Olen ennenkin tämän tarinan tälle palstalle
kirjoittanut. Tuossa alempana ik kyseli
tällaisista tapauksista. Hänen aloittamansa
keskustelu oli mennyt taas turhanaikaiseksi
sanahelinäksi, niin laitan tämän tarinamme omana
keskustelunaan.
Taustojamme. Poika oli tapahtumahetkellä 4-
vuotias, koiriin "tottunut". Mummolassa oli
koiria/koira. Lapselle oli opetettu, ettei niitä
kosketella ilman lupaa. Myös kissoihin poika oli
tottunut. Ei pyrkinyt vieraiden koirien luokse,
ja kohteli eläimiä muutenkin saamiensa oppien
mukaisesti (hellästi).
Varsinaisella tapahtumahetkellä en ollut itse
läsnä, poika oli mummon ja papan kanssa. Heidän
lisäkseen tapahtuman silminnäkijöitä olivat
koiran omistaja (aikuinen) sekä kaksi muuta
aikuista ihmistä. Koiran omistaja soitti minulle
itse heti tapahtuman jälkeen, ja kertoi tämän
tapahtuman kulun (omistaja itki kertoessaan).
Poika oli seissut mummolan pikkutiellä, kun koira
oli mennyt nuuskiin häntä. Aikuisiin oli matkaa
parikymmentä metriä. Poika ei silminnäkijöiden
mukaan tehnyt mitää koiraa ärsyttävää, omistaja
kertoi seuranneensa heitä koko ajan. Koira
kuitenkin yllättäen hyppäsi lasta vasten, tällöin
lapsi kaatui. Sitten koira alkoi purra, lapsi oli
nostanut kädet kasvojensa eteen, joten käsivarret
tulivat purruiksi. Näihin ei tikkejä kuitenkaan
tarvittu. Sitten koira oli tarrannut pojan
reiteen kiinni, ja reiteen tulikin kunnon reikä,
joka vaati myös tikkejä.
Tapahtumat eteivät todella nopeasti, ja tässä
vaiheessa omistaja oli ehtinyt paikalle. Koira
saatiin irti ja pojan "vammoja" tarkastettiin.
Reisi vuosi pahasti, joten mummo ja pappa lähti
saman tien lääkäriin.
Haavat paranivat aikanaan, mutta tapahtuneesta
oli tullut koirakammo. Pojan kanssa oli miltei
mahdoton liikkua pihalla. Jos hän oli
kavereidensa kanssa keskenään talomme pihassa, ja
koira näkyi vaikka sadan metrin päässä, poika
tuli itkien kotiin. Myös kauppareissut yms.
olivat hirveitä. Irotkoirat olivat kaikkein
kauheimpia, poika kiipesi esim. puuhun tai jopa
lyhtytolppaan karkuun. Koiranomistajat yleensä
tokasivat: "ei tää mitää tee, tää on ihan
kiltti". Tähän kauhistunut tenava vastasikin
useimmiten: "niin siitäkin koirasta sanottiin
joka puri mua". Poikaa pitivät lähestulkoon
kaikki koiranomistajat sekopäisenä, ja ilman
muuta tapahtumaan syntipukkina.
Itse aloin niin pian kuin vain kykenin
määrätietoisen koirakammon poistamisen (olinhan
haaveillut, että meillekin koira joskus tulisi).
Kaverini otti noihin "koirakammon
parannusaikoihin" lapinkoiranpennu, ja tätä
pentua ja tietenkin ystävääni saammekin kiittää
ensivaiheistamme. Osaatteko kuvitella sitä
riemua, jota tunsin, kun poika ensi kerran
rohkeni silittää nukkuvaa lapinkoiranpentua.
Sitten vaiheessa kaksi aloimme käydä
paikallisella koirakoulun kentällä. Katselimme
kentänlaidalla (tai paljon kauempaa) näitä
koulutuksia. Aluksi poika istui autossa, ei
suostunut tulemaan ulos, mutta pikkuhiljaa
edistystä tulikin. Täällä saavutettiin sitten
taas tulostakin, poika suorastaan ihastui mopsiin
ja nuoreen rotikkaan (täyskokoinen se kyllä oli).
Poika sanoikin näistä kahdesta: "Äiti, mä sitten
tykkään noista pienistä koirista!"
Nykytilanne on se, että meillä on kaksikin
koiraa. Ja nämä ovat erittäin tärkeitä pojalle.
Niitä halataan hellästi, silitellään, ja niille
myös leperrellään. Olen saanut pojalle
iskostettua myös sen, etteivät ne loukkaanu, jos
niitä vähän komentaakin (tarpeen vaatiessa).
Vieraita koiria poika ei vieläkään koske, ei edes
ystävieni. Hän seisoo hissukseen syrjemmällä, ja
vain katselee.
Mutta toivon, että moni olisi jaksanut tämänkin
tekstin lukea, sillä jokainen voisi ottaa tästä
opikseen. Meinaan koskaan ei voi tietää,
millainen koirakammoinen vastaan kävelee. Ja
koirakammoiselle on turha sanoa, että pysy siinä
paikoillasi, ei tämä mitään tee. Pelko laittaa
meinaan ihmisen käyttäytymään mitä ihmeellisemmin.
Itsekin olen oppinut tästä. Pidän omat koirani
aina taajamissa kytkettyinä, sillä irtokoirat
olivat aikoinaan (vieläkin) pojalleni se suurin
kauhistus. Ja kun meillä on lapsia kyläilemässä,
niin neuvon näitä tenavia, kuinka koiria
silitetään yms. Ja olen koittanut totuttaa omat
koirani myös lapsiin. Ja ennen kaikkea, koitan
huomioida sitä seikkaa, että on ihmisiä, jotka
eivät koirista pidä. Heidänkin täytyy saada elää
täällä.
kirjoittanut. Tuossa alempana ik kyseli
tällaisista tapauksista. Hänen aloittamansa
keskustelu oli mennyt taas turhanaikaiseksi
sanahelinäksi, niin laitan tämän tarinamme omana
keskustelunaan.
Taustojamme. Poika oli tapahtumahetkellä 4-
vuotias, koiriin "tottunut". Mummolassa oli
koiria/koira. Lapselle oli opetettu, ettei niitä
kosketella ilman lupaa. Myös kissoihin poika oli
tottunut. Ei pyrkinyt vieraiden koirien luokse,
ja kohteli eläimiä muutenkin saamiensa oppien
mukaisesti (hellästi).
Varsinaisella tapahtumahetkellä en ollut itse
läsnä, poika oli mummon ja papan kanssa. Heidän
lisäkseen tapahtuman silminnäkijöitä olivat
koiran omistaja (aikuinen) sekä kaksi muuta
aikuista ihmistä. Koiran omistaja soitti minulle
itse heti tapahtuman jälkeen, ja kertoi tämän
tapahtuman kulun (omistaja itki kertoessaan).
Poika oli seissut mummolan pikkutiellä, kun koira
oli mennyt nuuskiin häntä. Aikuisiin oli matkaa
parikymmentä metriä. Poika ei silminnäkijöiden
mukaan tehnyt mitää koiraa ärsyttävää, omistaja
kertoi seuranneensa heitä koko ajan. Koira
kuitenkin yllättäen hyppäsi lasta vasten, tällöin
lapsi kaatui. Sitten koira alkoi purra, lapsi oli
nostanut kädet kasvojensa eteen, joten käsivarret
tulivat purruiksi. Näihin ei tikkejä kuitenkaan
tarvittu. Sitten koira oli tarrannut pojan
reiteen kiinni, ja reiteen tulikin kunnon reikä,
joka vaati myös tikkejä.
Tapahtumat eteivät todella nopeasti, ja tässä
vaiheessa omistaja oli ehtinyt paikalle. Koira
saatiin irti ja pojan "vammoja" tarkastettiin.
Reisi vuosi pahasti, joten mummo ja pappa lähti
saman tien lääkäriin.
Haavat paranivat aikanaan, mutta tapahtuneesta
oli tullut koirakammo. Pojan kanssa oli miltei
mahdoton liikkua pihalla. Jos hän oli
kavereidensa kanssa keskenään talomme pihassa, ja
koira näkyi vaikka sadan metrin päässä, poika
tuli itkien kotiin. Myös kauppareissut yms.
olivat hirveitä. Irotkoirat olivat kaikkein
kauheimpia, poika kiipesi esim. puuhun tai jopa
lyhtytolppaan karkuun. Koiranomistajat yleensä
tokasivat: "ei tää mitää tee, tää on ihan
kiltti". Tähän kauhistunut tenava vastasikin
useimmiten: "niin siitäkin koirasta sanottiin
joka puri mua". Poikaa pitivät lähestulkoon
kaikki koiranomistajat sekopäisenä, ja ilman
muuta tapahtumaan syntipukkina.
Itse aloin niin pian kuin vain kykenin
määrätietoisen koirakammon poistamisen (olinhan
haaveillut, että meillekin koira joskus tulisi).
Kaverini otti noihin "koirakammon
parannusaikoihin" lapinkoiranpennu, ja tätä
pentua ja tietenkin ystävääni saammekin kiittää
ensivaiheistamme. Osaatteko kuvitella sitä
riemua, jota tunsin, kun poika ensi kerran
rohkeni silittää nukkuvaa lapinkoiranpentua.
Sitten vaiheessa kaksi aloimme käydä
paikallisella koirakoulun kentällä. Katselimme
kentänlaidalla (tai paljon kauempaa) näitä
koulutuksia. Aluksi poika istui autossa, ei
suostunut tulemaan ulos, mutta pikkuhiljaa
edistystä tulikin. Täällä saavutettiin sitten
taas tulostakin, poika suorastaan ihastui mopsiin
ja nuoreen rotikkaan (täyskokoinen se kyllä oli).
Poika sanoikin näistä kahdesta: "Äiti, mä sitten
tykkään noista pienistä koirista!"
Nykytilanne on se, että meillä on kaksikin
koiraa. Ja nämä ovat erittäin tärkeitä pojalle.
Niitä halataan hellästi, silitellään, ja niille
myös leperrellään. Olen saanut pojalle
iskostettua myös sen, etteivät ne loukkaanu, jos
niitä vähän komentaakin (tarpeen vaatiessa).
Vieraita koiria poika ei vieläkään koske, ei edes
ystävieni. Hän seisoo hissukseen syrjemmällä, ja
vain katselee.
Mutta toivon, että moni olisi jaksanut tämänkin
tekstin lukea, sillä jokainen voisi ottaa tästä
opikseen. Meinaan koskaan ei voi tietää,
millainen koirakammoinen vastaan kävelee. Ja
koirakammoiselle on turha sanoa, että pysy siinä
paikoillasi, ei tämä mitään tee. Pelko laittaa
meinaan ihmisen käyttäytymään mitä ihmeellisemmin.
Itsekin olen oppinut tästä. Pidän omat koirani
aina taajamissa kytkettyinä, sillä irtokoirat
olivat aikoinaan (vieläkin) pojalleni se suurin
kauhistus. Ja kun meillä on lapsia kyläilemässä,
niin neuvon näitä tenavia, kuinka koiria
silitetään yms. Ja olen koittanut totuttaa omat
koirani myös lapsiin. Ja ennen kaikkea, koitan
huomioida sitä seikkaa, että on ihmisiä, jotka
eivät koirista pidä. Heidänkin täytyy saada elää
täällä.
Vastaukset 12
Vanhimmat
..olen törmännyt koirakammoisiin ihmisiin
muutamaan kertaan,ja osa on ollut lapsia.vanhempi
koira rakastaa ihmisiä,joten olen pitänyt sen
kauempana ja antanut lapselle mahdollisuuden
tulla rapsuttamaan jos uskaltaa. yleensä
pehmennän tilannetta pistämällä koiran
maate,tai "häpeä"-asentoon (koira rakastaa sitä)
eli selälleen kieputtamaan ja heiluttamaan
häntää.jos lapsi ei uskalla tulla,lähdemme pois
ja koira vielä vilkuttaa tassulla.muutama vanhus
on ihastunut hauveliin,kun se vain
määrätietoisesti (jos remmin kanssa ylettää)
menee kihnuttamaan itseään jalkoihin kuin
kissa.siinä sitten hetken ovat katselleet
toisiaan,mutta 98% tapauksista rapsutuksen on
saanut palkaksi! sitten taas on näitä hysteerisiä
koiranpelkääjiä,jotka alkavat huutaa ja kiljua
koralle,mikä taasen ei ole kauhean hyvä
taktiikka,se vain hermostuttaa entisestään jos
koira on epävarma.mutta hyvää kesää
kaikille,koirilla tai ilman!
Minun mielestä poika jotenkin ärsytti koiraa
silminnäkijät ei vaan huomanut sitä. Ei se muuten
olisi purrut. Ehkä ärsytti tuikkimalla tai
jotenkin muuten.
Koira on tosiaankin eläin, joka toimii
vaistojensa mukaan. Itsekin koiranomistajana
tiedän, että vaikka koirani ovat läpensä kilttejä
ja lempeitä, niihin ei kuitenkaan voi 100%:sesti
luottaa joka tilanteessa. Eivät ne ymmärrä
ihmisen kieltä vaan saattavat yllättäen toimia
täysin arvaamattomasti (näin ihmisen
näkökulmasta). Ja toisekseen ne kiltitkin
saattavat olla aika "susia" toisilleenkin, ovat
mm. mustasukkaisia, itsekkäitä ja lapsellisiakin
ym...
Näin yhteiskunnassa eläessämme tulisi koirankin
olla aina valvonnan alaisena. Tämä tahtoo usein
unohtua (terve järki) kun koira on perheenjäsen
ja rinnastetaan ihmiseen. Eläin on eläin ja
sellaisena onnellisimmillaan.
Kohteliaisuutta ja muiden huomioimista - ettei
saada lisää koiran vihaajia. Eläimet ovat
kuitenkin aikamoinen rikkaus elämään.
asiallisesta vastauksestasi!
Tarkoitukseni ei ollut kyselyllä syyllistää
koiranomistajia, koiria, lapsia eikä vanhempia.
Luettuani tuon juhannusjutun jäin vain -itsekin
vanhempana JA koiranomistajana- pohtimaan, kuinka
itse olisin tehnyt. Arvelin myös muilla
keskustelijoilla olevan mielipiteitä aiheesta.
...Taisin olla väärässä. Aloittamani keskustelu
kiemurtaa omaa ihmeellistä kulkuaan syyttelyn,
haistattelun ja aiheen vierestä kirjoitettujen
lausahdusten merkeissä. No niin.´=o)
Mitä kyseiselle koiralle (joka puri)tehtiin.
Koiran omistaja ei varmaan ymmärtänyt asian
ydintä. No ei sille mitään voi.
Se, mitä koiralle tuon jälkeen tapahtui jätin
koiranomistajan päätettäväksi.
Voin kuitenkin sanoa, että se jäi henkiin.
Omistaja luonnollisestikin korvasi pojan
lääkärikulut, lääkkeet ja repeytyneet vaatteet.
Ei tämä tapaus muuten omistajan ja minun väleihin
mitenkään vaikuttanut. Tapaamme edelleen silloin
tällöin. Juttua piisaa, jopa muustakin kuin
koirista.
Kaikkiahan tämä tapaus koski, ja opetti
jokaiselle jotakin!
yleensä kun meitä vastaan tulee lapsia ja heidän
vanhempiaan ja varoitan koiran hyppimisestä niin
minä saan vastaukseksi että ei se mitään lapsemme
pitää koirista ja ovat tottuneet niihin. minä
taas en halua lietsoa koiravihaan ja kumminkin
jos se hyppäisi se olisi minun vika.
ja jos sanon takaisin että silti koiramme hyppii
voisitteko varota niin vanhemmat suuttuvat ja
lähtevät nyrpeänaamaisina pois.
minä varotan ja koitan elää sen alaisena ettei
koskaan tiedä mitä isokokoinen pentuni voi tehdä
miksi ei sitten voisi myös nämä lapsiperheet?
...että löytyy ihminen, joka kaikin keinoin
yrittää saada koiran pureman lapsensa luottamaan
koiriin. Näitä ihmisiä on harvassa, joten voit
olla ylpeä itsestäsi. Näitä järkyttäviä
tapahtumia on vaikea käsittää. Varsinkin ihmisen
joka omistaa palveluskoiran. Minusta olisi
mahtavaa jos kaikki koiria pelkäävät edes
yrittäisivät tutustua koiriin. Tai sanoa
vastaantullessaan, että pelkäävät niitä. Tosi
järkyttävää on se, että ulkona ollessaan moni
huutelee: vie se tappajakoira
lopetettavaksi...vielä se jonkun tapaa. Nämä
ihmiset eivät saavuta sillä mitään. Ja olisiko
reilua jos myrkyttäisimme kaikki murhamiehet?
Nimittäin suurin osa koiranmyrkyn levittäjistä on
koirien pelkääjiä. On mahdotonta saada kaikkia
luottamaan koiriin, mutta olisi hienoa jos nämä
ihmiset edes lopettaisivat koirien sättimisen.
Tuntui hyvältä lukea tuo miten poika oli taas
alkanut pitämään koirista. Olen itse koiran
(suuren) omistaja, enkä millään tavalla halua
provosoida, mutta mieleeni tuli että poika on
voinut tuijottaa pitkään koiraa suoraan silmiin.
Itse pyrin aina kun lapsia juoksee luoksemme
kysyen saako koiraa silittää, neuvomaan ettei
koiraa saa katsoa silmiin. Tuo saa lempeänkin
koiran reagoimaan voimakkaasti!
Tosi mahtavaa lukea että lapsi "selvisi"
koirapelostaan. Minkäikäinen hän on nyt? Eli
menikö totuttelussa kauankin? Kuten joku tuossa
sanoikin, kenties lapsi on kuitenkin huomaamatta
(an) tehnyt jotain, mikä on koiran
hermostuttanut. Kukapa sitä kuitenkaan enää
tietää ja saa selville. Mutta tiedän
kokemuksesta, että pelkoa ei noin vain poisteta.
Itselläni on kammo hämähäkkejä ja muurahaisia
kohtaan. Pieniähän ne ovat ja vaarattomia, mutta
minkäs teet! Minähän en metsätiellä pysähdy
pitkäksi aikaa jos sillä ötöjä näkyy. Pelot ja
fobiat ovat ilmeisesti asioita,joita eivät
ymmärrä ihmiset joilla itsellä ei niitä ole. On
aivan turhaa vannoa ettei minun koirani tee
mitään, jos vastaantulija kertakaikkiaan on
kauhuissaan. Pelottavan kohteen kohtaaminen ei
todellakaan auta asiaa. Siis pikkuhiljaa
totuttelu on tietysti eri asia. Vastaava juttu
olisi kai se, että heittää uimataidottoman
järveen ja toteaa, että kyllä se siitä uimaan
oppii!
Mutta ymmärtämystä puolin ja toisin niin eiköhän
tässä toimeen tulla!
Poika on nyt jo huikeat 13 v. eli tapauksesta on
noin yhdeksän vuotta.
Ensimmäinen koiramme tuli, kun poika oli kuuden.
Se oli kova paikka muuten pojalle (pelkäsi),
Onneksi pentumme oli erittäin rauhallinen ja
pehmo. Minä selitin pojalle, että pentu on pieni
koiranlapsi*, ja me ollaan sen perhe nyt. Meidän
täytyy nyt paapoa sitä, kun sillä on ikävä
koiraperhettään. Ja piankos pentu (päivissä) oli
niin ihana, niin ihana että. Ja sitä se on
vieläkin. Yhteisiä puuhia näillä on riittänyt.
Kaksikko potkukelkkaili aikanaan yhdessä, uiminen
sujuu vieläkin keskenään, lautalla seilailu,
soutelu, leikkiminen...
*Välihuom. Selittää täytyi myös, miksi me ei
voitu ottaa sitä äitikoiraa meille (taisi verrata
itseensä, jos erotettaisiin äidistä).
Myös toisen koiramme tulo kolme vuotta sitten oli
pojasta epämieluisaa. Tämä koira oli jo aikuinen,
säkäkorkeutta yli 70 cm. Mutta tämä hurmuri
sulatti pojan tuota pikaa muikeasti hymyillen. Ja
se kuulemma nikkaa silmääkin hymyillessään.
Eli kotikoirien kanssa asiat on ihan hienosti.
Mutta todettakoon, että poika ei lenkitä koiria
kuin poikkeustapauksissa (ja nehän on kuitenkin
"mun" koiria). Ja kun hän vie niitä ulos,
silloinkin mieluiten erikseen. Ja hän "pelkää"
muita koiria näillä lenkeillä, etenkin
irtokoiria. Luulee, että ne tappelee meidän
koirien kanssa, koiramme eivät ole mitenkään
erityisen aggressiivisia ja tempovia vaan aika
lällyköitä.
Ja kuten taisin alkuperäisessä jutussa mainita,
niin vieraita koiria välttelee, sillain vaivihkaa
sivummalla seisoskellen.
Mutta jos en itse pitäisi niin hirveästi
koirista, tai laisinkaan, niin ehkä pojalle olisi
jäänyt valtava kammo. Haave omasta koirasta oli
kannustimena siihen koirakammon poistamiseen.
Mutta jonkun lapsen (aikuisenkin) vanhemmat eivät
välttämättä välitä pätkääkään koirista, silloin
tämmöinen totutus jää pois, eli kammo pysyy.