Kun olit lapsi, osa II

Ruokailustakaan ei puhuttu. Ruokailu oli ehkä jotenkin ylikorostunutta ja sillä ei ollut muuta virkaa kuin täyttää vatsa ja sammuttaa nälkä ja jano. Ruokaa ei paljoa ajateltu, vaikka siihen panostettiin paljon. Mummolassakin käydessä päällimmäisenä oli ruoka ja lapsena nautinkin ruoasta ja pidin lähes kaikesta ja söin mielellään. Silloin oli ehkä jopa liikasyöntiä, joka kostautui ylipainona. Olin lievästi ylipainoinen enkä sitä edes itse tajunnut. Karkkia meni paljon ja aina santsasin ruokapöydässä. Sitten havahduin ja näin, että olin lihava eikä minua kiusattu syyttä.
Äitinikin alkoi laihduttamaan samaan aikaan ja minua kehotettiin aina kotona käymään lenkillä isosiskoni tapaan. En vain halunnut silti.
Välillä on anorektisiä kausia/viikkoja, jolloin syön vajaa 800kcal/päivä.


Aluksi aloin kasvissyöjäksi ja aloin laihduttamaan terveellisesti liikuntaa lisäämällä ja syömällä terveellisesti, ja painoa putosikin, mutta ei tarpeeksi ja kun olin perso hyvälle ruoalle ja makealle suklaalle ei paino tippunut enää. Silloin olin normaalipainoinen jo. Päätin kokeilla oksentamista, koska paino ei pusonnut. Sitten en edes luvannut itselleni että tämä on viimeinen kerta, koska tiesin että se ei olisi. En lupaa itselleni turhia siis koskaan. Tiesin että pidän siitä, että voin nauttia ruoasta ja laihtua samalla. Sain syödä niin paljon kuin halusin. Nyt olen alipainoinen ja olen tyytyväisempi painooni, kuin ylipainoisena. Terveyteni on kärsinyt ja masennuin ja tämä ei nyt vaan lopu millään.

Ruokaan on yleensä aina panostettu ja se on ollut maittavaa ja terveellistäkin. Yleensä on ollut tapana odottaa kaikki perheenjäsenet kotiin ja sitten istuuduimme yhdessä kaikki syömään, mutta päivän tapahtumista ei niinkään puhuttu.
Usein myös autoin äitiä ruuanlaitossa. Ei moittimista.

Ruokaa ei saanut haaskata eikä sotkea. Se olisi ollut Jumalan pilkkaa. Isä "löi vyön alle" riitatilanteissa, kun ei muuten pärjännyt, sanomalla "tiiätkö sinä kenen maksamaa ruokaa nyt syöt?!" Leipäpala juuttui kurkkuun. Aloin vältellä syömistä isän nähden. Hän jotenkin tajusi sen, ja nautti tilanteesta syömällä maiskuttaen ruoka-aikana ja luomalla ilkkuvia silmäyksiä minuun, kun menin eri huoneeseen ruoka-aikana, enkä tullut syömään. Hän harrasti henkistä väkivaltaa kaikella millä vain pystyi.

Parhaiten mieleen ovat jääneet lauantai-illat, jolloin lämmitettiin leivinuuni ja laitettiin paljon ruokaa kerralla. Leipominen on edelleen paras ruoanlaittotaitoni. Harvoin oli koko perhe samaan aikaan syömässä, isä vuorotöissä ja lapsilauma milloin missäkin. Lukioikäisenä ryhdyin kasvissyöjäksi eettisistä syistä kahden sisaruksen kanssa. Sukulaiset sopeutuivat aika nopeasti eivätkä tyrkyttäneet liharuokia.

Kaikki piti syödä. Jos ei syönyt, sai vyöstä. Jos oksensi ruokaa lautaselle. Piti syödä se oksennuskin. Kun kerran laitoin mämmiin vahingossa suolaa, pieni kun olin, niin jouduin väkisin syömään sen mämmin, itkien. Sääliä ei tullut. Jos puhui ruokapöydässä vaikka säästä, joutui juoksemaan huoneesta toiseen isä perässä ja takapuoli oli verisiä raitoja täynnä vyön soljesta. Tässä työläiskaupunginosan kakaran menneisyyttä. Ikäluokassani on paljon vastaavaa. Valitettavasti.

jotain tieteellistä ihmismielen tutkimusta näillä kysymyksilläsi vai oletko kotipsykologi joka leikkii itämaan viisasta?

-Tyhjää paskan kirjoittelua ZEEEEEEEEEEN