Aina saa lukea, miten kaikki on onnesta soikeina, kun saa oman pienokaisensa syliin synnärillä. Tai ainakin sitten, kun kotia päästään jne.
Minä en kyllä tätä suurta onnea ole kokenut.
Tottakai silti rakastan lastani ja hän on minulle tärkeä.
En ole kärsinyt masennuksesta. Toisinaan ollut vain väsynyt, jos yöunet on jääneet vähille.
Jotkut kertovat, miten kamalaa on jättää ekaa kertaa lapsi kotiin esim. isän hoiviin, kun ovat lähteneet käymään omilla asioilla. Ei se ero ole minusta mitenkään kamalaa ollut.
Nyt kun palasin töihin, en tuntenut kamalaa eroahdistusta. Jännitti vain lapsen takia, miten osaa olla erossa. Mutta koska hoitaja on tuttu, niin lapsi on pärjännyt todella hienosti. Ilman itkuja.
Minä en kyllä tätä suurta onnea ole kokenut.
Tottakai silti rakastan lastani ja hän on minulle tärkeä.
En ole kärsinyt masennuksesta. Toisinaan ollut vain väsynyt, jos yöunet on jääneet vähille.
Jotkut kertovat, miten kamalaa on jättää ekaa kertaa lapsi kotiin esim. isän hoiviin, kun ovat lähteneet käymään omilla asioilla. Ei se ero ole minusta mitenkään kamalaa ollut.
Nyt kun palasin töihin, en tuntenut kamalaa eroahdistusta. Jännitti vain lapsen takia, miten osaa olla erossa. Mutta koska hoitaja on tuttu, niin lapsi on pärjännyt todella hienosti. Ilman itkuja.
Vastaukset 9
Vanhimmat
samanlainen. Ensimmäinen ajatus oli synnärillä, et tääkö se nyt oli niin ihanaa ja ei tuo nyt niin kauheen söpö kyllä ole... Väsymys on painanut myös minua, osittain myös koska mies ei juurikaan laita rikkaa ristiin vauvan takia vaikka sitä toivoikin.
Meidän poika oli ekaa kertaa yökylässä 4 vk ikäisenä, ei tuntunut sen kummemmalta kuin veisi koiran hoitoon. Silti hoidan häntä parhaan kykyni mukaan ja olen erittäin kiintynyt häneen. Toivoisin kuitenkin että saisi edes yhden päivän ilman vauvaa...
Voi vitsi! Ihanaa kuulla et mul on kohtalontovereita. Meillä on viisikuukautinen vauva, jota kovasti rakastan ja parhaani mukaan pidän huolta. Mutta ei myöskään mulla tuota tuskaa olla välillä erossa, päinvastoin... Sit on taas kivampi olla vauvan kanssa kun saa välillä hoitaa itseään ja parisuhdetta.=) Ja mä en henk. koht. vois ees kuvitella et olisin ton pikkuäijän kaa 24/7 puoli vuotta niin kuin jotkut ovat koko imetyksen ajan. Ihmiset on erilaisia.:)
Eipä tuo minustakaan niin kovin ihana ollut vielä synnärillä, mutta niin vaan sitä on ajan kanssa kiintynyt tuohon pieneen pirpanaan (10 kk). En todellakaan kaipaa ensimmäistä puolta vuotta vauva-ajasta, vaikka lapsi helppo olikin. Olen myös alusta asti jättänyt vauvan hetkeksi hoitoon, yleensä isälleen, mutta myös muille ja lähtenyt lenkille tms. Aluksi lyhyitä hetkiä, nyt jo hieman pidempiä. Yleensä olen poissa tunnin pari. EIpä tuo ole mitenkään protestoinut, hyvin viihtyy kaikkien ihmisten kanssa, varsinkin isänsä, ja on kovin kiinnostunut kaikista ihmisistä. Vaikka äiti on siis ollut aika itsekäs, ei tunnu mitenkään häiritsevän. Vaikka kyllähän sen näkee, että äiti on paras. Tai no, joskus tuntuu, että isä:)
Meitä on siis moneksi. Ei kaikkien äitien tarvitse elää pelkästään lastaan varten, vaikka se tärkein asia elämässä onkin. Ja varsinkin se vauva-aika on aika rasittavaa aikaa, itse pidän enemmän siitä, kun lapsi leikkii ja kommunikoi ihmisten kanssa.
Joo tutulta kuulostaa. Rakastan kyllä lastani yli kaiken enkä voisi kuvitellakaan luopuvani hänestä. En kuitenkaan kokenut sitä onnen huumaa synnytyslaitoksella kun sain käärön syliini. Poika huusi koliikkiansa 4 ekaa kuukautta ympäri vuorokauden ja olin silloin todellakin rikki väsymyksestä. Mies kyllä auttoi ihan kiitettävästi, mutta silti univelkaa oli meillä kummallakin. Myös parisuhde kärsi. Koliikkivaiheen jälkeen oli noin 3 kuukautta ihan hienoa aikaa ja poika oli kuin naantalin aurinko ja nukkui yönsä hyvin. Nyt kuitenkin viimeinen kuukausi on taas ollu yhtä huutamista. Puhkeavat hampaat vaivaavat. Poika nyt siis n. 8 kk. Olen jälkeen rätti väsynyt. Omaa aikaa ei ole yhtään. Päikkäreitä ei suostu juurikaan nukkumaan noin 20 min kerrallaan ja nekin vain liikkuvissa vaunuissa eli seki aika pakko ulkoilla ja lenkkeillä että nukkuis edes senkin vähän. Olen hyödyntäny isovanhempia ja he ovatkin hoitaneet kyllä ajoittain että pääsen itse edes vähän huilaamaan. Tällä hetkellä olen ehdottomasti sitä mieltä etten halua lisää lapsia. En vain kestä, tässä yhdessä on ihan tarpeeksi. Rasittavaa vain kun mieheni suku paasaa että liisaa mukuloita olisi parasta tulla. Ahdistaa ja lujaa. Ja tuntuu ettei kukaan ymmärrä.
Täällä myös sama. Rakkaus kasvaa koko ajan enemmän ja enemmän lapsi tuntuu tärkeämmältä (koko ajan kyllä tuntuu tärkeältä mutta niin ken ymmärtää niin ymmärtää =)) lapsi 2kk ei tunnu pahalta jättää lapsi hetkeksi eroon minusta ihanalta tuntuu kyllä eron jälkeen taas nähdä lapsi.. Ero ja ero parista tunnista päivään ollut "erossa" =)
olen jostain asiantuntija hommeleista lukenut että suositellaan kerran kuussa otettavan omaa aikaa yksin tai puolison kanssa niin pysyy mieli virkeänä :)
Eikö koiranpentu olisi riittänyt? Näitä tunnevammaisten lapsia on jo ihan riittävästi, onhan se nähty...
Juuri ensimmäiset kuukaudet on tärkeitä, silloin vauva peilaa itseään hoitajasta. Vauva kyllä vaistoaa onko hän toivottu ja rakastettu, onko hänellä merkitystä...
No kodista löytyy jo kissa ja marsu. Mutta asiaan meillä vauva todella toivuttu ja rakastettu kyse ei ole todellakaan siitä. Ja vauvalla on todella merkitystä. Kyse on lähinnä siitä että meillä oli ensimmäiset kuukaudet niin rankkoja kun valvottiin yötä päivää kun pikkuisella niin pahat vatsavaivat. Silloin oli TODELLAKIN PAKKO välillä antaa lapsi mummille hoitoon että saisi edes 2 tuntia nukkua. Meillä kun unirytmi oli 4 kuukautta se että nukkui 15-20 min kerrallaan ja sen jälkeen huusi suoraa huutoa 4 tuntia ympäri vuorokauden. Eli toisin sanoen oli pakko saada edes kerran viikossa lepotauko että sai itse huilattua pari tuntea. Enkä totta vieköön tunne asiasta syyllisyyttä tai pahaa oloa. LAPSI TARVITSEE HYVIN VOIVAN ÄIDIN JOTTA VOI TUNTEA OLEVANSA RAKASTETTU; TOIVUTTU JA MERKITYKSELLINEN IHMISEN ALKU. Vittuilla saa mutta tässä asiassa on turha ihmisen jolla ei ole mitään kokemusta koliikkivauvasta tulla neuvomaan mitä pitäs tehdä tai olla tekemättä.
sai minut surulliseksi ja vihaiseksi, kuinka joku viitsii hehkuttaa täällä kuinka ei tuntenut mitään vauvaansa kohtaan, voi hitto miten itsekkäitä äitejä, vois pitää omana tietonaan... Itse ajattelen asioista täysin eri tavalla.
Kohta varmaan kertovat lapsilleen että "en mä susta tykännyt kuin synnyit, aivan kuin koiranpentu olisit ollut"...
En väitä että on itsekästä nukkua jos väsyttää, kyllä itsestään pitää huolehtia, että jaksaa huolehtia vauvasta.
Mutta surullisen paljon on äitejä väliltä "eivät tunne mitään vauvaansa kohtaan" ja jotka "jättävät vauvansa yksin kotiin ja lähtevät baariin"... kuinka pitkä matka on ensimmäisestä esimerkistä toiseen??
Sattuu ja pahasti kuin ajattelen kaikkien niiden pienten kohtaloa, joista edes oma äiti ei välitä... Se on suuri se valta pieneen ihmiseen, joka ei itse kykene liikkumaan tai syömään, siinä juuri katsotaan kykyä toisen tilalle asettumiseen ja myötäelämiseen.
Ennen kaikkea toivoisin että naiset kävisivät mielessään läpi äidiksi tulon ennen kuin edes tulevat raskaaksi. Vauvan hoito ei ole nukkeleikkiä!!!