Oltiin kerran vaimon kanssa eräällä meikäläisten leirillä. Tutustumisvaiheen aikana vaimoni oli kertonut muille äideille masennuksistaan ja mielialalääkityksestään.
Kävi ilmi, että paikalla oli muitakin äitejä, jotka painivat omien masennustensa kanssa. Keskusteluissa oli käynyt myös ilmi miten vaikea omista mielialahäiriöistä on puhua toisten uskovaisten kanssa. Ainakin yksi nuori äiti (~25v) siellä kävi jo siihen aikaan terapiassa. En muista oliko hänellä mielialalääkitystä.
Joka tapauksessa tämä oli minulle yksi esimerkki siitä, miten paljon mielialaongelmia vl-uskovaisilla äideillä on. Miksei myös isillä, sillä ennemmin tai myöhemmin myös isä alkaa oireilla, jos äiti on jatkuvasti esim. masentunut.
Olen kuitenkin huomannut sen, että masennuksista ja muista mielenterveyshäiriöistä puhutaan hirveän vähän. Silloinkin jos puhutaan, niin paikalla on pari kolme isää tai äitiä, jotka keskustelevat keskenään tästä asiasta.
Pari vuosikymmentä sitten mielialaongelmat olivat varmasti koko yhteiskunnassa vaiettu asia ja terapiassa kävijöitä pidettiin automaattisesti hulluina. En tiedä onko tämä totta, mutta tällainen mielikuva minulla on.
Omalla vaimollani on mielialalääkitys, todennäköisesti loppuelämän. Ainakin siihen asti, kunnes lapset ovat muuttaneet pois, luulisin. Siis joka tapauksessa helposti 20 vuotta vielä. Mielialahäiriöt eivät onneksi ole kovin voimakkaat ja lääkepitoisuudet on ymmärtääkseni aika pienet.
Kun vaimo lähti terapiaan, minun oli sitä vaikea hyväksyä. Oma vaimo tarvitsee terapiaa. Opin kuitenkin hyväksymään sen. Seuraava vaikea pala oli se, kun sain kuulla, että hänellä aloitetaan mielialalääkitys. Kysyin itseltäni "miksi minulle käy näin?". Oma vaimo tarvitsee terapiaa ja lääkityksen, että hän voi selviytyä elämässä.
Kaikista isoin asia, mikä piti hyväksyä, oli se, että vaimoni ei pysty osallistumaan perheen huoltoon samalla tavalla kuin "normaalit" äidit. Tämäkin on ollut pakko hyväksyä ja sen kanssa pystyy nykyään jo elämään. Minä olen luvannut rakastaa vaimoani myötä- ja vastoinkäymisissä aina kuolemaan saakka. Tästä haluan pitää kiinni, joten tämä asia on vain hyväksyttävä. Tämä asia kuitenkin lisää luonnollisesti minun osalleni lankeavaa vastuuta ja kuormaa.
Nyt kun viimeisimpien raskauksien aikana on oma mielenterveys alkanut oireilla, niin on alkanut kysyä itseltään "miksi minulle on annettu tällainen elämä?". Varmasti ihan normaali kysymys, jonka jokainen ihminen taakkansa alla joskus kysyy.
Olen myös joutunut pohtimaan sitä, että onko oikein vaarantaa oma terveys, ja sitämyöten myös muitten perheenjäsenten hyvinvointi ja terveys vain sillä, että en korjaa ongelmien syitä vaan lähtisin lieventämään seurauksia. Minua on neuvottu terapiassa käyntiä, mutta en ole vielä lähtenyt. Miksi minun pitäisi mennä terapiaan, kun tiedän, että syy omaan oireiluun on liian iso vastuu ja kuorma.
Tässä asiassa olen joutunut myös pohtimaan sitä, että onko oikein se, että vaimo tulee taas raskaaksi ja taakkamme kasvaa entisestään.
Jumala on luvannut antaa meille koettelemuksia uskossamme, mutta minusta on alkanut tuntua, että vl-uskossa on lapsiasialla ("haluamme ottaa vastaan... jne.") haluttu omin opein lisätä uskovaisen ihmisen koettelemuksia ja taakkaa. Halutaan olla kelvollisia Jumalalle. Toisaalta yleinen mielipide on se, että suurta perhettä pidetään uskovaisuuden merkkinä. Halutaanko tällä vain näyttää "maailmalle", että kuka on uskovainen?
Uskon, ettei Jumala kuitenkaan halunnut koetella meidän fyysisen ja psyykkisen kestävyytemme rajoja, vaan uskomme kestävyyttä.
En sano, että meikäläisten pitäisi alkaa tehdä "perhesuunnittelua". Tarkoitan vain sitä, että ehkä vl-uskovaisten olisi jo avioliittonsa alkuvuosina hyvä ottaa huomioon oma synnytyksestä toipuminen ja mielenterveysasiat. Että ei lähdettäisi kasvattamaan omaa kuormaa sellaisella opilla missä ei oteta huomioon naisen fyysisiä ominaisuuksia ja sitä, että uskovaisellakin voi mielenterveys mennä liian suuren taakan alla.
Uskoisin, että isoja onnellisia perheitä olisi varmasti edelleen meikäläisten keskuudesssa. Joillelin on annettu paremmat mahdollisuudet kantaa isompaa kuormaa, kuin toisille.
Kävi ilmi, että paikalla oli muitakin äitejä, jotka painivat omien masennustensa kanssa. Keskusteluissa oli käynyt myös ilmi miten vaikea omista mielialahäiriöistä on puhua toisten uskovaisten kanssa. Ainakin yksi nuori äiti (~25v) siellä kävi jo siihen aikaan terapiassa. En muista oliko hänellä mielialalääkitystä.
Joka tapauksessa tämä oli minulle yksi esimerkki siitä, miten paljon mielialaongelmia vl-uskovaisilla äideillä on. Miksei myös isillä, sillä ennemmin tai myöhemmin myös isä alkaa oireilla, jos äiti on jatkuvasti esim. masentunut.
Olen kuitenkin huomannut sen, että masennuksista ja muista mielenterveyshäiriöistä puhutaan hirveän vähän. Silloinkin jos puhutaan, niin paikalla on pari kolme isää tai äitiä, jotka keskustelevat keskenään tästä asiasta.
Pari vuosikymmentä sitten mielialaongelmat olivat varmasti koko yhteiskunnassa vaiettu asia ja terapiassa kävijöitä pidettiin automaattisesti hulluina. En tiedä onko tämä totta, mutta tällainen mielikuva minulla on.
Omalla vaimollani on mielialalääkitys, todennäköisesti loppuelämän. Ainakin siihen asti, kunnes lapset ovat muuttaneet pois, luulisin. Siis joka tapauksessa helposti 20 vuotta vielä. Mielialahäiriöt eivät onneksi ole kovin voimakkaat ja lääkepitoisuudet on ymmärtääkseni aika pienet.
Kun vaimo lähti terapiaan, minun oli sitä vaikea hyväksyä. Oma vaimo tarvitsee terapiaa. Opin kuitenkin hyväksymään sen. Seuraava vaikea pala oli se, kun sain kuulla, että hänellä aloitetaan mielialalääkitys. Kysyin itseltäni "miksi minulle käy näin?". Oma vaimo tarvitsee terapiaa ja lääkityksen, että hän voi selviytyä elämässä.
Kaikista isoin asia, mikä piti hyväksyä, oli se, että vaimoni ei pysty osallistumaan perheen huoltoon samalla tavalla kuin "normaalit" äidit. Tämäkin on ollut pakko hyväksyä ja sen kanssa pystyy nykyään jo elämään. Minä olen luvannut rakastaa vaimoani myötä- ja vastoinkäymisissä aina kuolemaan saakka. Tästä haluan pitää kiinni, joten tämä asia on vain hyväksyttävä. Tämä asia kuitenkin lisää luonnollisesti minun osalleni lankeavaa vastuuta ja kuormaa.
Nyt kun viimeisimpien raskauksien aikana on oma mielenterveys alkanut oireilla, niin on alkanut kysyä itseltään "miksi minulle on annettu tällainen elämä?". Varmasti ihan normaali kysymys, jonka jokainen ihminen taakkansa alla joskus kysyy.
Olen myös joutunut pohtimaan sitä, että onko oikein vaarantaa oma terveys, ja sitämyöten myös muitten perheenjäsenten hyvinvointi ja terveys vain sillä, että en korjaa ongelmien syitä vaan lähtisin lieventämään seurauksia. Minua on neuvottu terapiassa käyntiä, mutta en ole vielä lähtenyt. Miksi minun pitäisi mennä terapiaan, kun tiedän, että syy omaan oireiluun on liian iso vastuu ja kuorma.
Tässä asiassa olen joutunut myös pohtimaan sitä, että onko oikein se, että vaimo tulee taas raskaaksi ja taakkamme kasvaa entisestään.
Jumala on luvannut antaa meille koettelemuksia uskossamme, mutta minusta on alkanut tuntua, että vl-uskossa on lapsiasialla ("haluamme ottaa vastaan... jne.") haluttu omin opein lisätä uskovaisen ihmisen koettelemuksia ja taakkaa. Halutaan olla kelvollisia Jumalalle. Toisaalta yleinen mielipide on se, että suurta perhettä pidetään uskovaisuuden merkkinä. Halutaanko tällä vain näyttää "maailmalle", että kuka on uskovainen?
Uskon, ettei Jumala kuitenkaan halunnut koetella meidän fyysisen ja psyykkisen kestävyytemme rajoja, vaan uskomme kestävyyttä.
En sano, että meikäläisten pitäisi alkaa tehdä "perhesuunnittelua". Tarkoitan vain sitä, että ehkä vl-uskovaisten olisi jo avioliittonsa alkuvuosina hyvä ottaa huomioon oma synnytyksestä toipuminen ja mielenterveysasiat. Että ei lähdettäisi kasvattamaan omaa kuormaa sellaisella opilla missä ei oteta huomioon naisen fyysisiä ominaisuuksia ja sitä, että uskovaisellakin voi mielenterveys mennä liian suuren taakan alla.
Uskoisin, että isoja onnellisia perheitä olisi varmasti edelleen meikäläisten keskuudesssa. Joillelin on annettu paremmat mahdollisuudet kantaa isompaa kuormaa, kuin toisille.
Vastaukset 25
Vanhimmat
Jumalan siunausta teidän elämäänne.
Jumala on rakkaus, rakkaus ei tunne sanaa
"pakko". Se on omavanhurskaus perkele joka pakottaa ihmisen siittämään lapsia vaikka terveys ei sitä kestäisi.
Hyvin sanottu. Raamattu ei opeta armottomuutta eikä siellä puhuta ehkäisystä mitään:
http://scratchpad.wikia.com/wiki/Ehkäisy
Hei, tuo oli herkullinen kooste. Kiitos hyvästä linkistä.
Kiitos hienosta tekstistä, tämä aito ja erittäin koskettava kertomus siitä todellisuudesta mistä meidänki perheessä on koettu.
Äidillä on terapia ja lääkitys, mutta pienin mahdollinen, sen avulla äiti jaksaa ne hetket mitkä syntyvät yleensä sen jälkeen kun hän on käynyt esim. synnyttämässä. Monet asiat hän hoitaa kuten ennenkin, mutta hän väsyy todella herkästi ja siihen on ajoissa herättävä jokaisen läheisen. Seurauksia väsymykseen ovat syvempi masennus jne.
Perhettä ei meidän perheeseen ei juuri olla siunattu, eikä äiti jaksaisikaan enää ottaa useaa lasta vastaan, joten meidän perheessä eletään äidin "halujen mukaan", sempä takia ei lapsiakaan ole montaa. Nainen on tässä talossa laki, joten kun hän sanoi että ei halua olla raskaana joka vuosi, uskoin häntä ja olen tehnyt parhaani, välillä on vaikeaa ja välillä helpompaa.
Uskon että ei monetkaan vl perheet haluaisi ihan niin isoa taakkaa kuin mitä niille on annettu, mutta tässäkin asiassa on siunauksensa, kun on lapsia on työtä, eikä pääse syntymään kauheaa työnpuutetta mitä on kun ei ole työtä, lapsi perheessä työtä piisaa jokaisella joka vain kykenee jotáin tekemään.
Tämä yleinen pahoinvointi yhteiskunnassa on erittäin hälyttävä asia yksistään. Ulkoiset paineet pärjätä taloudellisesti ja sisäisesti. Paineet ovat liian kovat tänä päivänä, ihminen laitetaan liian kovalle työelämässä nykyisin. Perheelle jäävä aika on joskus melko rajoitettua.
Tuli melko sekavaa tekstiä, mutta sitä se teettä tämä väsymys joskus. Mekin olemme olleet meikäläisten leireillä ja niissä on kyllä huomannut että on masennusta ja suurin masennuksen aiheuttaja on miehen työ jossa hän saattaa olla kokopäivän ja tämän seurauksena vaimo hoitaa yksin koko kodin asiat. Vaimot ovat useasti erittäin onnellisia siitä että ei tarvi miettiä työasioita ja miettiä sitä että pitäisi lapset raahata hoitoon. Välillä kun vaimo pääsee yksin lepyttämään aivoja, hän on aivan eri henkilö tullessa kuin lähtiessä, tästä olenkin monesti ajatellut että jos hän olisi töissä ja meillä olisi lasten hoitaja olisiko asiat samalla tavalla että saisimme nauttia täysipainoisesta parisuhteessa ja ei olisi tällaista ainaista syylistämisen ilmapiiriä siitä että minä käyn palkkatyössä ja vaimo saa palkan siitä että on kotona.
Joulu tulee ja meidän suurin lahjamme on usko, tästä me emme halua luopua emme pahoina emmekä hyvinä päivinä, välillä kyllä olemme tulleet monien vaikeiden asioiden eteen ja pohtineet asioita uskon kautta, mutta usko ja järki ei kulje käsi kädessä. Uskomme lapsen uskolla säilymme näin uskomassa.
Jumalan siunausta perheellesi ja hyvää jatkoa, etsikää kaikkea hyvää ympäriltänne ja ajatelkaa vaikka lapsistanne kuinka rikkaita he ovat kun ovat saaneet syntyä niin ainut laatuiseen perheeseen kuin teidän perheeseen. Jokainen lapsi on jumalan luoma ja itsekkin uskon että jonain päivänä minä saan kokea sen ihanan tunteen että saamme uuden taivaan isän lähettilään perheeseemme. Emme tiedä hetkeä emmekä aikaa, hän sen yksin tietää.
Toivon sydämeni pohjasta asti että teidän perhe jaksaa niin myötä kuin vastoinkäymisissä.
Rohkaisuksi kaikille uskomassa oleville aviopareilel, perheille ja sinkuille, tämä Paavalin sana:
Veljet, älkää olko lapsia ymmärrykseltänne, vaan pahuudessa olkaa lapsia; mutta ymmärrykseltä olkaa täysi-ikäisiä.
(1. Kor. 14:20)
Kiitos. Näyttää siltä, että elämä kulkee aikalailla samanlaisia ratoja eri perheissä. Samanlaisien ongelmien kanssa painitaan.
Kyllähän sitä monesti järkeilee eri asioita, kun on järkeileväksi luotu muutenkin. Jotenkin nämä viimeiset raskaat ajat on laittanut epäilemään vaikka mitä. Kyllä se on välillä käynyt mielessä sekin, että onkohan sitä Jumalaa edes olemassa. Mutta täytyy koittaa turvata siihen, että Hän meidänkin perhettä muistaa, vaikka tällaisten valintojen kanssa joutuu painiskelemaan.
normaali äiti jaksaa mitä vain.
Minusta on normaalia se että ihminen alkaa oirehtia paineen alla siinä vaiheessa kun kuormitus käy yli voimavarojen. Ja olisi epätervettä jos niin ei kävisi.
Et sinä voi verrata naista ja naista. Vaimoasi johonkin sellaiseen kuvitelmaan "normaalista".
Tai voit. Mutta sinä et voi mennä tuon normaalin ihmisen paikalle hänen elämäänsä. Sielä voi olla lukuisia syitä miksi tuo äiti ei masennu vaikka vaimosi masentuu. Sellaisia asoita joita sinulla tai vaimollasi ei ole mahdollista tavoitaa vaikka tekisitte mitä.
On varmaan aiheellista kysä onko oikein se että syödään lääkkeitä ja lievitetään oireita vaikka syykin on tiedossa ja sillekin voitaisiin tehdä jotain.
Tai onko se että pitkitetään ja mahdollisesti pahennetaan oireilua sillä ettei syylle tehdä mitään.
Sinun pitää miettiä omassa tunnossasi onko oikein lisätä taakaa mahdollisesti aina katkeamispisteeseen saakka. Selvää on että lapset oirehtivat tilanteessa.
Ketä kohtaan teet oikein jos jatkat näin.
Täällä tulee sinulle Jes-mies sellaisen naisen puheenvuoro josta voit alkaa ottaa mallia.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000003&conference=4500000000000490&posting=22000000039354511
Sitten jos joskus menen naimisiin, olen päättänyt, että meidän talouteen ei synnytetä kohtuutonta määrää lapsia. Tässä en ajattele vaimon parasta, vaan minun ittensä. Minulla on diagnostisoitu vaikea masennus. En uskoisi kuitenkaan, että yksikään nainen haluaisi masentunutta miestä, mutta jos niin hullusti käy, että jonain päivänä hurahdankin seurustelemaan ja sitä kautta naimisiin, niin tulemme käyttämään perhesuunnittelua.
Olen jo pitkälti 30 paremmalla puolella. Mun ikäisiä vapaita miehiä ei hirveesti taida enää vapaalla jalalla kulkeakkaan.
Kaikista parasta tietenkin olisi, että saisin myös jatkossakin pysyä vanhanapoikana, jottei tartte ehkäisyn syntiin langeta.
En jaksa ymmärtää, että tuossa vaiheessa vasta aletaan miettiä, että jospa en sittenkään panisi vaimoa taas raskaaksi. Sitä olisi pitänyt miettiä jo vuosia tai lapsia sitten. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Meillä ensimmäiset lapset syntyivät hyvin nopeaan tahtiin. Ymmärsin (olen siis äiti), etten jaksa semmoista mitenkään - yritin hakea apua mielenterveystoimistostakin, mutta eihän tätä ongelmaa siellä hoideta. He ihmettelevät vain, että miksi ette tee mitään!
No sitten mies antoi steriloida itsensä - siihen loppuivat ne murheet.
Mutta kyllä huolia on riittänyt siitäkin huolimatta! Helpointa ei ollut se, että toiseksi vanhin lapsemme masentui pahasti. Hän haki itselleen apua ja sai myös - mutta kyllä minua satutti, kun hän singahdutti silmilleni sanat:"Olisit sinä hoitanut masennustasi ajoissa..."
Lapset reagoivat äidin masennukseen kukin omalla ja itselleen ominaisella tavalla. Sanoinko jo, että oma äitini oli myös masentunut? Ja mitä siitä perheessämme seurasi - vaikka äiti sanoikin joskus, että "SITÄ syntiä en ole tehnyt!"
Olin puun ja kuoren välissä silloin lapsia odottaessani enkä uskaltanut tehdä mitään - sellaisessa tapauksessa vanhemmat voivat "säilyttää hyvän omantunnon", mutta lapset saavat taakan kantaakseen!
Onko se oikein?
Ei se minusta ole! Minä olen tehnyt väärin, kun en tarpeeksi ajoissa toiminut asioiden muuttamiseksi. Sen kanssa on nyt vain elettävä.
Uskon, että on onnellisia ja hyvinvoivia suurperheitä paljon, mutta kaikilta ei vain voi vaatia samaa...
Kyselkääpä lapsiltanne sitten vuosien kuluttua, mitä mieltä he ovat asioista. Oliko lapsuus heidän mielestään elämisen arvoista?
Pitäisikö sen olla? MITÄ sen pitäisi olla? Onko elämä vain prosessi, joka on jotenkin kahlattava lävitse? Onko elämä vain taivaselämän odottelua?
perustaa vertaisryhmä masentuneille vl-äideille.
Olen syvästi kiitollinen kun olet kirjoittanut tällä palstalle. Tekstisi on juuri kuin minun kynästäni paitsi, että olen se nainen. Lääkitys on päällä, sitä on välillä yritetty lopettaa laihoin tuloksin. Terapiassa ravasin vuosikaudet kunnes viimein varovasti uskalsin terapeutille puhua ehkäisystä. Hän huokasi raskaasti ja sanoi,että monta vuotta on odottanut milloin itse alan tajuta asian. Vaikka ei lapset itsessään ketään masennuta. Ketään lapsistani en voi siitä syyttää, mutta kokonais kuorma on kohtuuton.
Välillä mietin aikoinani itsekin sitä hölmöläis tarinaa misää hölmöläinen lastasi suurta puukuormaa: "Jos sinä tuon jaksat,jaksat sinä tuonkin..." Kunnes kuorma oli niin raskas ettei se inahtanut mihinkään. Tuntuu oma elämä välillä ihan samalta.
Ja on paljon muita sairauksia kuin masennus jolloin ei ole hyvä tulla raskaaksi. Ystäväpiirissäni on myös näitä tapauksia.
Tuntuu että itsekkin pakahdun tähän kun asioista ei sa ja voi puhua! Ja rankasti mietin myös omia rakkaita tyttäriäni, miten puhun heille asioista. Poikamme kertoi rippikoulun jälkeen mitä leirillä oli puhuttu ehkäisystä yms. En voinut olla sanomatta että elämässä voi tulla tilanteita jolloin on vaikka terveyden takia ehkäistävä.
Välillä tuntui etten saa olla edes olla olemassa jos en ole raskaana. Tuntui ettei ole elämisen oikeutta. Ihan kamalia tunteita.
Vertaisryhmän saa varmasti helpoiten aikaiseksi, kun uskaltaa puhua masennuksestaan/mielenterveyshäiriöistään ja etsii samoissa tilanteissa olevia ihmisiä. Tuo uskaltaminen oli minun vaimolla se juttu, että ensin ei meinannut ollenkaan uskaltaa puhua kenellekkään. Sitten kun huomasi miten paljon se auttaa itseä ja muita, niin sitä ei ole tarvinnut millään tavalla peitellä. No, ei nyt ihan kaikkia yksityiskohtia tietenkään tarvitse kertoa kaikenmaailman uteliaille.
>Terapiassa ravasin vuosikaudet kunnes viimein
>varovasti uskalsin terapeutille puhua ehkäisystä.
Tämä se on vaikea paikka. Kun on opetettu, että joitakin asioita ei saa edes ajatella, niin sitä yrittää pitää siitä kiinni loppuun asti, kävi sitten kuinka kävi. Onneksi kuitenkin uskalsit. Kyllä mielenterveysammattilaiset varmasti hyvin tietävät meikäläisten suhtautumisen näihin asioihin, eivätkä siksi halua painostaa millään tavalla.
Puhutaan, että ammattiauttajien neuvoja voi kuunnella ja toteuttaa, mutta kun ne ammattiauttajat tietävät meidän suhtautumisen. Toisaalta on juuri tämä oma ajatusmaailma, ettei saa edes ajatella ettei tulisi liian heppoisin perustein pyydettyä mitään. Pattitilanne.
>Ja on paljon muita sairauksia kuin masennus
>jolloin ei ole hyvä tulla raskaaksi.
>Ystäväpiirissäni on myös näitä tapauksia.
Nimenomaan. Minulla on käsitys, että vain äidin kohdun terveys voi sanella sen, että voiko ottaa lapsia vastaan vai ei. Voin olla väärässäkin, mutta kun ei näistä koskaan missään puhuta, niin sitä on sitten luulotiedon varassa.
Minun mielestäni mielenterveysasiat ovat ehdottomasti sellaisia, joissa vanhempien pitää voida harkita myös raskauden tuomia riskejä.
Tuo hölmöläistarina oli kyllä erittäin osuva vertaus. Kyllä tuntuu ihan siltä, että samanlaisia hölmöläisiä on täällä oltu.
Minä olen myös miettinyt omia lapsiani ja miten heille asioista kertoisin. Minä en halua, että lapsistani tulee samanlaisia suorittajia kuin minusta on aikoinaan tullut. Joten on pakko varmasti jossain vaiheessa näistäkin asioista keskustella heidän kanssaan.
täysin toisenlaisen tien...
Meillä he lähtivät eivätkä halua palata - seurakuntaan siis.
Tuloksena voi olla täydellinen uskontokielteisyys myös. He eivät välttämättä halua edes kuulla mitään aiheesta.
Se on heidän valintansa ja sitä tulee kunnioittaa.
Vanhemmat sitten ehkä mietiskelevät, mikä on heidän osuutensa asiassa - mitä olisi pitänyt tehdä ja mitä jättää tekemättä. Vai onko kysymys Jumalan valinnasta? Mutta ei hän ketään mihinkään pakota.
Eikä kai Jumalan tahdon seuraaminen voi olla hirveän tuskallinen asia. "Minun kuormani on keveä..." Miten se sopii näihin juttuihin? Vai onko niin, että "itse teissänne te ahtaalla olette"?
Ovatko nämä itse otettuja taakkoja? Vai ovatko ne niitä taakkoja, joita toiset lastaavat itse niiden kantamisessa auttamatta?
upea ihminen. Pari raskauttakin mahtuu tähän aikaan mitä olen hänen luonaan käynyt. Kun kerroin hänelle olevani raskaan hän vilpittömästi onnitteli. Ja kertoi kunnioittavansa minua ja että on jokaisen oma asia miten perhe kasvaa. Siinäpä se. Onko se jokaisen oma asia uskovaisten keskuudessa? Minulla ei ainakaan mikään kovin vapaaehtoinen valinta juuri jaksamiseni takia. Terapetinkin mielestä lapset ovat lahjoja. Mutta miten jaksat hoitaa lahjat siten kuin lahjoja pitäisi hoitaa jos voimat ovat miinuksen puolella?
Välillä olen toivonut ,että kohtuuni tulisi joku sairaus ja saisin hyvällä omallatunnolla leikkauttaa koko kohdun pois ja saisin hoitaa rauhassa perheeeni aikuisuuteen. Mutta kun ei. Alpää on hyvässä iskussa lääkätin mukaan. Ei mitään kohdun laskeumia eikä muitakaan vaivoja. Yläpään kanssa onkin sitten vähän niin ja näin...
Kyllähän minullekkin puhuttiin aikaisemmin että olisiko syytä pitää vähän paussia, mutta olin silloin nuori ja terve eikä ongelmia ollut joten ihmettelin vähän mitä se lääkäri höpöttelee. Mutta kun en enää ole nuori enkä ehkä tervekkään ja tunnen sisimmässäni että voimavarat ovat kortilla joka päivä.
Joka päivä mietin onko armollista Jumalaa olemassa joka hyväksyy myös minut väsyneen suuren perheenäidin? Ettei minun tarvitse tehdä taivaspaikkani eteen mitään. Kaikki on tehty valmiiksi. Minuun ei tarvitse kuin uskoa tämä.
Sinun ei tarvitse synnyttää yhtäkään lasta kenekään pakottamana silloin kun sinä et itse jaksa.
Oman vanhurskauden perkele vaatii ja vaatii, Siitä lierosta ei rauhaa saa jos häntä lähtee tottelemaan.
Jeesus ei vaadi sinulta mitään vaan ANTAA kaikensa, jopa henkensäkin, jotta sinä saat vapaana Jumalan lapsena käydä taivaaseen ja elää onnellisenä täällä, sen kokoisen perheen kanssa kun sinä itse jaksat kasvattaa.
Naisten alistaminen synnytyskoneiksi ei ole Jumalasta, vaan omavanhurskaudesta lähtöisin.
Liikkeenne johtajat piiskaavat teitä saadakseen kerskua teidän lihastanne maailman edessä.
ITSE he eivät tällaisiin kuormiin koske pikkusormellaankaan. Seuraapa vain heidän perheidensä kokoa.
Kirjoitit tärkeästä asiasta todella hyvin, kiitos kirjoituksesta.
Minä en ole äiti, vaan yksinäinen vl-nainen.
Menin Oulussa ryhmäterapiaan, niin ryhmässä oli ainostaan yksi ei-vl, muut oli vl:ä, puolet yksinäisiä vl-naisia ja puolet isojen perheiden äitejä.
Eikö sinulle kerrottu ettei mitään ryhmässä esille tulleista arkaluontoisia tietoja saa julkaista, eikä puhua ryhmän ulkopuolelle?
en osaa poistaa sitä
Siksi laitoin sen, koska se oikeasti kertoo, missä mennään kulissien takana.
Näistähän asioista ei saa puhua, ne on tabuja.
Asian oikeellisuutta en epäile. Mutta ryhmätyössä ehdoton luottamus ja vaitolo ryhmän ulkopuolella on aivan välttämätöntä ryhmän toiminnan kannalta.
Ryhmäterapioissa ja vertaisryhmissä on aivan selviö, että ryhmässä kuultua tai nähtyä ei saa kertoa ryhmän ulkopuolelle, puhumattakaan että ryhmissä ilmi tulleita arkaluontoisia asioista julkaistaisiin internetissä.
Nytkin mainitsin vaan, että minkälainen tilanne terapian tarpeesta Oulun vl-uskovaisten keskuudessa on.
Monet vl:t eivät edes uskalla lähteä terapiaan, vaikka tarvitsisivat sitä.
Pelätään sitä, että terapeutti sanoo, että sinun ongelmat ovat autoritaarisessa uskonnossasi.
Itsepähän joutuvat kärsimään, jos eivät uskalla nähdä uskonnossaan mitään kritiikin aihetta.
Minäkin olen ollut terapaissa ja olen joutunut kyseenalaistaamaan myös oman uskoni, koska halusin parantua.
Elämässä ei ole mitään asiaa, jota ei voi tutkia, miten se on vaikuttanut minuun, nähdä myös negatiiviset asiat. Minun on pitänyt käydä läpi koko lapsuus ja nuoruus, myös hoitokokousrumba.
myötä voin kertoa että kaikilla asiolla, niin myös mielen/sairauksilla on aina omat tarkoituksensa ja seuraukset sen kokeneille ja lähiympäristölle.
Toisinaan nämä joitakin ihmisiä etäännyttää ja toisia taas vetää lähemmäksi. Näihin syitä on turha lähteä arvailemaan, koska ne vain tapahtuu Jumalan kaikkivaltiaan sallimuksesta ja me saamme vain tyytyä siihen mitä saamme ja kohtaamme elämässämme.
Tunnen olevani jo "vanha konkari"; näissä toisten ihmisten arvioinneissa omasta itsestäni ja terveydestäni, myös mielenlaatuni puolesta. Ja jokaiselle toki suotakoon täysi vapaus tässä asiassa, sillä uskon että jokainen joutuu kyllä itse täysin vastuuseen omista arvioinneistaan ja sanoistaan viimeistään silloin kun tälle ajalle ummistaa silmänsä.
Viimeisimmässä "terapiassani" kerroin kuulija kolleegiolle kokemuksistani sairaalajaksoistani mm. sen että ne ovat olleet itseäni rikastuttavia ja antoisia kokemuksia, joita ilman elämäni nyt olisi varmasti "köyhempää" ja vähemmän antoisaa. Ja sanoin vielä että voisin taas vaikka tulla taas uudestaankin jos niin "te tai joku muu" katsoo tämän paremmaksi. Onhan se yksi "meriitti" toisten joukossa, kun vain sen positiivisesti osaa itse ottaa. Ulkopuolisten ongelma on se miten he arvioivat minut ihmisenä.
Lopuksi voin kertoa että me uskovaisena olemme valona ja toivon näköaloja tuomassa aina siellä missä me kuljemme ja kanssakaymme ihmisten keskellä. Sitä saa vaan joskus vähän hämmästellä mihin kaikkeen tuo Taivaaan Isä meidän askeleemme johtaakaan ja mistä kaikesta Hän meitä varjelee joutumasta.
koettelee. mutta saamme luottaa hänen johdatukseensa.t.lyyleri