Miten mä saan itseni parannettua syömishäiriöstä??? Mä ajattelen vaan ruokaa... Mä syön ihan hyvin omasta mielestäni, mut mutsin mielestä en syö.... Joudun joka viikko käydä terkkarilla, koska olen alipainoinen... Olen 159cm/41kg.... Ja painoni ei nouse vaikka yritän... Se vaan laskee... Enkä saa ruokaa mun mielestä pois... Miten lopetan ruoan ajattelun??? Mä käyn lenkeillä ainaskin 3 kertaa viikossa... Enkä mä voi puhuu kellekkään, koska kukaan ei ymmärrä mua... Mä painoin viime joulun jälkeen 52kg... Eli olin normaali... Sitten mulle sanottiin etb oon läski tai et mul on iso perse... En tiiä sanottiinko se tosissaan mulle, mut se satutti mua ja aloin laihduttaa... nyt painan 41kg ja mul on syömishäiriö, josta haluun eroon... Elämä on p:eestä, ku en oo koskaan iloinen ja aina pahantuulinen... Haluun lopettaa ruoan ajattelun ja olla taas se sama vanha huoleton ja iloinen tyttö... Mut miten mä onnistun siinä??? Kiitos nille jotka jaksoitte lukea tän ja auttakaa mua jos vaan osaatte!!! Kiitos jo nyt!!!
AUTTAKAA!!!!
tyttö89
71081
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ei sulla nyt vielä hälyttävän vähän painoa ole mutta ei tuosta enää pidä laihduttaakaan. Eilen oli telkkarissa ranskalaisesta tytöstä ohjelma jolla oli pahoja syömisvaikeuksia, toivon että semmoiset ongelmat saataisiin hoidettua.
Stressi voi myös vaikuttaa laihtumiseen ilman että se olisi suorannaisesti mikään syömishäiriö. Se että olet läski muiden mielestä on heidän ongelmansa, älä muiden miellyttämisen vuoksi rupea laihduttamaan kun ei edes ole syytä siihen.
Sitten kun painat lähemmäs 60 kg olet luultavasti ihannepainossasi. Jos 1000 ihmistä miljoonasta ajattelee että olet läski niin onko se mielestäsi syy ruveta laihduttamaan? Tuskin. Miksi sinun pitäisi miellyttää muita kun muut eivät miellytä sua?
onkin, kun ei kukaan mies voi oikein käsittää meidän naisten paineita vartaloistamme. miehellä pyöreys on vain seksikästä ja miehekästä, kun taas naisen pitäisi olla kropaltaan voguen kanteen soveltuva.
mua ainakin henk. koht ärsytti, kun yksi mies iältään n.30v kommentoi tähän tyyliin kroppaani: "sulla on tosi kauniit rinnat. just sopivan kokoiset. mun vaimolla on vain aa-kuppi. sun pitäis kuitenkin laihduttaa. mun vaimo on niin hyväkroppainen ja ihanan siro." eli aika ristiriitaista. me ihmiset kun olemme kaikki erikroppaisia ja joillekin miehille ei vaan mee jakeluun se, että laihduttaminen vie naiselta myös rinnat ja näin ollen naiseuden. tuon miehen kommenteista se juuri selviää. naisella siis pitäisi olla isot rinnat, mutta ei saisi olla yhtään mitään vatsassa tai reisissä tai perseessä. se on mahdoton yhtälö toteuttaa, jollei sitten laihduta langanlaihaksi ja hanki silikoneja. niin monella mallilla, missillä ja muulla kaunottarella kun onkin nykyään silikonit ja siksi miehet luulevat, että tuollainen muuten niin laiha kroppa suurella rintavarustuksella olisi toteutettavissa ilman plastiikkakirurgiaa.
lisäksi ärsyttää se, että harva mies tajuaa, että naiselle alkaa kertyä luonnollisesti muotoja pituuskasvun loputtua. sitten miehet vertailevat meidän jo aikuisten naisten (yli 2-kymppisten) perseitä niihin 12-18-vuotiaiden tiukkoihin farkkupeppuihin.
moni mies ei myöskään taida tietää sitä tosiasiaa, että e-pillerit lihottavat runsaiden hormonimäärien vuoksi mm.kasvattamalla ruokahalua ja aiheuttamalla jopa masennusta. niin moni poikaystävä vaatii yhtä aikaa tytön huolehtivan ehkäisystä ja näyttävän hyvältä ja tiukkapeppuiselta. vaikeaa!
muiden puheista on mahdoton olla välittämättä. kun joku ventovieras poika kommentoi kadulla: ompa tolla iso perse (vaikkei edes iso olisi, paitsi ehkä verrattuna kyseisen kukkakeppi-pojan omaan peppuun), niin kyllä siinä meinaa kyynelet tulla silmiin, vaikka yrittääkin järjellä ajatella, ettei tuon omakaan kroppa missän ihannekunnossa ole.
stressistä,... stressihän on psyykkistä, kuten myös syömishäiriöt ja -ongelmat aina. jos alipainoinen ihminen haluaaa yhä laihtua, on kyse syömishäiriöstä. tiedän tämän itse.
olen ollut lapparissa hoidettavana bulimiasta. voin myös sanoa, että sairaus ei edes näkynyt ulospäin. olin täysin normaalipainoinen, mutta kukaan ei tiennytkään mitä tapahtui heti, kun pääsin kotiin. kävin alakerran kaupassa ja ostin pakastepitsoja, sipsejä, suklaata, keksejä, lihapiirakoita, pullia jne,... menin kotiin ja ahmin ne kaikki kerralla. sitten menin vessaan ja työnsin sormet kurkkuun. kun sain vatsani tyhjäksi ruuasta (tai edes sen verran tyhjäksi, että sinne mahtui taas), otin saman kierroksen uusiksi, eli kauppaan, syömään ja puklaamaan.
nykyään ajattelen jo kaupassakin, mitä ostaa. enää ei nimittäin tee mieli mitään, joka tulee oksennettaessa ulos kovin kuivana puppuna tai kokkareisena. en siis syö mitään missä on jauhelihaa, koska ne jauhelihaklöntit tuntuvat kamalalta oksennettaessa. en myöskään osta hapankorppuja, koska ne tulevat ulos kuivana putkena (jollei sitten juo runsaasti teetä niiden kanssa). pitsa on suosikkini ja samoin ranskalaiseet perunat makkaran kera. todella helppoa oksentaa. karkeista suosin pehmeitä vaahtokarkkeja, mutta ne jäävät ikävästi kellumaan pönttöön. sinisiä karkkeja en osta, koska sen sinisen väriaineen vuoksi oksentaminen on vastenmielistä. en myöskään osta mitään turkinpippureita, koska oksennettaessa se jauhe (joka ei enää ole jauheena) kirvelee kurkkua. pullat taas ovat ihania, mutta niidenkin kanssa täytyy juoda paljon, tai pötkön oksentaminen ottaa voimille.
että sellaista meillä syömishäiriöisillä. kokemusta on niin paljon sellaisesta, mitä kukaan "tervejärkinen" ei ole tullut edes koskaan ajatelleeksi!
itse olen 23-vuotias ja tällä hetkellä mitoiltani 165/45
tuttu tunne tällä hetkellä. mä olen 165 cm ja painan tällä hetkellä 45 kiloa. painoin vielä kesällä sellaset 52kg, mutta jotenkin olo tuntuu vieläkin siltä, ettei kiinnosta lopettaa laihduttamista. sairastuin ensin bulimiaan reilut 1,5 vuotta sitten ja pääsinkin siitä hetkeksi eroon. nyt se siten alkoi entistä pahempana. en oikeastaan enää ahmi, mutta oksennan kaiken, minkä alas saan. kaikki lähti omasta pahasta olosta ja sitä ei ainakaan auttanut se, että ulkopuoliset ihmiset kommentoivat mua läskiksi muutamien netissä olleiden kuvien johdosta (joissa en edes ole läski ja tiedän sen). nyt, kun paino saisi jäädä tähän, en enää itse kykene lopettamaan laihtumista. elän avoliitossa (onnettomassa vielä) ja edes avomieheni ei välitä, vaikka ravaan oksentamassa kaiken mitä syön. nyt pelkään sitten sairastuvani anoreksiaan. kuntoilua en ole alkanut harrastamaan. laihdun koko ajan pelkästään syömättömyydellä ja sillä, että jos jotain syön edesd vähän, käyn samantien vaikka väkisin puklaamassa sen vessanpönttöön. en enää viitsi edwes hakeutua hoitoon, kun ei mua kiinosta mennä kuuntelemaan, miten lääkärit sanoo, että mun pitäisi lihota. tiedän sen itsekin, mutta kun en halua lihota, vaan laihtua. korneinta tässä on se, että edes omasta mielsestäni en ole läski ja anorektinen vartalo on mielestäni ruma. siihen suuntaan olen silti menossa.
mistäpäin suomea olet? jos haluat apua, niin ota se vastaan. jos olet pk-seudulta, niiin mene hesperian sairaalan päivystykseen (ensiapu) ja jos hyvin käy, saat sieltä lähetteen syömishäiriöpolille. siellä pääset terapiaan ja lisäksi ravitsemusterapiaan ja ehkä ryhmiin ja luennoillekin. lisäksi saat lääkkeet ja sulle tehdään tarvittavat tutkimukset (onko sairaus ehtinyt jo aiheuttaa fyysistä vahinkoa).
mulle ei auta tuo hoitoon meneminen enää, kun vaikka tiedostan laihuuteni, niin en halua lihota normaalipainoon. oikeastaan tällä hetkellä haluan olla masentunut ja surullinen, niin saan ehkä läheiseni tajuamaan, että mulla on vaikeaa, kun eivät puheesta ymmärrä.
No mä oon Jyväskylästä ja mä saatankin joutua terapiaan tai minne lie... Munkin pitää nostaa painoa mut se on tosi vaikeeta... Mua pelottaa et tuun ylipainoseks ja sit saa kaikilta kuulla kato ton persettä jne. Se sattuu ihan mielettömästi kun kadulla huomautellaan perseestä jne. Ja sä oot niin oikeessa siinä, että on melkein mahdottomuus tytön olla laiha ja hyvä perseinen ja samaan aikaan isot rinnat... Mäkin kun aloin laihduttaa, mulla ei enää suunnilleen oo rintoja, kuukautiset on ollu poissa yli 4kuukautta ja jos ne ei tuu tammikuuhun mennessä joudun alkaa syömään pillereitä et ne tulis... Mulla on kauheesti masennusta... Tuntuu et mulla ei oo mitään minkä takia eläisin... En voi puhua kavereille koska ei ne ymmärrä... Ne ei voi tietää miltä musta tuntuu!!! Mä oon ihan tyytyväinen tämmösenä, mut kaikki painostaa syömään ja onhan se terveydellekin vaarallista ja kyl mä haluun parantua, mut se on tosi vaikeeta... Sunkin kannattaa hakee apua... Toi lähimmäisten apu ois tarpeen, mut jos et saa sitä, sunkin kannattais mennä jonnekkin terapiaan puhuu... Mut muista et parantumiseen tarvitaan myös sua... Että sä paranisit sun pitää eka itse haluta parantua!!! Kiitos sun neuvoista ja kommenteista ja mä toivon tosi paljon et saat elämäs järjestykseen ja paranet!!! :)
mä olen ollut terapiassa syömishäiriöstäni ja kokenut noi ryhmät, lääkkeet, terapiat, ravintoterapiat, ruoka&oksentelupäiväkirjat jne,.. mutta kun pääsin hetkeksi eroon bulimiasta (muutama kuukausi), loppui hoitokin. en ole jaksanut enää aloittaa uudelleen. kävin kyllä vielä psykologilla tuon jälkeen säännöllisesti puhumassa, mutta emme enää puhuneetkaan syömishäiriöstä, vaan kaikista muista ongelmista, joista syömishäiriöni ehkä johtuu alkujaan. juuri nyt ei huvita mikään terapia, kun en koe halua parantua. silloin terapiastakaan ei ole apua, ikävä kyllä.
hyvä, että pääset terapiaan, mutta tahtoisin kertoa, että terapeutteja on hyvin monenlaisia. esimerkiksi pelkän psykologin koulutuksen saaneesta ei välttämättä ole paljonkaan apua, mutta kuunteluapua kylläkin. psykiatrilla taas on lääkärin pohjakoulutus ja näin ollen valta määrätä myös tarvittaessa lääkkeitä ja muuta hoitoa. varoitan kuitenkin "tavallisista" psykiatrian poliklinikoista, koska näiden lääkärit ovat harvemmin perehtyneet millään tapaa syömishäiriöihin, eivätkä siten osaa edes hoitaa niitä. tästä voin kertoa yhden oivan omakohtaisen esimerkinkin. minulle määräsi syömishäiriöihin erikoistunut lääkäri seromex-nimistä lääkettä bulimiaan annostuksella 60mg/pvä. tuon lääkkeen pelkässä selosteessakin lukee, että annostus bulimiaan on nimenomaan 60-80mg/pvä. no, piti kerran mennä uusimaan reseptiä tuon lääkärin ollessa kesälomalla ja menin sitten psykiatrian poliklinikalle uusituttamaan sitä. tällä psykiatrian poliklinikan lääkärillä (psykiatri siis myös) ei mitä ilmeisimmin ollut hajuakaan syömishäiriöistä tai niiden hoidosta. muija määräsi mulle vain 20mg/pvä ja näin minimaalinen annostus ei suinkaan vähennä ahmimishimoa! niinpä vetelin lääkettä 2 viikkoa tripla-annoksena omin lupineni ja menin omalääkärini palattua lomilta uusituttamaan reseptin oikein. ilmoitin toki tälle psylkiatrian polin lääkärille tekemästään töppäyksestä. valitteli vaan, että mistä hän olisi voinut tietää mikä annostus olisi oikea. kannattaa siis tarkistaa ensin, minkä verran näillä terapeuteilla on kokemusta syömishäiriöistä ja niiden hoidosta. jos menee kokemattomalle lääkärille, ei välttämättä hyödy hoidosta lainkaan.
mullaki on ihan samat ajatukset asioista ku teilläki. miks ihmisen pitää olla niin typerä ja heikko et alistuu johonkin laihuuden ihannoimiseen ja sairastuu syömishäiriöön?! en jaksa itseäni tällaisena, mut oon ollu tämmönen jo vuoden! on todella kamalaa elää syömishäiriöisenä, koska ruoka kuuluu jokapäiväiseen elämään ja sitä tuputetaan erilaisissa muodoissa kaikkialta koko ajan... tekisin kyl mitä vaan et sais kaikki syömishäiriöiset parantumaan. jos joku on parantunut syömishäiriöstään niin voisitko kirjoittaa tälle palstalle et mitkä keinot sulla siihen auttoi?? omasta itsestään kaikki on eniten kiinni, mut miten esim. ulkopuoliset ihmiset ovat voineet positiivisesti vaikuttaa parantumiseesi?? parantumistarinat ovat kannustavia! kiitos jo etukäteen kaikille teille, jotka olette kirjoitelleet tälle palstalle. toivon teille kaikille kaikkea ihanaa ja iloista elämäänne!
Minä en osaa kokemuksen perusteella kertoa syömishäiriöstä, mutta kylläkin painoon asennoitumisesta. En ole koskaan ollut laiha (tai, no.... olin 158/39 aikoinani, mutta se johtui siitä, että sairastuin diabetekseen). Olen normaalipainoinen (en missään alarajoilla!) ja suhteellisen tyytyväinen itseeni. Muutama kilo pois, niin sitten olisin mielestäni juuri sopiva.
Minulla on ollut aina sellainen näkemys omaan ulkonäkööni, että jos jotakuta inhottaa katsella, niin painukoon muualle. Ei kukaan ainakaan tietääkseni ole vielä kauhistunut ulkomuotoani eikä kukaan ole haukkunut lihavaksi tai arvostellut takapuolta (ainakaan minun kuullen, hih). Ja miesten suusta tulee kaikenlaisia kommentteja, jotka voi jättää omaan arvoonsa. Suuri osa miehistä pitää naisista, joilla on muotoja ja jos joku peffaasi on arvostellut, niin se on ollut taas jokin typerä heitto. Olen varma, että silloista peffaasi olisi moni nuorukainen ihastellut, mutta eihän noita positiivisia kommentteja kukaan huutele.
Olen varma, ettei tuo läski-heitto ollut totta, sillä KUKAAN 159/52 -kokoinen ei yksinkertaisesti voi olla läski. Sehän on todellinen ihannepaino!
En ole mikään psykologi, joten en osaa neuvoa sinua irti tuosta syömisen ajattelusta. Itse ainakin keskitän ajatukseni muuhun, jos rupean liikaa kyttämään syömisiäni. Positiivinen asenne on kaiken a ja o... vaikka tietysti on paha repiä positiivista asennetta syömishäiriöstään. Ajattele lähestyvää joulua ja lunta ja muita mukavia asioita. Aloita uusi harrastus, joka vie ajatukset pois ruuasta.
Helppoa syömishäiriöstä irtaantuminen ei tule olemaan, mutta koska selvästi haluat parantua ja olet itsekin omasta mielestäsi liian laiha, niin apua nyt vain hakemaan. Maailmassa on niin paljon tärkeämpiä asioita ajateltavaksi kuin ruoka. Ruokaa ei edes tulisi ajatella, sehän on itsestäänselvyys, jota pistetään suuhun, että eletään ja parhaimmassa tapauksessa se on vielä hyvääkin :)
Olet varmasti masentunut ja saatat tuntea itsesi epäonnistuneeksi, mutta voin sanoa, että et ole! Olet ainutlaatuinen ja tekstistäsi päätellen erittäin fiksu tyttö! Älä häpeä itseäsi!