Nyt ottaisin esille aiheen, joka kaivelee omaa mieltäni ja tunnen huonoa omatuntoa asiasta.
Odotan toista lastani enkä koe samanlaista onnen tunnetta kuin ensimmäistä odottaessani.
Ensimmäistä odotettiin pitkään ja kävimme lapsettomuustutkimuksissa mitään syytä löytymättä, joten jouduimme vain odottamaan ihmettä. Sitten kuin ihme 5 vuoden jälkeen tapahtuikin, tuntui kaikki niin ihmeellisestä ja ihanalta. Myös pelko vauvan menettämisestä pyöri koko raskauden mielessäni. Raskauteen liittyikin vuotoja ja muita hankaluuksia. Synnytys oli vaikea, kestoltaan vajaat 40 tuntia ja ponnistusvaihe kesti yli tunnin järrrrkyttävillä kivuilla.
Tuolloin olin sitä mieltä, ettei koskaan enää.
Tulin kuitenkin raskaaksi sattumalta ilman sen kummempaa yrittämistä kun esikoinen oli hieman alle 2v. Olin toki ottanut asian jo "ajatuksiini" ja miettinyt seuraavien lasten mahdollisuutta. En ollut kuitenkaan vielä siinä vaiheessa, että olisin innolla odottanut uutta raskautta.
Raskaus kuitenkin alkoi ja olenhan toki onnellinen asiasta.
On kuitenkin todella vaikea olla motivoitunut terveelliseen ruokavalioon, liikkumiseen yms. Ekan lapsen kohdalla olin todella tarkka syömisestäni enkä antanut itselleni lupaa turhiin herkkuihin tms.
En tietenkään käytä alkoholia, tupakoi tai käytä lääkkeitä tai huumeita tai mitään niin kauheaa.
Tunnen kuitenkin pahaa mieltä siitä, etten oikein osaa vastustaa herkkuja tai esimerkiksi satunnaista roskaruoka-annosta.
Liikkuminenkin on jotenkin jäänyt, alkuraskaudesta vielä kävin kävelyillä, mutta nyt olen jotenkin jämähtänyt tähän tilaani. Olen siis nyt rv 25.
Raskaus on ollut tosi helppo, mitään vaivoja ei oikeastaan ole ollut. Lisäksi tuntuu etten yhtä onnellisena osaa odottaa tätä uutta tulokasta. Synnytystäkin odotan vähintään pelokkaana, vaikka hautasin jo ajatukset sektiosta ja tulin tulokseen, että synnytän alateitse.
Toki aikakin on kortilla ja 2v 3kk esikoinen vie huomion ja arki pyörii hänen ympärillään, joten vatsan sively ja haaveileva katse jonnekin kaukaisuuteen on jäänyt melkoisen vähiin.
Mieheni sitten yhtenä iltana sai puheillaan aikaan sen, että omat ajatukseni, joita olin hieman kummastellut, jopa vähän pelännyt (kun ei tunnu pelkästään ihanalta tämä raskaus) tulivat ulos ja itkin koko illan omaa huonouttani ja pahaa mieltä ja oloa. Mieheni käyttäytyi ja kärjisti asioita kuin olisin vähintään jo herkuttelullani ja sohvaperuna-elämäntavoillani myrkyttänyt lapsemme ja että jos en alunalkaen vielä olisi halunnut toista lasta, miksen sitten halunnut aborttia ym. Tämä sai tietenkin aikaan sen, että kahta pahempi olo tuli, ja itketti niin ettei koskaan ennen ja suututti, kuinka KUKAAN voi koskaan sanoa raskaana olevalle vaimolleen, joka on hämmennyksissä omista tunteistaan, että olisikohan sitten pitänyt tehdä abortti!!! Jota hänkään ei tietenkään oikeasti ajatellut, mutta kiihdyksissä päästeli suustaan mitä lie sammakoita.
Nyt sitten kuitenkin olen miettinyt, onko muilla toista tai seuraavia lapsia odottaessa ollut samantapaisia tunteita?
Uutuuden viehätys on poissa kun aikaisemminkin on kokenut raskauden, eikä ympäristökään "hömpötä" seuraavista raskauksista niin paljoa kuin ensimmäisestä, joten raskaus sujuu enemmänkin "siinä sivussa".
En usko, että lapsen synnyttyä rakastaisin tätä lasta sen vähempää kuin ensimmäistäkään, mutta tuli mieleeni pelottava ajatus, voisiko tunteeni enteillä tulevaa synnytyksen jälkeistä masennusta tai muuta välinpitämättömyyttä uutta vauvaa kohtaan?? Kauheaa jos näin olisi!
Ja järjellä kun ajattelen, niin tottakai tiedän, että esimerkiksi 100 vuotta sitten äidit tuskin aina hihkuivat onnesta huomatessaan olevansa sen kymmenennen kerran raskaana, vaan lypsyllä ollessaan itkivät lehmää vasten tulevaisuutta ja selviämistä, kuinka pitää hengissä taas yksi lapsi.
Eli eli, pitkä tarinahan tästä tuli, mutta onko kaikilla ollut raskaudet pelkkää hymyä ja ihanuutta, vai oletteko tunteneet myös latteampia tuntemuksia? Ei nyt suorastaan negatiivisia, mutta arkisempia tunteita kuitenkin?
Odotan toista lastani enkä koe samanlaista onnen tunnetta kuin ensimmäistä odottaessani.
Ensimmäistä odotettiin pitkään ja kävimme lapsettomuustutkimuksissa mitään syytä löytymättä, joten jouduimme vain odottamaan ihmettä. Sitten kuin ihme 5 vuoden jälkeen tapahtuikin, tuntui kaikki niin ihmeellisestä ja ihanalta. Myös pelko vauvan menettämisestä pyöri koko raskauden mielessäni. Raskauteen liittyikin vuotoja ja muita hankaluuksia. Synnytys oli vaikea, kestoltaan vajaat 40 tuntia ja ponnistusvaihe kesti yli tunnin järrrrkyttävillä kivuilla.
Tuolloin olin sitä mieltä, ettei koskaan enää.
Tulin kuitenkin raskaaksi sattumalta ilman sen kummempaa yrittämistä kun esikoinen oli hieman alle 2v. Olin toki ottanut asian jo "ajatuksiini" ja miettinyt seuraavien lasten mahdollisuutta. En ollut kuitenkaan vielä siinä vaiheessa, että olisin innolla odottanut uutta raskautta.
Raskaus kuitenkin alkoi ja olenhan toki onnellinen asiasta.
On kuitenkin todella vaikea olla motivoitunut terveelliseen ruokavalioon, liikkumiseen yms. Ekan lapsen kohdalla olin todella tarkka syömisestäni enkä antanut itselleni lupaa turhiin herkkuihin tms.
En tietenkään käytä alkoholia, tupakoi tai käytä lääkkeitä tai huumeita tai mitään niin kauheaa.
Tunnen kuitenkin pahaa mieltä siitä, etten oikein osaa vastustaa herkkuja tai esimerkiksi satunnaista roskaruoka-annosta.
Liikkuminenkin on jotenkin jäänyt, alkuraskaudesta vielä kävin kävelyillä, mutta nyt olen jotenkin jämähtänyt tähän tilaani. Olen siis nyt rv 25.
Raskaus on ollut tosi helppo, mitään vaivoja ei oikeastaan ole ollut. Lisäksi tuntuu etten yhtä onnellisena osaa odottaa tätä uutta tulokasta. Synnytystäkin odotan vähintään pelokkaana, vaikka hautasin jo ajatukset sektiosta ja tulin tulokseen, että synnytän alateitse.
Toki aikakin on kortilla ja 2v 3kk esikoinen vie huomion ja arki pyörii hänen ympärillään, joten vatsan sively ja haaveileva katse jonnekin kaukaisuuteen on jäänyt melkoisen vähiin.
Mieheni sitten yhtenä iltana sai puheillaan aikaan sen, että omat ajatukseni, joita olin hieman kummastellut, jopa vähän pelännyt (kun ei tunnu pelkästään ihanalta tämä raskaus) tulivat ulos ja itkin koko illan omaa huonouttani ja pahaa mieltä ja oloa. Mieheni käyttäytyi ja kärjisti asioita kuin olisin vähintään jo herkuttelullani ja sohvaperuna-elämäntavoillani myrkyttänyt lapsemme ja että jos en alunalkaen vielä olisi halunnut toista lasta, miksen sitten halunnut aborttia ym. Tämä sai tietenkin aikaan sen, että kahta pahempi olo tuli, ja itketti niin ettei koskaan ennen ja suututti, kuinka KUKAAN voi koskaan sanoa raskaana olevalle vaimolleen, joka on hämmennyksissä omista tunteistaan, että olisikohan sitten pitänyt tehdä abortti!!! Jota hänkään ei tietenkään oikeasti ajatellut, mutta kiihdyksissä päästeli suustaan mitä lie sammakoita.
Nyt sitten kuitenkin olen miettinyt, onko muilla toista tai seuraavia lapsia odottaessa ollut samantapaisia tunteita?
Uutuuden viehätys on poissa kun aikaisemminkin on kokenut raskauden, eikä ympäristökään "hömpötä" seuraavista raskauksista niin paljoa kuin ensimmäisestä, joten raskaus sujuu enemmänkin "siinä sivussa".
En usko, että lapsen synnyttyä rakastaisin tätä lasta sen vähempää kuin ensimmäistäkään, mutta tuli mieleeni pelottava ajatus, voisiko tunteeni enteillä tulevaa synnytyksen jälkeistä masennusta tai muuta välinpitämättömyyttä uutta vauvaa kohtaan?? Kauheaa jos näin olisi!
Ja järjellä kun ajattelen, niin tottakai tiedän, että esimerkiksi 100 vuotta sitten äidit tuskin aina hihkuivat onnesta huomatessaan olevansa sen kymmenennen kerran raskaana, vaan lypsyllä ollessaan itkivät lehmää vasten tulevaisuutta ja selviämistä, kuinka pitää hengissä taas yksi lapsi.
Eli eli, pitkä tarinahan tästä tuli, mutta onko kaikilla ollut raskaudet pelkkää hymyä ja ihanuutta, vai oletteko tunteneet myös latteampia tuntemuksia? Ei nyt suorastaan negatiivisia, mutta arkisempia tunteita kuitenkin?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kyllä se kaikilla arkistuu. Ajatteleppa vaikka keskimääräisen perheen perhealbumeita. Esikoisesta on kokonainen albumillinen vauvakuvia, viimeisimmän tulokkaan kuvat saattavat jäädä koneelle. Samalla tavalla käy lapsen vanhetessa. Pikkulapsista pidetään paljon parempaa huolta kuin isommista. Opettajat näkevät tämän kehityksen selvästi. Ekaluokkalaisen vanhempainiltaan saat isät ja äidit helposti, mutta teinin vanhempia ei tahdo saada koululle kirveelläkään.
Älä huoli sinusta tulee ihan hyvä äiti!
Varmasti melkein jokainen toista lastaan odottava äiti jossakin vaiheessa raskautta miettii, riittääkö rakkaus tälle toisellekin pienelle ja käy läpi jopa jonkinlaista "surutyötä" siitä, että se kahdenkeskinen, tiiviisti toisillensa annettu aika esikoisen kanssa loppuu ja mukaan tulee uusi pieni rakkauden nälkäinen ihminen. Uskon, että aika normaaleja tunteita! Se on sitä henkistä valmistautumista perheen kasvuun. Kokemuksesta voin vakuuttaa, että rakkaus riittää, se on pohjaton... ja jokainen lapsi on niin ihanan erilainen, oma pieni persoonansa. Jokaista rakastaa omalla, erityisellä tavalla (mutta se rakkaus saattaa herätä vähitellen, ei välttämättä heti raskausaikana tai heti lapsen synnyttyäkään). Myös sisarusten välinen rakkaus on hellyttävää seurattavaa, vaikka kyllä meilläkin on läpikäyty se vaihe, kun uusi pieni vauva aiheutti kateutta ja mustasukkaisuutta. Normaalia sekin.
Sekin on varmasti tavallista, että esikoistaan odottava äiti on tarkka ruokavaliostaan, unen saannistaan, ulkoilustaan jne. Ehkä jopa neuroottisuuteen asti. Toinen raskaus on jo sillä tavalla tutumpi juttu ja asiat on ehkä asettuneet realistisempiin mittasuhteisiin. Tärkeintähän on se, että pitkällä aikavälillä saa riittävästi kaikkia tärkeitä ravintoaineita: ei joka päivä tartte syödä salaattia ruuan kanssa tai juoda tasan puolta litraa maitoa jne... Kunhan nyt välillä kuitenkin. Suklaata syödään, jos siltä tuntuu! Kyllä me useamman lapsen äidit ainakin keskenämme nauramme, että pienempi paha se on, jos vaikka kiloja kertyykin muutama ylimääräinen raskauden aikana, kunhan vaan on hyvä olo. Ja lapsihan ottaa tarvitsemansa ravintoaineet joka tapauksessa (kalkinkin vaikka luustostasi), en oikein usko että pystyisit syömisilläsi jotenkin "myrkyttämään" masuasukkisi. Ylimääräiset suolat ja rasvat ja muut jäävät sinuun - toki sinulla on kaikki oikeus pitää huolta siitä, että voit itsekin hyvin.
Mietin kuitenkin kirjoitustasi lukiessani, että sinulla saattaa olla masennusoireita. Mitä mieltä itse olet? Itse olen ollut itkuherkkä etenkin toisen raskauden aikana ja silloin välistä tuntui jopa, että oli virhe koko raskaus. Minunkin ensimmäinen synnytykseni oli pitkä ja kivulias (imukuppisynnytys) ja esikoisella oli koliikki. Sairastinkin sitten synnytyksen jälkeisen masennuksen, söin siihen lääkettäkin. Jälkikäteen olen miettinyt, että olisi ehkä ollut viisasta puhua niistä tunteista ja ajatuksista raskauden aikana jollekulle muullekin kuin miehelleni. Mies on tavallaan liian lähellä, ja käy läpi ehkä osin samoja tunteita ja pelkoja kuin äiti itse. Tai sitten ei vain kykene edes ymmärtämään äidin "hormoonihoureita". Omaa masennusta on ikävä kyllä vaikea tunnistaa, etenkin jos se on päässyt jo aika pitkälle, joten ota rohkeasti epäilys puheeksi neuvolassa! Takaan, että kannattaa. Helpompi on hoitaakin, jos se on vasta alkanut oireilla.
Tähän loppuun toivotan sinulle oikein paljon onnea raskautesi johdosta! Minulla on nyt kolme ihanaa, kamalaa, reipasta, rakasta muksua ja odotan neljättä syntyväksi ensi kesänä.
Muistathan, että asioilla on tapana järjestyä!
Mul on ollu samoja fiiliksiä ja kävi mielessä yhtä sun toista kun toista odotin, mutta vauva syntyi ja rakastan häntä ihan yhtä paljon ku esikoistammekin! Nyt odotan kolmatta, ultrissa käyminen ei tunnu miltään, en taaskaan hymyile ku nään pikkuisen siellä näytössä (tunnen huonoa omaatuntoa kyllä asiasta kovasti-en vaan voi sille mitään) mutta tulen aivan varmasti rakastamaan tätä pikkuista myös ihan yhtä kovasti! Ja tietysti ois kova paikka jos tässä vaiheessa tän pikkuisen menettäisin...Rv 24 3 nyt ja toivon et kaikki menee hyvin niin tässä kuin sinunkin rakaudessa ja lapsemme ovat ihan ykkösiä kyllä, oli niitä sitten vaikka kuinka paljon!
Mua rupee ihan itkettää,kun mulla on samoja tuntoja ollut ja välillä tuntuu myös,et yritän väkisin ja sit mulle tulee pahamieli,kun yritän saada esim. esikoisen 11v tekemään kotitöitä kanssa,kun mua pitää auttaa,kun olen raskaana. Tuntuu,että esikoinen kuvittelee,ettei hän ole enää mitään. Vaikka oikeesti esikoinen tuntuu maailman tärkeimmältä ihmiseltä. Tarvis varmaan osata kertoa se hänelle useammin. Kuitenkin olen yh ja esikoinen on minulle niin tärkeä. Kai tämä jatkuva pahamieli ja syyllisyys kuuluu myös tähän raskauteen.
Et taatusti ole ainoa, joka pohdiskelee moista. Täällä kanssa kakkonen tulossa ja ei siihen paljon ehdi keskittyä kun esikoinenkin ihan pieni vielä. Olen iloinen tulevasta vauvasta, mutta ei se ole samaa tietenkään, kuin ekan odotus..uutuudenviehätys poissa. Mutta muiden äitien jutuista päätellen, kyllä sitä kakkostakin sitten rakastaa yhtälailla. Ja jos esikoinen on parhaassa uhmaiässä, saattaa vauva olla jopa se mukavempi lapsi jossain vaiheessa! Ja tuskin vauvasi on välittömässä hengenvaarassa, jos vähän sohvalla makoilet ja syöt jopa pullankin;)
Olen paljon miettinyt ja surrut sitä että voiko tulokas olla yhtä rakas ja tärkeä kuin esikoinen.
Miten osaa olla tasapuolinen molemmille...
En haluaisi että esikoinen joutuu jakamaan mua vaikka sehän on väistämätöntä. En vain itsekkään haluaisi menettää esikoista...
Mies ei auta puheillaan kun sanoo pojalle että 'äiti saa uuden vauvan ja sitten sä olet mun vauva'. Poika ei onneksi tuota ymmärrä kun on vasta 7kk. Mutta musta ne puheet tuntuu pahalta.
Nyt kun liikkeet on selviä ja voimakkaita ja vauva on mahassa tosi vilkas on alkanut tulla kiintymys tulokkaaseenkin. Ja rakenneultra oli jotenkin tosi voimakas kokemus tunne tasolla, se sai mut odottamaan tätä vauvaa paljon enemmän.
On vaan huono omatunto siitä ettei nyt ole raskaana niin aktiivisesti kuin esikoista odottaessa, ei ole aikaa kun tuo pieni mies vie ajan ja ajatukset.
Ja on huono omatunto siitä että esikoisesta tulee varmaan väkisin "iso poika" liian varhain vaikka sitä haluan ja yritän kaikin keinoin välttää. On kuitenkin vasta 11kk kun vauva syntyy.
Ajatukset ja tunteet on niin ristiriitaisia...
tulee niin pieni ikäero, että olis kiva kuulla miten läheiset on reagoineet teidän vauvauutisiin, kun olette asiasta kertoneet.
Täällä on nimittäin yksi idiootti koneen ääressä joka vaivaa päätään sillä, miten ihmiset reagoi kun kerrotaan ens viikolla ultran jälkeen (jos kaikki on hyvin). Meillä esikoinen on nyt 8 kuukautta ja lapsille olis ens kesänä tulossa ikäeroa vaan 1v ja 2kk. Ja sitten kun miettii toisten reaktioita ihan tosissaan, sitä seuraa mukavat itsesyytökset... Helppo sanoa et mitä se kellekään kuuluu. Pelkään kamalasti et joku sanoo jotain ilkeetä.
Nyt vasta sitä myöskin miettii omaa jaksamista - ei tullut paljoa mietittyä kun päätettiin antaa toisen tulla jos on tullakseen.
Musta on hauskaa miettiä uutta tulokasta et siellä se on ja tuntee kun vatsa pikku hiljaa pyöristyy, mut mikään ei vieläkään tunnu todelliselta. Toivottavasti ultra avaa silmät ens viikolla!!!
Onneksi meitä on täällä useampi,niin tuntuu helpommalta. Et,ei ole ainoa ketä näin ajattelee ja tuntee. Kaikille tsemppiä niin esikoisille ja uusille tulokkaille ja TIETENKIN ÄIDEILLE!!!