Ei ole ensimmäinen kerta, kun tuijotan miestäni silmästä silmään. Aivan kuin katselisin tyhjää, sumuista maisemaa, joka ei anna mitään. Milloin hän ymmärtää minua? Mies hymähtää ja poimii pöydältä sanomalehden ja alkaa lukemaan. Jälleen kerran tunnen itseni kuin roskikseen heitetyksi paperimytyksi. Tuska kaivaa sisintä liian voimakkaasti. En jaksa enää tuntea itseäni hyljityksi. Katselen huonetta nurkasta nurkkaan ajatuksissani. Lattialla lojuu pölynimuri. Voi luoja, huonetta ei ole siivottu varmaan ainakaan kolmeen viikkoon. Ahdistus kasvaa, kun tiedän että villakoirat tanssivat joka nurkassa. Silti en tee asialle yhtään mitään. Kunpa elämä olisi jollain lailla helpompaa. Haluaisin päästää irti kaikesta vastuusta, mitä yhteiskunta minulta vaatii. Töissä täytyy hymyillä ja esittää, että asiat ovat järjestyksessä. Minulla ne ovat kuitenkin aivan sekaisin. Olen kadottanut elämässä tärkeysjärjestyksen. Vilkaisen miestäni uudelleen. Tuossa se mokomakin täydellisyys lukee lehteä ilman murheita ja huolia. Miten se on mahdollista? Puen ylleni villakangastakin ja pipon.
-Minne menet? Mieheni kysyy hämmentyneenä.
-Shoppailemaan. Tulen pian takaisin.
Oven sulkemisen jälkeen minulla oli kuitenkin sellainen järjetön aate, että voisin juosta kauas pois. Mielessä ei ole tavallinen shoppailureissu, vaan mielenpuhdistus kaikesta pahasta. Se tuntuu hyvältä. Nyt voin ajatella itse, hengähtää. Sytytän tupakan. Kylmä ilma pistää minut asettamaan kaulaliinan paremmin kaulaani suojaamaan. Maailmassa on paljon mukavia miehiä. Katselen heitä matkalla hymyillen. Olen jostain syystä niin hermostunut, että sytytän peräkkäin kolme tupakkaa. En tiedä, pitäisikö noudattaa sääntöjä maailmassa. Sain kuukausi sitten tietää sairastavani kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Se tuntuu niin minulta. Joskus olen pohjalla, joskus taas onneni kukkuloilla. En vain osaa päättää mihin lankeaisin. Astun mäen liukkaaseen kohtaan ja tuntuu kuin kirjaimellisesti matto vedettäisiin jalkojen alta. Uskomatonta! Tässä minä nyt sitten makaan. Silmissäni ei näy kuin talvinen, harmaa taivas ja kolkot, lehdettomät koivut. Sitten, parrakas mies ilmestyy näkökenttääni. Hän näyttää selvästi huolestuneelta.
- Onko neidillä kaikki hyvin?
Nousen ja puistelen lumet upouudesta takistani hieman nolona.
- Juu, kaikki on aivan hyvin.
- Salakavalia nuo lumen peitossa olevat jääpinnat, mies sanoo nyt pilke silmäkulmassa.
-Aivan... uskon että tulen lentämään pyllylleni vielä useastikin tänä talvena.
Minua hävettää, kun mies katsastaa sillä tavalla, kuin olisi kiinnostunut minusta. Katselen alta kulmien ja yritän livahtaa tilanteesta.
-Minun pitäisi tästä lähteä... kauppaan.
-Selvä, olisi mukava nähdä toistekin! mutta jos et halua, niin kyllä se minulle käy. Kivaa kauppareissua!
Nyökkään hiljaa ja harmittelen tupakkaa, joka makaa sammuneena lumessa. Mies käppäilee pois taaksensa vilkuillen.
Mikä limanuljaska, ajattelen välittömästi, kuitenkin tuntiessani itseni jotenkin itseriittoiseksi.
Jatkanko tarinaa? En kuitenkaan kirjoita sitä tänne. Haluaisin kuulla mielipiteenne.
-Minne menet? Mieheni kysyy hämmentyneenä.
-Shoppailemaan. Tulen pian takaisin.
Oven sulkemisen jälkeen minulla oli kuitenkin sellainen järjetön aate, että voisin juosta kauas pois. Mielessä ei ole tavallinen shoppailureissu, vaan mielenpuhdistus kaikesta pahasta. Se tuntuu hyvältä. Nyt voin ajatella itse, hengähtää. Sytytän tupakan. Kylmä ilma pistää minut asettamaan kaulaliinan paremmin kaulaani suojaamaan. Maailmassa on paljon mukavia miehiä. Katselen heitä matkalla hymyillen. Olen jostain syystä niin hermostunut, että sytytän peräkkäin kolme tupakkaa. En tiedä, pitäisikö noudattaa sääntöjä maailmassa. Sain kuukausi sitten tietää sairastavani kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Se tuntuu niin minulta. Joskus olen pohjalla, joskus taas onneni kukkuloilla. En vain osaa päättää mihin lankeaisin. Astun mäen liukkaaseen kohtaan ja tuntuu kuin kirjaimellisesti matto vedettäisiin jalkojen alta. Uskomatonta! Tässä minä nyt sitten makaan. Silmissäni ei näy kuin talvinen, harmaa taivas ja kolkot, lehdettomät koivut. Sitten, parrakas mies ilmestyy näkökenttääni. Hän näyttää selvästi huolestuneelta.
- Onko neidillä kaikki hyvin?
Nousen ja puistelen lumet upouudesta takistani hieman nolona.
- Juu, kaikki on aivan hyvin.
- Salakavalia nuo lumen peitossa olevat jääpinnat, mies sanoo nyt pilke silmäkulmassa.
-Aivan... uskon että tulen lentämään pyllylleni vielä useastikin tänä talvena.
Minua hävettää, kun mies katsastaa sillä tavalla, kuin olisi kiinnostunut minusta. Katselen alta kulmien ja yritän livahtaa tilanteesta.
-Minun pitäisi tästä lähteä... kauppaan.
-Selvä, olisi mukava nähdä toistekin! mutta jos et halua, niin kyllä se minulle käy. Kivaa kauppareissua!
Nyökkään hiljaa ja harmittelen tupakkaa, joka makaa sammuneena lumessa. Mies käppäilee pois taaksensa vilkuillen.
Mikä limanuljaska, ajattelen välittömästi, kuitenkin tuntiessani itseni jotenkin itseriittoiseksi.
Jatkanko tarinaa? En kuitenkaan kirjoita sitä tänne. Haluaisin kuulla mielipiteenne.
Vastaukset 3
Vanhimmat
ei kannata kysyä meiltä, jatka jos huvittaa ja jos ei, älä. Tuon alun jälkeen jää kaipaamaan sitä juttua, mitä sitten tapahtuu, jotain repäisevää toivon.
Tuijotan taas miestäni silmästä silmään. Kuin katselisin tyhjää, sumuista maisemaa, joka ei anna mitään. Ymmärtääkö tuo koskaan minua? Hän hymähtää ja poimii pöydältä sanomalehden ja alkaa lukea. Jälleen kerran tunnen itseni roskikseen heitetyksi paperimytyksi. Jne...
Mutta kannattaako jatkaa? No kun en tiedä, mitä aiot kertoa. Kuin olisit virittänyt soittokamat lauteille ja kysyisit sitten, kannattaako soittaa ollenkaan...
Siis aiheen, idean myötä tarina seisoo / kaatuu.
Eipä ole rapoinen tuo tekstisi. Jotakuinkin "oli synkkä myrskyinen yö..."-tasoa.