Hei kaikki.
En yleensä tee näin, mutta oloni on kurja.
Pyydänkin siis, että jos sinulla ei ole mitään hyvää sanottavaa, niin jätä sanomatta.
Minulla on diagnosoitu vaikea masennus.
Olen ollut koulukiusattu koko elämäni läpi jokaisen luokan. Ala-asteella se oli fyysistä, raakaa ja armotonta, yläasteella taasen henkistä. Ammattikoulussa jäin yksin, sovittuihin tapaamisiin jätti suurin osa tulematta kuultuaan että itse olin paikalla.
Lapsuuteli elin väkivallan pelossa. Remmiä tuli, tukkapöllyt olivat arkea. Kasvoin pelossa.
Kavereita ei ollut, leikin yksin, puhuin itselleni.
Minut pahoinpideltiin aivan pienenä tyttönä, josta jäi traumat. Tuntematon mies kyseessä.
Isä ryyppäsi, vanhemmat tappeli öisin.
Ääni kuului huoneeseen, missä piilouduin peiton alle. Koulua ei jaksanut käydä, kun viikonloput meni valvoessa.
Olen ollut masentunut lapsesta asti.
14-vuotiaana murruin lopullisesti, jouduin hoitoon ja takana oli muutamia itsemurhayrityksiä.
Vasta vuosi sitten sain lääkityksen olooni,
tämä ei kuitenkaan tehoa ja tunnen yhä oloni kurjaksi. Niin kovasti vaan haluaisin pois.
Tuntuu pahalta, kun yritän käydä koulua. Kukaan ei kysy mitä kuuluu, eikä ketään kiinnosta. Opettajat sulkevat silmänsä pahalta ololtani, koulu ei yhtään jousta. Pakko tehdä, mennä ja suoriutua, vaikka tekisi hyvää saada jonkinlaista erityisopetusta. Kotona en asu, onneksi, mutta ei se kaikkia ongelmia ratkonut. Pikkuveli ei halua nähdä minua, olen kuulemma "akka" ja "lehmä", eikä tietoa miksi.
Isoveli sairastelee, ei voi kovin hyvin.
Rahat ei riitä, yritän käydä sekä töissä että koulussa, mutta se vie viimeisetkin mehut, joilla
elämääni yritän pyörittää. Kela on pihi, sossu
ei anna mitään. Elän 50 eurolla kuussa. Makaronia menee, tonnikalakin maistuu.
Tuntuu ettei millään ole mitään väliä enää.
Haluaisin lähteä, mutta olen pelkuri.
En saa itseäni hengiltä, eikä kukaan muu
halua olla osallisena asiaan.
En halua viedä ketään mukanani, kuten ammuskella
koulussa tms. Haluan lähteä yksin. Mutten voi.
Olen epätoivoinen. Mitä teen?
En yleensä tee näin, mutta oloni on kurja.
Pyydänkin siis, että jos sinulla ei ole mitään hyvää sanottavaa, niin jätä sanomatta.
Minulla on diagnosoitu vaikea masennus.
Olen ollut koulukiusattu koko elämäni läpi jokaisen luokan. Ala-asteella se oli fyysistä, raakaa ja armotonta, yläasteella taasen henkistä. Ammattikoulussa jäin yksin, sovittuihin tapaamisiin jätti suurin osa tulematta kuultuaan että itse olin paikalla.
Lapsuuteli elin väkivallan pelossa. Remmiä tuli, tukkapöllyt olivat arkea. Kasvoin pelossa.
Kavereita ei ollut, leikin yksin, puhuin itselleni.
Minut pahoinpideltiin aivan pienenä tyttönä, josta jäi traumat. Tuntematon mies kyseessä.
Isä ryyppäsi, vanhemmat tappeli öisin.
Ääni kuului huoneeseen, missä piilouduin peiton alle. Koulua ei jaksanut käydä, kun viikonloput meni valvoessa.
Olen ollut masentunut lapsesta asti.
14-vuotiaana murruin lopullisesti, jouduin hoitoon ja takana oli muutamia itsemurhayrityksiä.
Vasta vuosi sitten sain lääkityksen olooni,
tämä ei kuitenkaan tehoa ja tunnen yhä oloni kurjaksi. Niin kovasti vaan haluaisin pois.
Tuntuu pahalta, kun yritän käydä koulua. Kukaan ei kysy mitä kuuluu, eikä ketään kiinnosta. Opettajat sulkevat silmänsä pahalta ololtani, koulu ei yhtään jousta. Pakko tehdä, mennä ja suoriutua, vaikka tekisi hyvää saada jonkinlaista erityisopetusta. Kotona en asu, onneksi, mutta ei se kaikkia ongelmia ratkonut. Pikkuveli ei halua nähdä minua, olen kuulemma "akka" ja "lehmä", eikä tietoa miksi.
Isoveli sairastelee, ei voi kovin hyvin.
Rahat ei riitä, yritän käydä sekä töissä että koulussa, mutta se vie viimeisetkin mehut, joilla
elämääni yritän pyörittää. Kela on pihi, sossu
ei anna mitään. Elän 50 eurolla kuussa. Makaronia menee, tonnikalakin maistuu.
Tuntuu ettei millään ole mitään väliä enää.
Haluaisin lähteä, mutta olen pelkuri.
En saa itseäni hengiltä, eikä kukaan muu
halua olla osallisena asiaan.
En halua viedä ketään mukanani, kuten ammuskella
koulussa tms. Haluan lähteä yksin. Mutten voi.
Olen epätoivoinen. Mitä teen?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Tilanteessa lapsuudessani, enkä ole niitä asioitaa vatvonut, ne on olemassa, mutta en kelaile niitä juuri olenkkaan, kanavoin vaan päällimäiseksi kaiken itsessäni olevan positiivisen.
Jos syöt mömmöjä heitä ne helvettiin, ala harrastaan liikuntaa, tapaa uusia ihmisiä, ne eivät tunne sinun menneisyyttäsi, etsi itellesi mies niin, ettet puhu hänelle heti kaikkia huoliasi.
> etsi itellesi mies niin, ettet puhu hänelle heti kaikkia huoliasi.
Tai etsi mies jolle voi puhua kaikkia huolia ilman että se kääntyy 180 astetta ja etenee rivakasti.
[email protected]
Olin itsekin enemmän tai vähemmän koulukiusattu kaikki ne yhdeksän vuotta. Isä on alkoholisti ja teettänyt nuorempana päänvaivaa ja murheita koko perheelle. Ei onneksi ole väkivaltainen ollut. Äidin kanssa sentään tulen hyvin toimeen. Hän on ollut sellainen koko perheen tukipilari. Ammattikoulu ja muutamia pätkätöitä ja työkokeiluita takanapäin. Olen ollut nyt 4 vuotta työttömänä. Asumis ja työmarkkinatuella selviän suht kohtalaisesti.
Menneiden kokemusten takia mulla on nyt jonkin verran sosiaalisia pelkoja ja arkuutta. Mutta kyllä mä tässä olen jotenkuten pärjäillyt ja jaksanut pitää positiivisen asenteen yllä.
Sä voisit yrittää päästä jonkun terveyskeskus psykologin juttusille. Onko sun koulussa mitään terveydenhoitajaa jolle voisit myöskin mennä juttelemaan? Tai vaikka ammatinvalintapyskologi työvoimatoimistossa? Sitä kautta voi jo päästä pitkälle kun kertoo kaikesta pahasta ja tämänhetkisistä tuntemuksista.
Mutta olen käynyt jo koulukuraattorilla ja psykologilla, myös psykiatrilla, mutta ei mitään hyötyä.
En ole kokenut puhumisen auttavan, joten
olen ihan yksin tämän ongelman kanssa, kun en tiedä mikä auttaa.
Liikuntaa en harrasta, siitä tulee paha mieli
kun hengastyn ja happi loppuu ym.
Miestä en hanki.
Mitä sä sitten haluaisit sun elämässä tapahtuvan? Onko sulla haaveita? Mikä mahdollisesti parantaisi sun huonoa oloa? Miksei ammattiauttajista ollut sulle mitään hyötyä? Avunsaamiseenkin pitäisi yrittää asennoitua paremmin.
tä on niin väärin miks joillekkin tapahtuu tämmöistä. itse olen ollut kouluaikani kiusattu myös koko ajan. nykyään taas ajattelen paljon muita enempi kuin itseäni. en tiedä ehkä se kasvatti minut siihen. tämä viestisikin saa oloni tuntumaan kurjalta vaan sen takia että on ihmisiä joilla menee noin huonosti. mä oon todella pahoillani. haluasin auttaa jos voisin, vaan eipä minusta juuri hyötyä taida olla. :( todella paljon voimia sinulle ja toivon todella että valoisammat päivät tulee sulle vielä. etsin sillä välin myös omiani. voimia!
Älä ihmeessä heitä niitä mömmöjä helvettiin, vaan käy lääkärillä ja kysy kannataisiko ne vaihtaa toisiin? Voi olla, että terapeutille olisi hyvä puhua, se on paljon tiheämpää kuin psykiatrilla käynti ja sen on todettu auttavan masennuksissa.
Kumma juttu miten ihmisillä on aina jokin kuvitelma, että pitää ensin olla parisuhde ennen kuin voi olla muka onnelinen, eikään kuin jokin onnellisuuden mittari. Ehkä se on heikoille ja yksinkertaisille ihmsille. Liikunnasta halusin sen verran kommentoida, että ei kannata harrastaa itselleen liian raskasta liikuntaa jos kunto ei riitä. Kunnon kohotuksen voi aloittaa vaikka ihan kävelylenkillä omaan tahtiin. Itse käyn juoksulenkillä silloin tällöin ja sen jälkeen on paljon parempi olla hetken aikaa, itsekin aloitin kuntoilun ihan kävelemällä raikkaassa ilmassa.
Ehkä se parisuhde on sen takia niin houkutteleva juttu, että siinä voi jakaa elämänsä jokaisen päivän jonkun kanssa, on ihan eri asia nähdä kavereita silloin tällöin; parisuhde tuo tietynlaista turvallisuutta elämään.
Olisiko paikkakunnallasi mielenterveystoimistoa, jos on niin jaksaisitko soittaa sinne. Tiedän kokemuksesta että se kun saa puhua jollekkin helpottaa oloa. Älä jää yksin olosi kanssa. Mielestäni on myös olemassa nuorten kriisipuhelimia tai ainakin kriisikeskuksia jonne voi soittaa ja kysyä neuvoa avun saamiseksi. Oikein paljon voimia ja haleja sulle.