Minulla oli poika joka kuoli juuri ennen synnytystä ilmeisesti kotona. Mitään ei ollut tehtävissä.
Nyt on kahdet menkat tulleet. Vauvaa ollaan yritetty kaksi kertaa ja nyt minulla on ollut 4 päivää alamahakipua ilman vuotoja. Tietysti suru ja masennus sekoittaa pakkaa, viimeiset kuukautiset olivat 15päivää jne.
Ja sekin on totta, että psyykkistä kipua on.
Alamaha kipu alkoi seuraavana päivänä vauvantekoharjoituksista. Että voisiko olla yhdyntäkipua tms. Oon ihan hukassa.
Ei kai kohtu 4kk synnytyksestä enään supistele? Jälkitarkastuksessa kaikki oli ok.
Nyt on kahdet menkat tulleet. Vauvaa ollaan yritetty kaksi kertaa ja nyt minulla on ollut 4 päivää alamahakipua ilman vuotoja. Tietysti suru ja masennus sekoittaa pakkaa, viimeiset kuukautiset olivat 15päivää jne.
Ja sekin on totta, että psyykkistä kipua on.
Alamaha kipu alkoi seuraavana päivänä vauvantekoharjoituksista. Että voisiko olla yhdyntäkipua tms. Oon ihan hukassa.
Ei kai kohtu 4kk synnytyksestä enään supistele? Jälkitarkastuksessa kaikki oli ok.
Vastaukset 9
Vanhimmat
ovuloimiskipua?
Eikä se ihan tavatonta olis vaikka olis joku tulehduskin vielä kyseessä, jälkitarkastuksesta huolimatta.
Joka tapauksessa kipu ei kuulu asiaan. Jos ei se kipu haihdu, mene lääkäriin. Mielummin kerran liikaa, kuin kerran liian vähän.
Aivan suunnattoman pahoillani olen menetyksesi puolesta, ja toivotan voimia kestää tulevaa. Se mitä olet näin joutunut kokemaan lähentelee kyllä epäinhimillisyyden rajoja tuon kestämiskyvyn suhteen. Anna itsellesi aikaa parantua, ja koita muistaa, että keskenmenon jälkeen ei ole mitään syytä siihen ettäkö se koskaan uusisi uudelleen. Seuraavaksi kaikki voi mennä aivan nappiin, ja että se oli vain yksittäinen huono tapahtuma.
Enkä nyt tarkoita, että se korvaisi menetystäsi, sitä se ei tee, eikä saa sitä unohtamaan, mutta se että yrittää vain uudelleen, ja onnistuu sitten, on loppuen lopuksi salvaa haavoihin.
Itselläni, kaksi lasta, yksi keskenmeno, ja sitten vielä se yksi lapsi, joka sai alkunsa heti sen keskenmenon jälkeen, joten itselläni se suruaika hävisi unholaan kaiken tuon vauvatouhun jalkoihin hyvin tehokkaasti.
Varman päälle kannattaa aina ottaa.
En uskalla toivoa uutta raskautta. Pelkään että jälleen menetän pikkuisen kun viikkoja alkaa olla 40 tai enemmän, niinkuin viimeksi.
Voi kyllä pelottaa...
Mutta tuntuu, että pakko vaan kahtoa kaikki kortit mitkä on elämälle jaettu. vaikka uusi raskaus menisi kesken tai vauvani taas kuolisi, yrittäisin ehkä vieläkin vaan. Olen varmasti hyvä äiti..
joka sinulle kirjoitti.
Sitä varmaahan ei kai ole olemassakaan, itsellänikin raskaus oli hyvin epävarma, ja vuosin viikolla 12 ihan kirkasta vertakin, ja olin jo ihan varma että kesken meni taas, mutta vauva sinnitteli kuitenkin. Ja kun tuon vauvan sain (sen keskenmenon jälkeen,) niin vauva syntyi jo viikolla 31 4 mutta oli terve ja pirteä. Nyt on jo 1v 4kk.
Mutta että tarkoitan, että se voi kuitenkin onnistuakkin. Täytyy vain koittaa uudestaan.
Otan osaa suureen suruun. Minä olen synnyttänyt 1,5v sitten kohtuun kuolleen pojan rv 40 1. Napanuora oli kaulan ympäri, joten napanuorakomplikaatio merkittiin kuolisyyksi, muuta vikaaa ei löytynyt.
Anna itsellesi aikaa. Ehkä vielä ei ole uuden lapsen aika. Meillä luonto järjesti sitä aikaa surulle. Menkkojen alkaminen kesti ensin 3kk ja siitä meni vielä 4kk ennen kuin tulin uudelleen raskaaksi. Raskausaika oli henkisesti helvetillinen, ei mennyt päivää ettenkö olisi miettinyt, kuinka tässä käy. Mutta ihan varmasti uusi raskaus kohtukuoleman jälkeen tulee olemaan vaikea, oli se sitten heti tai viiden vuoden päästä.
Minä pääsin säännöllisiin kontrolleihin äitiyspoliklnikalle koko raskauden ajan, 4-5 viikon välein tapasin lääkärin ja vauvaa ultrattiin. Synnytys lisäksi käynnistettiin varmuuden vuoksi viikkoa ennen laskettua aikaa. Tällä kertaa kaikki meni hyvin ja nyt meillä on koko perheen ilona 4kk ikäinen poika.
Osaan jo odotella, mitä tulevaisuus on. Miltä uusi raskaus tuntuisi. Tuntuu, että useimmat ihmiset jotenkin luulevat, että uusi raskaus korvaa edellisen. Olen siitä erittäin pettynyt. Niinhän se ei ole. Eihän elävätkään lapset korvaa toisiaan jos jäävät henkiin. Tämä esikoinen on meille aina rakas lapsi.
Ihmiset osaavat ajattelemattomuuttaan puhua mitä sylki suuhun tuo. Olisivat mieluummin hiljaa. Pahinta mitä minulle eräs lapseton ystävä sanoi; ymmärrän sinua. Se tuntui niin pahalta. Kukaan, joka ei ole menettänyt lastaan, ei voi ymmärtää. Tämä tuskan syvyys on tukahduttavaa. Ja kuolemasta on tullut läheinen, se vei poikani.
Miten siis suhtautua ystäviin? Pitääkö heille rautalangasta vääntää todellisuus, sitten kunhan jaksan? Vai annanko olla? Hylkäänkö heidät, kun en todellisuudessa jaksa ymmärtää heidän toimintaa. Mielenterveyteni ei kestä. Ahdistaa.
Kirjoittelin tuohon ylemmäs oman otsikon alle, mutta haluaisin sanoa sinulle jotain. En usko että ymmärrän tuskasi syvyyttä jonka täytyy olla puolta suurempi kuin omani, olithan odottanut lastasi puolta kauemmin ja jo valmis ottamaan hänet maailmaan. Mutta mutta..Vaikka nyt tuntuu että kaikki ystäväsi olisivat ääliöitä eikä kukaan heistä ymmärrä tuskaasi, se johtuu siitä että he eivät oikeasti ymmärrä. Tästä johtuen he eivät voi tietää mitä haluat kuulla. Anna siis heille ja itsellesi aikaa, älä jättäydy yksin tai katkaise ihmissuhteitasi näin kamalassa tilanteessa. Tapaa niitä ketä jaksat ja jos et jaksa tällä hetkellä ketään, älä tapaa ketään. Sano ettet jaksa ja tarvit aikaa. Joskus kun sinusta tuntuu että olet valmis maailmaan, niin ota heihin uudelleen yhteyttä, on varmasti joku syy miksi olette olleet aijemmin ystäviä ja varmaankin vielä muistat sen kun aikaa kuluu. Toivottavasti ymmärrät mitä yritän sanoa vaikkakin vähän takellellen.
Vähän yli kaksi viikkoa on kulunut meitä kohdanneesta epäonnesta, kun rv 20 2 pieni tyttö lähti syntymään aivan liian aikaisin. Kyseessä siis myöhäinen keskenmeno, meillä on entuudestaan 1v 5kk vanha poika. En voi edes kuvitella saati ymmärtää millaista tuskaa on odottaa pientä koko 9kk raskausajan ja sitten kuulla, että odotusta ei palkitakaan toivotulla tavalla. Olen tosi pahoillani sinun puolestasi. Kukaan joka ei ole samaa kokenut, ei voi kanssasi tuskaasi jakaa, joten ole ymmärtäväinen ystävillesi, he luultavasti vain tarkoittavat parasta, mutta eivät osaa ilmaista itseään soveliaalla tavalla. Itse olen huomannut saman seikan ystävissäni ja ennen kaikkea lähimmissä sukulaisissani, jotka vielä kaiken päälle yrittävät vähätellä tapahtunutta.
Oletko muuten käynyt keskustelemassa menetyksestäsi kenenkään kanssa? Minä sain sairaalasta ohjeet kääntyä tarvittaessa esim. psykiatrisen hoitajan puoleen, jos tilanne sitä vaatii. Vielä en ole tuota mahdollisuutta käyttänyt, mutta ajoittain olo kyllä tuntuu aivan sietämättömältä.
Kyllä olen käynyt juttelemassa sairaalateologin kanssa ja kerran viikossa terapiassa. Lääkityksestä on ollut myös apua, nukkumiseen ja elämässä raiteilla pysymiseen. Tarkoitan, että jaksan jo tehdä kaikkea ihan perus juttuja. Käyn tietyissä kaupoissa aamuisin, ettei tutut tule vastaan ja laitan ruokaa aina kun mies tulee kotiin. Lenkkeily on ollut myös ihan mukavaa.
Toipuminen on hidasta ja suru jää aina asumaan meidän kotiin. Ikävä on..
Anna itsellesi aikaa.Olet kokenut elämässäsi yhden suurimmista menetyksistä. Alat suoriutumaan jokapäiväisistä tehtävistä, se on hyvä. Älä eristäydy kotiisi (tottakai huonoja päiviä myös tulee) vaan tapaa ihmisiä ja keskustele tunteistasi ihmisten kanssa. Toivon sinulle kaikkea hyvää. Eräs ystäväni koki saman menetyksen, mutta muutama vuosi tapahtuneen jälkeen hän sai vauvan. Synnytys käynnistettiin silloin 2 vkoa ennen laskettua aikaa. Toivon, että miehesi osaa olla tukenasi. Kaikkea hyvää teille!!!