikka omat
        jalkani jos hän herää. Ei elonmerkkejä.. ei mitään.

        Kynnet alkoivat sinertyä ja tuli lautumia.
        Sydänkäyrä näytti vain suoraa viivaa. ravasin välillä hädissäni ympyrää ja tsemppasin ensihoitajia jotka jatkoivat ja jatkoivat painelua. Hätäpäissäni kysyin jopa että keitänkö kahvia?
        Kanyyleita vaihdettiin suonesta toiseen. Sanoin
        että ei mitään väliä, reisivaltimosta vielä yritettiin saada adrenallinia sisään.
        Temmoin puhelinta, totesin että en voi muuta apua saada kun soitin äidilleni että RUKOILE NYT!

        Elvyts lopetettiin tuloksettomana 40 minuutin päästä.

        Poliisit tulivat haastattamaan nti 14veetä, koska hän oli viimeinen joka näki isänsä elossa.
        Kovin kohteliaita olivat, samoin ensihoitajat ja
        ruumiin kuljettajat. Oli yllättäen kovin hiljaista.

        Meidät vietiin ns kriisiryhmään, jossa oikeastaan vaan kysyttiin että haluammeko voileipää ?
        Asiallista mutta asiatonta. En kunnolla muista sitä taksimatkaa sairaalaan , sen vaan kun tytöt koittivat sanoa mummolle että ei tässä ole mitään hätää.. siis he olivat täysin shokissa.

        Pelikaverit sanoivat jälkeenpäin että hän oli lähtenyt jääkiekkoharjoituksista 10 minuuttia aiemmin , valittanut väsymystä ja käsikipua.
        Maajoukkuetason pelaaja, valmentaja ja
        maratoonien juoksia, eikä aiemmin ollut mitään ongelmaa terveyden kanssa muuta kun kihti.

        Sydän vaan loppui, hän kuoli melkeimpä luistimet jalassa. Sydämen kahden etulaskevan haaran täydellinen tukkeuma. Ei rasvaa vaan hyytymämassa. Johtuen niistä lukuisista urheiluvammoista, murtumista ja luiden rikkoontumisista jotka aiheutivat trombosyytin,
        joka sitten ajautui sydämeen.

        Aina nalkutin hänelle siitä lätkän pelaamisesta, milloin käsi poikki, milloin huuli halki, milloin nivelsiteet p...skana.

        Nyt minä hänelle purnaan että ettäs kehtasit jättää meidät tänne niin kuulen korvissani hänen vastauksen: PIKKUVIKOJA!

        Sillä minä jaksan eteenpäin ! Samalla sisulla, periksiantamattomuudella ja sillä tiedolla että joskus vielä nähdään.

        Nuo perhejuhlat on aika vaikeita joo...
        minun piti seuraavan kesänä järjestää tytölle isot rippijuhlat, iskä ei ollut paikalla mutta
        teetätin hänelle lahjaksi siitä isänsä ketjusta
        oman. Pidettiin sitten ihan kunnon kinkerit!
        Pistin ihan parastani niihin! Niin oisi tehty
        muutenkin. Joulu, isäinpäivä ja syntymäpäivät on olleet vaikeita, mutta nyt kun tuolla hautausmaalla käy niin huomaa sen että siellä on paljon muitakin jotka ovat siellä samasta syystä.

        Ja sinulle- kyllä minä ainakin ymmärrän surusi.
        Se on semmoinen tumman harmaa alue mielen sopukoissa.

        Itse asiassa olen sitä mieltä että hyvä kun näit sen että isäsi on lähtenyt rauhallisesti. Semmoinenkin asia hieman lohduttaa.
        Kuten sanoin alkuperäiselle ketjun aloittajalle niin minua / meitä musiikki auttaa.

        Silloin kun iskee se kauhen kamala adistus niin itse kuuntelen Olavi Uusivirran Hautalaulun.
        Tytöt vähän rankempaa musaa, mutta pääasia että saa purka niitä pahan olon ja ikävän tunteita.

        Ja: ethän ole yksin ?
        Ethän?

      • Hempi
        *maria* kirjoitti:

        Olisin varmasti yhtynyt isäsi sanoihin siinä mielessä. Kuinka olette jaksaneet ?

        Tuo lähteminen, tuolla lailla on kuitenkin "armollista" jos niin voidaan ajatella,ja se on toivon mukaan ollut nopeaa
        ja tuskatonta.

        Mieheni viimeiset sanat sille meidän 14 v tytölle olivat olleet: minua ei koske mihinkään.
        Kohtaus oli tosi raju, tyttö näytti kuinka iskä oli puristanut käsillä rintaansa ja kouristellut.
        Mutta vielä viime sanoikseen oli koittanut lohduttaa ja olla hätäänyttämättä tyttöä.

        Kun vanhemman kanssa päästiin paikalle niin
        koko elvytysarsenaali oli jo paikalla, 5 ensihoitajaa, puhelinyhteys sairaalaan ja 2 ambulanssia.

        Käskin tytöt pois, ja itse istuin toppatakki päällä lattialla, puristin jalasta, kädestä, läpyttelin, kotin saada elonmerkkejä.
        Etsin tuolin jolle jalat nostettiin, sakset, jolla vaatteet leikattiin auki. Sähkshokkien aikana piti irroittaa ote. Todella avuton olo,
        välillä lupasin "yläkerran ukolle" vaikka omat
        jalkani jos hän herää. Ei elonmerkkejä.. ei mitään.

        Kynnet alkoivat sinertyä ja tuli lautumia.
        Sydänkäyrä näytti vain suoraa viivaa. ravasin välillä hädissäni ympyrää ja tsemppasin ensihoitajia jotka jatkoivat ja jatkoivat painelua. Hätäpäissäni kysyin jopa että keitänkö kahvia?
        Kanyyleita vaihdettiin suonesta toiseen. Sanoin
        että ei mitään väliä, reisivaltimosta vielä yritettiin saada adrenallinia sisään.
        Temmoin puhelinta, totesin että en voi muuta apua saada kun soitin äidilleni että RUKOILE NYT!

        Elvyts lopetettiin tuloksettomana 40 minuutin päästä.

        Poliisit tulivat haastattamaan nti 14veetä, koska hän oli viimeinen joka näki isänsä elossa.
        Kovin kohteliaita olivat, samoin ensihoitajat ja
        ruumiin kuljettajat. Oli yllättäen kovin hiljaista.

        Meidät vietiin ns kriisiryhmään, jossa oikeastaan vaan kysyttiin että haluammeko voileipää ?
        Asiallista mutta asiatonta. En kunnolla muista sitä taksimatkaa sairaalaan , sen vaan kun tytöt koittivat sanoa mummolle että ei tässä ole mitään hätää.. siis he olivat täysin shokissa.

        Pelikaverit sanoivat jälkeenpäin että hän oli lähtenyt jääkiekkoharjoituksista 10 minuuttia aiemmin , valittanut väsymystä ja käsikipua.
        Maajoukkuetason pelaaja, valmentaja ja
        maratoonien juoksia, eikä aiemmin ollut mitään ongelmaa terveyden kanssa muuta kun kihti.

        Sydän vaan loppui, hän kuoli melkeimpä luistimet jalassa. Sydämen kahden etulaskevan haaran täydellinen tukkeuma. Ei rasvaa vaan hyytymämassa. Johtuen niistä lukuisista urheiluvammoista, murtumista ja luiden rikkoontumisista jotka aiheutivat trombosyytin,
        joka sitten ajautui sydämeen.

        Aina nalkutin hänelle siitä lätkän pelaamisesta, milloin käsi poikki, milloin huuli halki, milloin nivelsiteet p...skana.

        Nyt minä hänelle purnaan että ettäs kehtasit jättää meidät tänne niin kuulen korvissani hänen vastauksen: PIKKUVIKOJA!

        Sillä minä jaksan eteenpäin ! Samalla sisulla, periksiantamattomuudella ja sillä tiedolla että joskus vielä nähdään.

        Nuo perhejuhlat on aika vaikeita joo...
        minun piti seuraavan kesänä järjestää tytölle isot rippijuhlat, iskä ei ollut paikalla mutta
        teetätin hänelle lahjaksi siitä isänsä ketjusta
        oman. Pidettiin sitten ihan kunnon kinkerit!
        Pistin ihan parastani niihin! Niin oisi tehty
        muutenkin. Joulu, isäinpäivä ja syntymäpäivät on olleet vaikeita, mutta nyt kun tuolla hautausmaalla käy niin huomaa sen että siellä on paljon muitakin jotka ovat siellä samasta syystä.

        Ja sinulle- kyllä minä ainakin ymmärrän surusi.
        Se on semmoinen tumman harmaa alue mielen sopukoissa.

        Itse asiassa olen sitä mieltä että hyvä kun näit sen että isäsi on lähtenyt rauhallisesti. Semmoinenkin asia hieman lohduttaa.
        Kuten sanoin alkuperäiselle ketjun aloittajalle niin minua / meitä musiikki auttaa.

        Silloin kun iskee se kauhen kamala adistus niin itse kuuntelen Olavi Uusivirran Hautalaulun.
        Tytöt vähän rankempaa musaa, mutta pääasia että saa purka niitä pahan olon ja ikävän tunteita.

        Ja: ethän ole yksin ?
        Ethän?

        Olemme jaksaneet vähän vaihtelevalla menestyksellä. Emme koskaan saaneet terveydenhuollosta perheemme kanssa mitään tukea, yhden kuppasen lapun missä opastettiin järjestelyjen kanssa. Onneksi naapurit ja ystävät pitivät huolta ruuansaannistamme ja muista asioista, joita emme pystyneet hoitamaan.

        Itse menin heti kesällä töihin seurakuntaan. Kesällä lakaisin hautausmaalla työkseni isäni haudanympäryksiä. Teki pahaa, muttei kantti antanut periksi pyytää työnantajalta muita töitä. Oli toki hyvä, että oli suhteita taloon, kun laitoimme hautakiveä.

        Sitten muutin syksyllä kotoa pois. Olin kevään ja kesän lukenut kovasti pääsykokeisiin, nyt ajatellen en tiedä millä voimilla. Pääsin kouluun, hommasin kämpän ja aloitin koulun. Vuosi oli järisyttävän raskas, nyt toivoisin että olisin jäänyt kotiin parantelemaan itseäni enkä sännännyt maailmalle. Piti yrittää saada uusia ystäviä, jaksaa koulussa ja niin edelleen... Itkin kyllä koulussa harvase viikko. Pelkäsin koko ajan asunnollani, pelkäsin kulkea yksin, pelkäsin koko ajan että läheiseni kuolevat. Tuntui, että piti koko ajan olla yhteydessä läheisiin vain sen vuoksi, että tiesin heidän olevan turvassa. Äidistä oli isoin huoli ja ensimmäinen vuosi olikin vaikea. Äidin silmät olivat elottomat eikä entisestä ilosta ollu tietoakaan, nyt hiljalleen on asiat paremmin. Arki on vaikeaa yksin, kun oli tottunut tekemään kaiken isän kanssa.

        Nyt alkaa koulussa helpottaa toisen vuoden ollessa puolessa välissä. Kerroin kouluterkkarille tilanteestani ja hän kyllä oli valmis kuuntelemaan, mutten kokenu sitä mielekkääksi. Poikaystäväkin on, rakas sellainen, mutta hänkin tuntee itsensä ajoittain riittämättömäksi. Välillä minulla on itsetuhoisia ajatuksia ja syömisen kanssa vaikeuksia. Ne ovat minulle vanha tapa, mutta onneksi olen jollakin tavalla vahvempi kuin ennen ja pidän ajatukset vain ajatuksina.

        Olihan isän lähtö kuitenkin hellä. Hän oli nuoresta iästään huolimatta jo sairas. Sydän oli jo lapsesta asti ollut huono, jalat olivat menossa huonoksi, muisti alkoi heikkenemään. Äiti taas on virkeä ja menevä, joten äidin hoidettavaksihan isä olisi jäänyt. Siinä mielessä... Ja itse kun olen nyt hoitoalalla, niin en olisi tahtonut isälleni samanlaista vuodeosastokohtelua kuin mitä itse opiskelussani kohtaan.

        Nimenomaan suru on tummanharmaa alue. Se tuli ylle heti äidin soiton jälkeen.

        Se on vain niin tavattoman vaikeaa elää ilman niin viisasta ihmistä. Isä tiesi kaiken, neuvoi kaiken, piti kaiken kasassa. Auttoi työssänsä niin paljon muita ja siksi onkin ihanaa kuulla hänen asiakkailtaan ihania muistoja.

        En ole asian kanssa yksin, onhan minulla tuo tukeva rakas puoliskoni. Ja perheemme jäsenmäärä lisääntyi ja äidistänikin tuli mummo, lapsi on tuonut mielettömän määrän iloa taloomme. Pitää aina muistaa, että vaikka meiltä vietiin jotain niin rakasta pois, saimme takaisin aivan yhtä rakkaan. Olen siitä mielettömän kiitollinen.

        Ja tosiaan, isä oli saanut edellisen sydänkohtauksen minun syntymäni jälkeen. Meidän perheen täytyy olla siitäkin kiitollinen, että isä jaksoi saattaa nuorimmaisensa täysi-ikäiseksi, eikä menehtynyt syntymäni aikoihin. Äiti ei olisi millään pärjännyt yksin usean alaikäisen lapsen kanssa, minä vastasyntyneenä. Hän pinnisteli monenkin asian valmiiksi, ennen kuin antoi sairaudelle periksi. Kai nyt oli vähiten vaikea aika lähdölle.

        Eli kyllä asiasta löytää jollakin tavalla jotain hyvääkin, pakkohan se on niin ajatella. Voimia Marialle, tunnen isän lähdön todellakin armolliseksi luettuani tarinasi.

      • *maria*
        Hempi kirjoitti:

        Olemme jaksaneet vähän vaihtelevalla menestyksellä. Emme koskaan saaneet terveydenhuollosta perheemme kanssa mitään tukea, yhden kuppasen lapun missä opastettiin järjestelyjen kanssa. Onneksi naapurit ja ystävät pitivät huolta ruuansaannistamme ja muista asioista, joita emme pystyneet hoitamaan.

        Itse menin heti kesällä töihin seurakuntaan. Kesällä lakaisin hautausmaalla työkseni isäni haudanympäryksiä. Teki pahaa, muttei kantti antanut periksi pyytää työnantajalta muita töitä. Oli toki hyvä, että oli suhteita taloon, kun laitoimme hautakiveä.

        Sitten muutin syksyllä kotoa pois. Olin kevään ja kesän lukenut kovasti pääsykokeisiin, nyt ajatellen en tiedä millä voimilla. Pääsin kouluun, hommasin kämpän ja aloitin koulun. Vuosi oli järisyttävän raskas, nyt toivoisin että olisin jäänyt kotiin parantelemaan itseäni enkä sännännyt maailmalle. Piti yrittää saada uusia ystäviä, jaksaa koulussa ja niin edelleen... Itkin kyllä koulussa harvase viikko. Pelkäsin koko ajan asunnollani, pelkäsin kulkea yksin, pelkäsin koko ajan että läheiseni kuolevat. Tuntui, että piti koko ajan olla yhteydessä läheisiin vain sen vuoksi, että tiesin heidän olevan turvassa. Äidistä oli isoin huoli ja ensimmäinen vuosi olikin vaikea. Äidin silmät olivat elottomat eikä entisestä ilosta ollu tietoakaan, nyt hiljalleen on asiat paremmin. Arki on vaikeaa yksin, kun oli tottunut tekemään kaiken isän kanssa.

        Nyt alkaa koulussa helpottaa toisen vuoden ollessa puolessa välissä. Kerroin kouluterkkarille tilanteestani ja hän kyllä oli valmis kuuntelemaan, mutten kokenu sitä mielekkääksi. Poikaystäväkin on, rakas sellainen, mutta hänkin tuntee itsensä ajoittain riittämättömäksi. Välillä minulla on itsetuhoisia ajatuksia ja syömisen kanssa vaikeuksia. Ne ovat minulle vanha tapa, mutta onneksi olen jollakin tavalla vahvempi kuin ennen ja pidän ajatukset vain ajatuksina.

        Olihan isän lähtö kuitenkin hellä. Hän oli nuoresta iästään huolimatta jo sairas. Sydän oli jo lapsesta asti ollut huono, jalat olivat menossa huonoksi, muisti alkoi heikkenemään. Äiti taas on virkeä ja menevä, joten äidin hoidettavaksihan isä olisi jäänyt. Siinä mielessä... Ja itse kun olen nyt hoitoalalla, niin en olisi tahtonut isälleni samanlaista vuodeosastokohtelua kuin mitä itse opiskelussani kohtaan.

        Nimenomaan suru on tummanharmaa alue. Se tuli ylle heti äidin soiton jälkeen.

        Se on vain niin tavattoman vaikeaa elää ilman niin viisasta ihmistä. Isä tiesi kaiken, neuvoi kaiken, piti kaiken kasassa. Auttoi työssänsä niin paljon muita ja siksi onkin ihanaa kuulla hänen asiakkailtaan ihania muistoja.

        En ole asian kanssa yksin, onhan minulla tuo tukeva rakas puoliskoni. Ja perheemme jäsenmäärä lisääntyi ja äidistänikin tuli mummo, lapsi on tuonut mielettömän määrän iloa taloomme. Pitää aina muistaa, että vaikka meiltä vietiin jotain niin rakasta pois, saimme takaisin aivan yhtä rakkaan. Olen siitä mielettömän kiitollinen.

        Ja tosiaan, isä oli saanut edellisen sydänkohtauksen minun syntymäni jälkeen. Meidän perheen täytyy olla siitäkin kiitollinen, että isä jaksoi saattaa nuorimmaisensa täysi-ikäiseksi, eikä menehtynyt syntymäni aikoihin. Äiti ei olisi millään pärjännyt yksin usean alaikäisen lapsen kanssa, minä vastasyntyneenä. Hän pinnisteli monenkin asian valmiiksi, ennen kuin antoi sairaudelle periksi. Kai nyt oli vähiten vaikea aika lähdölle.

        Eli kyllä asiasta löytää jollakin tavalla jotain hyvääkin, pakkohan se on niin ajatella. Voimia Marialle, tunnen isän lähdön todellakin armolliseksi luettuani tarinasi.

        Sinulle on jäänyt semmoinen aukko elämääsi, jota ei varmaankaan kukaan oikein voi paikata.
        Semmoinen isän kokoinen aukko.

        Mutta sisulla olet vaan vienyt asioita eteenpäin ja se on hyvä.
        Välillä saa myös olla heikkopeikko ja mielettömän hyvä juttu että poikakaverisi jaksaa
        kuunnella. Täysi kymppi hänelle.

        Tuo sinun stoori on melkein kun kopio vanhemman
        tytön (nyt23) kokemuksista !
        Hän asuu jo poissa kotoa, mutta nuo kuvaamasi pelon tunteet seuraa öin ja päivin.
        Orastava masennus ja itsetuhoiset ajatukset myös.
        Minulla on puhelin auki 24/7 ja jos en joskus ehdi vastata niin hän suurinpiirtein tulee linjoja pitkin että MIKÄ SULLA ON !! Ja mummosta on kamala huoli,miten mummon sydän kestää.

        Tytöt on molemmat hoitoalalla kanssa, ja tässä
        nyt vanhempi meinasi vielä hakea töihin hätäkeskukseen. Pienempihän kouluttautuu nyt ensihoitajaksi (...pelottaa.... ) ja ehdoton toive on päästä töihin ambulanssiin, siis kohdata
        omat pelkonsa ja voittaa ne.

        Kuolema on tyly seuralainen, sen kanssa ei voi neuvotella, sitä pitää vaan koittaa ymmärtää tämä
        elämän rajallisuus.

        Vanhemmalle tytölle muutes hankin nyt lievästi rauhoittavan lääkityksen, koska ne angstit iskee päälle aina iltaisin ja öisin. Vaikka olen tässä
        tavoitettavissa ja vävypoika on ihanan ymmärtäväinen niin ne yöt on vaikeita vieläkin.

        Itse olen sitä miettinyt teinkö väärin kun siinä
        elvytyksessä käskin isomman huolehtimaan pienemmän perään ? Se tilanne oli kauhean kaoottinen, en ehtinyt oikein miettiä muuta kun että lapset pois siitä. Välillä kävin katsomassa,
        tytöt makasi parisängyllä ja isososko puristi pikkusiskoa kädestä..silitti tukkaa ja koittivat olla kuulematta elvytyksen ääniä.

        Minulla muuten korvissa kaikui kauan se sydänmonitorin piiiiiip ja kun ensihoitajat vaihotivat elvyttäjää ja hokivat kuorossa
        1,2,3,4,5..

        Ja sekin on jännää että sen päivän tapahtumat muistan sekunilleen, mutta en esim sitä mitä tehtiin edellisenä juhannuksena tai pääsiäisenä.
        Muistan jopa sen miten koitin löytää kaapista
        vaatteita kun tajusin että nyt on oikeasti kiire.
        Kun piti osata sanoa mitä tehdään auki leikatuille vatteille. Ihmettelin lottokuponkia
        keittiön pöydällä. Ajattelin että pitää siivota
        koska ambulanssimiehet heitteli kanyylieitä kirjahyllyyn ja lattialle.

        jopa niinkin typerää asiaa ajattelin että mitä teen nyt meidän olohuoneen matolle, johon hän kuoli ja mahanesteet valuivat suusta siihen lattialle.

        Ihmisen mieli toimii välillä omituisesti.

        Oma isäni, jolle soitin, ei suostunut ymmärtämään asiaa, ei. Sanoin kolmesti että hän on kuollut, ja sitten jouduin sanomaan saman
        asian äitipuolelleni, joka selitti asian eteenpäin.

        Kummasti sitä vaan niitä voimia löytyi jostain järjestellä kaikki asiat, tosin joulua meillä ei ollut, uutenavuotena käytiin katsomassa
        obduktoitua ruumista ja loppiaisena oli hautajaiset.

        Ja sitten kun on vielä hyviä syitä elää, minustakin kuule tulee vielä mummo ja sinusta
        äiti ! Mietippäs sitä, elämä jatkuu meidän jälkeläisissä :o)

        Oman äitisi jaksamisen puolesta oon vähän huolissani, ihan varmasti hänellä on nyt tyhjä syli kun mies on kuollut. Jaksatko yhtään pitää
        vähän huolta hänestä?
        Minä en ensi alkuun kärsinyt edes pestä niitä
        likaisia pelivaatteita, en koskenutkaan hänen hammasharjaansa, kammassa oli vielä hiuksia ja
        pyyhe retkotti tuttuun tapaan kylppärissä....

        Ihan käytännön apukin äidillesi voisi olla hyvä,
        oisin ollut iki-kiitollinen jos joku muu olisi
        vienyt ne henkilökohtaiset tavarat pois!

        Mutta tunnut sisukkaalta ja sydämelliseltä tytöltä, uskon että pärjäät kyllä.
        Isäsi ihan satasen varmaasti toivoisi niin !!!

      • jussi1981
        *maria* kirjoitti:

        Sinulle on jäänyt semmoinen aukko elämääsi, jota ei varmaankaan kukaan oikein voi paikata.
        Semmoinen isän kokoinen aukko.

        Mutta sisulla olet vaan vienyt asioita eteenpäin ja se on hyvä.
        Välillä saa myös olla heikkopeikko ja mielettömän hyvä juttu että poikakaverisi jaksaa
        kuunnella. Täysi kymppi hänelle.

        Tuo sinun stoori on melkein kun kopio vanhemman
        tytön (nyt23) kokemuksista !
        Hän asuu jo poissa kotoa, mutta nuo kuvaamasi pelon tunteet seuraa öin ja päivin.
        Orastava masennus ja itsetuhoiset ajatukset myös.
        Minulla on puhelin auki 24/7 ja jos en joskus ehdi vastata niin hän suurinpiirtein tulee linjoja pitkin että MIKÄ SULLA ON !! Ja mummosta on kamala huoli,miten mummon sydän kestää.

        Tytöt on molemmat hoitoalalla kanssa, ja tässä
        nyt vanhempi meinasi vielä hakea töihin hätäkeskukseen. Pienempihän kouluttautuu nyt ensihoitajaksi (...pelottaa.... ) ja ehdoton toive on päästä töihin ambulanssiin, siis kohdata
        omat pelkonsa ja voittaa ne.

        Kuolema on tyly seuralainen, sen kanssa ei voi neuvotella, sitä pitää vaan koittaa ymmärtää tämä
        elämän rajallisuus.

        Vanhemmalle tytölle muutes hankin nyt lievästi rauhoittavan lääkityksen, koska ne angstit iskee päälle aina iltaisin ja öisin. Vaikka olen tässä
        tavoitettavissa ja vävypoika on ihanan ymmärtäväinen niin ne yöt on vaikeita vieläkin.

        Itse olen sitä miettinyt teinkö väärin kun siinä
        elvytyksessä käskin isomman huolehtimaan pienemmän perään ? Se tilanne oli kauhean kaoottinen, en ehtinyt oikein miettiä muuta kun että lapset pois siitä. Välillä kävin katsomassa,
        tytöt makasi parisängyllä ja isososko puristi pikkusiskoa kädestä..silitti tukkaa ja koittivat olla kuulematta elvytyksen ääniä.

        Minulla muuten korvissa kaikui kauan se sydänmonitorin piiiiiip ja kun ensihoitajat vaihotivat elvyttäjää ja hokivat kuorossa
        1,2,3,4,5..

        Ja sekin on jännää että sen päivän tapahtumat muistan sekunilleen, mutta en esim sitä mitä tehtiin edellisenä juhannuksena tai pääsiäisenä.
        Muistan jopa sen miten koitin löytää kaapista
        vaatteita kun tajusin että nyt on oikeasti kiire.
        Kun piti osata sanoa mitä tehdään auki leikatuille vatteille. Ihmettelin lottokuponkia
        keittiön pöydällä. Ajattelin että pitää siivota
        koska ambulanssimiehet heitteli kanyylieitä kirjahyllyyn ja lattialle.

        jopa niinkin typerää asiaa ajattelin että mitä teen nyt meidän olohuoneen matolle, johon hän kuoli ja mahanesteet valuivat suusta siihen lattialle.

        Ihmisen mieli toimii välillä omituisesti.

        Oma isäni, jolle soitin, ei suostunut ymmärtämään asiaa, ei. Sanoin kolmesti että hän on kuollut, ja sitten jouduin sanomaan saman
        asian äitipuolelleni, joka selitti asian eteenpäin.

        Kummasti sitä vaan niitä voimia löytyi jostain järjestellä kaikki asiat, tosin joulua meillä ei ollut, uutenavuotena käytiin katsomassa
        obduktoitua ruumista ja loppiaisena oli hautajaiset.

        Ja sitten kun on vielä hyviä syitä elää, minustakin kuule tulee vielä mummo ja sinusta
        äiti ! Mietippäs sitä, elämä jatkuu meidän jälkeläisissä :o)

        Oman äitisi jaksamisen puolesta oon vähän huolissani, ihan varmasti hänellä on nyt tyhjä syli kun mies on kuollut. Jaksatko yhtään pitää
        vähän huolta hänestä?
        Minä en ensi alkuun kärsinyt edes pestä niitä
        likaisia pelivaatteita, en koskenutkaan hänen hammasharjaansa, kammassa oli vielä hiuksia ja
        pyyhe retkotti tuttuun tapaan kylppärissä....

        Ihan käytännön apukin äidillesi voisi olla hyvä,
        oisin ollut iki-kiitollinen jos joku muu olisi
        vienyt ne henkilökohtaiset tavarat pois!

        Mutta tunnut sisukkaalta ja sydämelliseltä tytöltä, uskon että pärjäät kyllä.
        Isäsi ihan satasen varmaasti toivoisi niin !!!

        Itse en ole kokenut vielä surutyötä, ainakaan aikuisiässä mut lapsuuten aikana oli ja enkä sitä ehtinyt ajatella asian. Kun olin nuorena enkä ymmärtänyt asian ollenkaan ja asian meni nopeasti ohi. Jälkeenpäin tajusin asian juonen.

        Mutta nyt erään ystävän läheinen menehtyi viikkoa sitten ja se tarttui minuun, kun hän kertoi asian. Silloin tuntui että olen hetken avuton ja enkä tiedä mitä pitäisi tehdä, onneksi kysyin häneltä voinko olla avuksi hänelle vai rukoilenko hänen puolestanne.. Hän pyysi minua rukoilla hänen puolestanne.

        Vaikka ollaan uusia ystäviä, tutustuttiin tapahtuman ennen vajaa kuukauden ja voisi sanoa että vielä hieman ventovieraita ollaan. Kuitenkin minä tuen häntä hengen kautta ja rukoilla päivittäin, toivoisin että hän saa voimia suorittaakseen surutyötänne. Iltaisin kynttilää sytytän palamaan ja toivon että Jumala näkee että on olemassa henkilöitä joka kunnioittaa poismenosta..

        Joskus tuntuu että onko jotain mitä minun pitäisi vielä tehdä hänen puolestanne vai odotanko että hän pyytää apuani.. Omasta mielestäni että hyvältä tuntuu jos kertoa asian positiivisella mielellä läheisestä ja helpottaako sen asian ollenkaan vai ei..

        Hänen läheisen menettäminen oli nopea ja aikaisin, hänellä olisi vielä ikää jäljellä ja ystävä on vielä nuori. Molemmat ovat rakkaita toisillenne ja ovat myös ylpeitä asiasta sekä yhteisestä elämästä.

        Voimia teille surutyön suorittaneille sekä lukijoille..

    • .......................

      Voi olla myös mahdollista,että ystäväsi eivät oikein tiedä kuinka ottaa niin vaikea aihe, kuin läheisen kuolema puheeksi.Me suomalaiset olemme siinä mielessä ihmeellistä kansaa,että kun joku menettää läheisensä niin toisen surua kunnioitetaan juuri hiljaisuudella.Toki poikkeuksiakin löytyy aivan varmasti.

      Jossain muissa kulttuureissahan esim. idässä on ihan tapana,että koko kylä suree yhdessä toisen ihmisen läheisen menetystä.Voimia sinulle omaan surutyöhösi!

    • ei kai ihan niinkään...

      Ehkä ovat vaan hienotasaisempia, kun eivät höpötä alituiseen menetyksestä. Varmaan yrittävät tukea sinua niin, että elämä jatkuu surusta huolimatta. Yrittävät siis vältellä puhumasta asiasta, joka voi satuttaa.
      Läheisen menettäminen on rankkaa... Voimia sinulle...

    • Alfred J Kwaak

      Öö mua on elämä potkinu päähän pienestä pitäen.
      Itse tutkiskelua ja paaljon itsehoito oppaita lukeneena huomasin olevani itse itselleni psykiatri jne....

      Kannattaa hakea oikean asiantuntijan apua ja
      mahdollisesti lääkettä masennukseen.

      Kaverit eivät ole 'taakkojen' kantajia. Niillä kun on näitä murheita yleensä omasta takaa, joten jäät yksin omien juttujen kanssa.

      Yksin murehtimalla asiat yleensä vääristyvät.

    • älä huolehdi

      Kuolema ja suru ovat valitettavan vieraita aiheita nykyään. Harva pystyy niistä puhumaan kiusaantumatta. Kuolemasta ja surusta puhuminen ja jopa surun näyttäminen on pelottavaa monille ihmisille. Tämä näkyy siinä, että he kehottavat surevaa "jatkamaan elämää, unohtamaan, etsimään uutta onnea jne" . Eivät he pahaa tarkoita. Heikkoja ovat ja haluavat työntää kuoleman ja surun mahdollisuuden kokemuspiiristään pois. Sinun mahdollisuutesi tässä on oppia - osaat vastaisuudessa kuunnella jotakin järkyttävää kokenutta. Kuuntelemista silloin tarvitaan ei niinkään maailmojasyleileviä elämänohjeita. Olin itse opiskeluaikana töissä sairaalassa - vanhoja ihmisiä siellä hoidettiin ja usein olin mukana hoitamassa viimeisillään olevaa ihmistä. Koskaan en ole suurempaa hellyyttä itsessäni tuntenut kuin kuolemassa olevan ihmisen lähellä. Minua on auttanut omissa henkilökohtaisissa menetyksissäni ihan vaan rauhoittuminen tapahtuneen äärelle. Suru vaan on. Olen ajatellut, että syntyminen ja kuoleminen ovat tämän planeetan ominaisuuksia. Toki kaikki mikä syntyy ja elää kerran kuolee ja hyvä niin. Lähteneitä voimme lämmöllä muistella ja ottaa oppia heidän elämästään ja kokemuksistaan. Suru ja ikävä ja muut tunteemme tekevät meistä inhimmillisiä ihmisiä, tunteet saavat olla olemassa niiden avullahan taas jaksamme eteenpäin. Minä kuvittelen usein mielessäni elämän ja sukupolvien kiertokulkua - kuollut eläin, kasvi tai ihminen muuttuu eläväksi jälleen - kuollut ruokkii uudenmuotoista elämää, tuuli pöllyttää maan tomua ja siinä voimme tervehtiä menneitä elämiä. Kuolema liittää meidät menneisiin sukupolviin. Olen myös ortodoksi kuten joku toinenkin tässä ketjussa kirjoittanut. Ortodoksit myös hyvästelevät vainajiaan sanonnalla: rukoile puolestamme. Niin uskomme, että vainajan henki voi meitä vielä auttaa ja pitää meistä huolta. Usko ystävä, sinulla on vielä monta paluuta niiden luokse, joita rakastat ja loppujen lopuksi, kaikki on oleva valoa! (runoilijan tekstistä) Toivotan Sinulle Siunausta!

      • KetjunAloittaja

        Kauniita sanoja sinulla ja monilla muillakin tässä ketjussa. Kiitos todella paljon! On ihana lukea ymmärtäväisten ihmisten tekstiä. Ja sinä todella ymmärrät. Kyllä elämä jatkuu ja tuntuu jo paljon helpommalle vaikka menetyksestä ei olekkaan vielä paljon aikaa. Onneksi minulla on äitini joka kuuntelee minua. Niin ja se on totta, että tämmöinen kokemus avaa ovia, joilla kokemattomilla on kiinni. Siunausta sinullekkin elämääsi! :)

    • ei nimellä väliä

      Olen kokenut juuri samaa. Jokaisen suru on yksilöllinen eikä täysin identtinen kenenkään muun kanssa. Surussa on sama kuin muissakin ongelmissa tai murheissa - joka ei ole itse surua kokenut ei osaa siihen ottaa osaa, välttämättä edes sanallisesti. Uskomattoman välinpitämätöntä kohtelua voi saada vaikka olisit menettänyt miltei kaikki läheisesi. Jos se ei minua kosketa - ei se minua hetkauta -ihmiset ajattelevat. Ikävä vaan että se hetki voi tulla myöhemmin itselle kun kaipaa lohduttavaa olkapäätä.

    • surunsa

      Tällainen näkökulma; kaikkien ihmisten osalle sattuu surua, joskus hyvinkin paljon ja joskus tuntuu siltä että jos aikoo järjissä selvitä niin ei kertakaikkiiaan voi ottaa, tai ei jaksa ottaa osaa toisten suruun vaikka haluasikin. Haluaa iloita niistä hetkistä kun kaikki on omalta ja läheisten osalta hyvin. Suruja kokeneena tiedän että kun se sattuu omalle kohdalle niin tuntuu raskaalta kun kaikki muut menee eteenpäin samalla lailla kuin ennenkin mutta sitten ymmärsin että en voi vaatia toisia elämään minun suruani. Myötätunto ja tukeminen pahimman kohdalla on tietysti paikallaan ja auttaminen jos suinkin mahdollista ja siihen meidän pitäisikin tyytyä eikä vaatia toisilta liikaa.

      • Aijakaisa

        Surulliseksi tulee ja muistot palaavat mieliin kymmenen vuoden takaa, kun veljeni yllättäin kuoli. Sain tiedon työharjoittelupaikkaani iltapäivällä, veljeni oli löydetty menehtyneenä aamulla, pienen ekaluokkalaisen poikansa vierestä, ihmettelivät, kun ei herää, taxi odottaa dialyysiin lähtöä varten... se siitä, kaikki asian kokeneet tietävät miltä tuntuu ja mitä tuntee.... Sen sijaan kertokaa minulle te surun ja kaiken dramaaattisten kauheuksien keskellä eläneet se, mitä te haluaisitte kuulla? Mitä te haluaisitte itseltänne kysyttävän, mihin te haluaisitte läheisten / hoitohenkilökunnan ottavan kantaa? Mitä voi sanoa, että se olisi lohduksi? Itselleni ei mitään, halusin käsitellä asiaa yksin, olen sellainen. Mutta työni puolesta halaan usein vainajan omaisia ja yritän jotakin lohdullista sanoa, vaikken olisi vainajaa niin tuntenutkaan, tilanne on kuitenkin niin ainutlaatuinen ja ainutkertainen, niinkuin synnymäkin...

      • koviakokenut
        Aijakaisa kirjoitti:

        Surulliseksi tulee ja muistot palaavat mieliin kymmenen vuoden takaa, kun veljeni yllättäin kuoli. Sain tiedon työharjoittelupaikkaani iltapäivällä, veljeni oli löydetty menehtyneenä aamulla, pienen ekaluokkalaisen poikansa vierestä, ihmettelivät, kun ei herää, taxi odottaa dialyysiin lähtöä varten... se siitä, kaikki asian kokeneet tietävät miltä tuntuu ja mitä tuntee.... Sen sijaan kertokaa minulle te surun ja kaiken dramaaattisten kauheuksien keskellä eläneet se, mitä te haluaisitte kuulla? Mitä te haluaisitte itseltänne kysyttävän, mihin te haluaisitte läheisten / hoitohenkilökunnan ottavan kantaa? Mitä voi sanoa, että se olisi lohduksi? Itselleni ei mitään, halusin käsitellä asiaa yksin, olen sellainen. Mutta työni puolesta halaan usein vainajan omaisia ja yritän jotakin lohdullista sanoa, vaikken olisi vainajaa niin tuntenutkaan, tilanne on kuitenkin niin ainutlaatuinen ja ainutkertainen, niinkuin synnymäkin...

        Itse olen saanut olla liian moneen otteeseen läheisten kuoleman kanssa tekemisissä ja yksin olen aina selvinnyt. Mutta rupein miettimään enkä muista kenenkään sanoneen minulle mitään joka olisi lohduttanut. Nyt kun oli minu vuoroni lohduttaa jotakuta en tiennyt mitä sanoa ja päädyin vain toteamaan että: "Mikään mitä minä sanoisin ei lohduttasi paljoa mutta jos haluat puhua olen valmis kuuntelemaan ja puhumaan"

      • Ei yhteisvastuullisuutta

        Samaa mieltä. Itsekeskeiset ihmiset näkevät vain oman surunsa ja kun itse kaipaisit lohtua, heiltä sitä et varmasti saa. Näkevät vain oman napansa.

      • on kestettävä yksin
        Ei yhteisvastuullisuutta kirjoitti:

        Samaa mieltä. Itsekeskeiset ihmiset näkevät vain oman surunsa ja kun itse kaipaisit lohtua, heiltä sitä et varmasti saa. Näkevät vain oman napansa.

        Itselläni on vanha äiti ja aina kun menen katsomaan häntä yritän auttaa, kuunnella yms. mutta en jaksaisi koko ajan kuunnella kaikista hänen tuttavistaan jotka ovat sairaina, kuolleet tai muuten voivat huonosti, tuntuu että koko visiitillä ei muusta puhutakaan ja omille lapsillenikin vierailut alkavat olla raskaita, siinä mielessä ei jaksa ottaa osaa kaikkien suruun ja viettää kaikkea aikaansa suremalla toisten ihmisten puolesta, paha olo tulee lapsillekin kun aina valitellaan. Enkä usko että tällä on mitään tekemistä itsekeskeisyyden kanssa, joskus sekin ihminen joka odottaa kaikilta vaan auttamista loputtomiin voi olla itsekeskeinen eikä ajattele että toiset eivät ehkä jaksa/osaa auttaa sillä hetkellä, vaikka haluaisivatkin. Voimat eivät vaan riitä.
        Kun itselle ja läheisille sattuu paljon surua ja menetyksiä niin jossain tulee se raja vastaan että jos itse aikoo selvitä suruista niin on jotenkin opeteltava olemaan ajattelematta liian paljon toisten suruja, muuten ei selviä. Siis opittava olemaan sympaattinen ja valmis auttamaan mahdollisuuksien mukaan mutta ei mennä niin syvälle toisen suruun että se imee sinut kuiviin. Muuten sinulla ei ole omaa elämää ollenkaan.

    • yhä

      Lasteni isä kuoli vajaa vuosi sitten. Viikko sen jälkeen ostettiin uuden puolisoni kanssa talo johon alettiin tekeen isoa remonttia saman tien. Siinä remontin keskellä se sureminen sitten jäi ihan kokonaan. Kotona en saanut puhua henkilöstä. Mitään apua en saanut ottaa vastan. se suru vain jäi surematta silloin. Nyt sitten kaikki kaatui niskaan pari kuukautta sitten kun remontti oli melkein valmis ja jäi aikaa omille ajatuksille. Tuli ero ja asun nyt samassa kämpässä missä asuin edesmenneen puolisoni, lasteni isän kanssa. Hermot oli niin tiukilla välillä et purin pahaa oloani jopa pieniin viettomiin lapsiini. Puoisoni ei auttanut ollenkaan aan valitti ja valitti koko ajan jostaki kun en ottanut häntä tarpeeksi huomioon. Yritin selittää ja puhua hänelle mut ei siitä mitään hyötyä ollut. Sitten vain yks aamu napsahti ja no loppu onki sit jo menossa parempaan suuntaan.
      Olen päässyt "hoitoon" ja saanut apua kaikilla mahdollisilla tavoilla (ei lääkkeitä). Elämä alkaa jälleen hymyilemään ja alan palaamaan tähän maailmaan pikkuhiljaa. Johan tässä on kohta vuosi elettykki jossain muussa "ulottuvuudessa".

      Voimia kaikille surussa eläville ja hakekaa apua jos siltä tuntuu. Surun kanssa ei ole hyvä jäädä yksin.

    • PlusMerkkinen

      Olen itse kokenut menetyksiä ja tänään työkaveri tuli itkien luokseni. Hänen isällään on todettu vakava sairaus. Lohdutuksen ja läsnäolon viestiminen on oman pienuuden keskellä vaikeaa. Toivottavasti onnistuin siinä, näin luulen nyt.

      Selviytymistarinoita tarvitaan.
      Löysin todella positiivisen tarinan:
      http://www.elijah.fi/?&newsid=16

      Hyvää jatkoa

    • Anonyymi

      Olen aivan yksin suruni kanssa. Kuin muut eivät muistaisi? Kissamme kuoli 29/3/2022 ikävä on hän oli minelle tärkeä. Kissamme oli kuitenkin 23v ja hänellä oli syöpä... En voi enää nauttia elämästä kunnolla. Olihan hän meillä koko ikäni oli vaikee luopua. On vaikea ajatella etten näe häntä enää koskaan. Kissamme haisi ja oli kuuro koska hän haisi eivät meidän perheessä hänestä oikein tykätty enää. Minä kuitenkin välitin ja rakastin. En voi lopettaa listaa siitä kuinka paljon rakastin häntä❤ Mutta joskus on parempi luopua. En ollut valmis luopumaan... Minä vain nukuin kun heräsin menin vanhempieni huoneeseen. Me kaikki juttelimme kivoja mutta sitten he kertoivat suru uutisen. Juoksin huoneeseeni itkemään enkä enää puhunut sinä päivänä💔😭

    Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.

    Takaisin ylös

    Luetuimmat keskustelut

    1. Huomenna teen sen

      Se on nyt päätetty. Pääsen pois tästä epätietosuudesta.
      Ikävä
      52
      1837

    2. Hakkarainen: persut Venäjän ja Pohjois-Korean tiellä

      Hakkarainen entisenä persujen kärkipoliitikkona tietää, mitä puhuu. https://www.is.fi/politiikka/art-2000010422614.html
      Maailman menoa
      177
      1587

    3. Fuengirola.fi: Kohuissa rypenyt Jari Sillanpää, 58, harvinaisessa haastattelussa: "Minä haluan..."

      Ex-tangokuningas on kertonut kuulumisiaan Espanjan Aurinkorannikolta. Että ei muuta kuin elämässä etiäpäin, Jari Sillanp
      Kotimaiset julkkisjuorut
      21
      1115

    4. Ilouutinen! Anniina Valtonen heitti jymy-yllätyksen - Tämä ei jätä kylmäksi!

      Ohhoh, tämäpä ylläri! Anniina Valtonen sai puolisonsa kanssa lapsen viime vuoden lopulla. Lue lisää: https://www.suomi2
      Suomalaiset julkkikset
      9
      1083

    5. Ootko muuten vieläkään hiffannut

      Että en kuulu sinun maailmaasi? On meissä samaa, ja samaa aaltopituutta oli, mutta tunsin oloni usein hyvin vaivautuneek
      Ikävä
      139
      1039

    6. Susta on tullut

      Ihana nainen. ❤️
      Ikävä
      48
      829

    7. Miten nyt sanoisin

      tämän sinulle. Oletko mielessäni päivittäin, kysyin itseltäni ja vastaus oli, kyllä olet. Yllätyin, päädyin oudoille tei
      Ikävä
      39
      798

    8. Voitko vain unohtaa

      Minut. En ole sinun arvoisesi
      Ikävä
      57
      684

    9. Tämä ei voi jatkua

      Näin. Eilisen jälkeen tulin siihen tulokseen.
      Ikävä
      54
      662

    10. Oletko joskus pieni ja haavoittuva

      vai oletko aina vahva, miltä aina vaikutat? Nainen, oletko koskaan väsynyt ja haavoilla? Yritätkö silti pitää julkisivua
      Ikävä
      51
      648
    Aihe
    TietosuojaselosteKäyttöehdotEvästeasetuksetSäännöt