Olin kasi vuotta koulussa yhdessä koulussa, ja minulla oli yksi paras ystävä. Olin kaikkialla kauhean ujo. Paitsi äidille, ja mummilleni.
Jopa ystävälleni en ollut oma itseni. Maha meni heti ruikuliksi uusista tapahtumista, ja pahinta olivat koulukuvaukset. Elämä oli yhtä helvettiä, kun ei uskaltanut tehdä mitään.
Sitten muutimme. Uusi koulu, en tuntenut ketään... Voitte kuvitella miten minua jännitti, maha möyri, ja rukoilin äidiltä että ei tarvitsisi mennä sinne.
Istuin ensimmäiset viikot penkillä, yksin. Ihan yksin. Lintsasinkin joskus, koska en halunnut vain mennä kouluun. Kaikki tuijottivat minua, ja jotkus haukkuivat läskiksikin (olen hieman tukeva ;)) Mutta en välittänyt.
Sitten yksi tyttö (nykyään paras kaverini) tuli kysymään "haluaisitko juttu seuraa, tai että esittelisin paikkoja?" Mutisin siinä jotain pinellä hennolla äänelläni. Ja Tyttö istui viereeni ja alkoi jutella. Pikku hiljaa aloin puhua enemmän ja enemmän, parin viikon sisällä uskalsinkin jo mennä tutustumaan koulun pihaan.
Ystäväni kehoitti aloittamaan harrastuksen, en ollut ikinä ennen harrastanut mitään. Vaikka äitini sitä ehdottikin moneen otteeseen, en vain uskaltanut.
Olin pitänyt aina hevosista, ja äiti ilmoitti minun alkeiskurssille. Rakastin sitä, se oli jotain ihanaa. Ratsastaessa sain itsevarmuutta, ja pystyin vihdoinkin rentoutumaan (vaikka ei se helppoa ollut, meni siinä aikaa ;D)
Ystäväni kautta koulussa sain paljon uusia ystäviä, vaikka olinkin ujo. Nyt olen itsevarmempi kuin koskaan olen ollut nyt samassa kaupungissa 3 vuotta. Ja minulla on lähes 15 ystävää!
Ystäväni oli opettanut minulle kultaakin arvokkaamman neuvon. Ole itsevarma, heittäydy mukaan, sinulla ei ole mitään menetettävää!
Vaikkakin monelle tuo tuntuukin ylitsepääsemättömältä, mutta muista. Et ole yksin. Monilla muulla (kuten minulla) on ollut sama ongelma. Ja rohkaistumalla, ja pistämällä itsensä likoon voi saavuttaa vaikka mitä!
Uskothan itseesi, uskalla olla oma itsesi.
Voimia kaikille!
Jopa ystävälleni en ollut oma itseni. Maha meni heti ruikuliksi uusista tapahtumista, ja pahinta olivat koulukuvaukset. Elämä oli yhtä helvettiä, kun ei uskaltanut tehdä mitään.
Sitten muutimme. Uusi koulu, en tuntenut ketään... Voitte kuvitella miten minua jännitti, maha möyri, ja rukoilin äidiltä että ei tarvitsisi mennä sinne.
Istuin ensimmäiset viikot penkillä, yksin. Ihan yksin. Lintsasinkin joskus, koska en halunnut vain mennä kouluun. Kaikki tuijottivat minua, ja jotkus haukkuivat läskiksikin (olen hieman tukeva ;)) Mutta en välittänyt.
Sitten yksi tyttö (nykyään paras kaverini) tuli kysymään "haluaisitko juttu seuraa, tai että esittelisin paikkoja?" Mutisin siinä jotain pinellä hennolla äänelläni. Ja Tyttö istui viereeni ja alkoi jutella. Pikku hiljaa aloin puhua enemmän ja enemmän, parin viikon sisällä uskalsinkin jo mennä tutustumaan koulun pihaan.
Ystäväni kehoitti aloittamaan harrastuksen, en ollut ikinä ennen harrastanut mitään. Vaikka äitini sitä ehdottikin moneen otteeseen, en vain uskaltanut.
Olin pitänyt aina hevosista, ja äiti ilmoitti minun alkeiskurssille. Rakastin sitä, se oli jotain ihanaa. Ratsastaessa sain itsevarmuutta, ja pystyin vihdoinkin rentoutumaan (vaikka ei se helppoa ollut, meni siinä aikaa ;D)
Ystäväni kautta koulussa sain paljon uusia ystäviä, vaikka olinkin ujo. Nyt olen itsevarmempi kuin koskaan olen ollut nyt samassa kaupungissa 3 vuotta. Ja minulla on lähes 15 ystävää!
Ystäväni oli opettanut minulle kultaakin arvokkaamman neuvon. Ole itsevarma, heittäydy mukaan, sinulla ei ole mitään menetettävää!
Vaikkakin monelle tuo tuntuukin ylitsepääsemättömältä, mutta muista. Et ole yksin. Monilla muulla (kuten minulla) on ollut sama ongelma. Ja rohkaistumalla, ja pistämällä itsensä likoon voi saavuttaa vaikka mitä!
Uskothan itseesi, uskalla olla oma itsesi.
Voimia kaikille!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minulle kävi saman tyyppinen juttu. Peruskoulussa olin aina melko hiljainen ja ujo. Minulla ei juurikaan ollut ystäviä samassa koulussa, vain muutama kaveri. Kun peruskoulu oli ohi ja menin ammattikouluun (muutamaa viikkoa myöhemmin kuin muut, koska olin aluksi toisessa koulussa, joka ei minua sitten kiinnostanutkaan. Eli kaikki muut luokkalaiseni olivat jo tutustuneet toisiinsa melko hyvin) ja meidän luokallamme oli minun lisäkseni yksi poika, niin muutama ensimmäinen viikko olin lähes kokonaan hiljaa, mitä nyt opettajan kanssa puhuin. Sitten opettajamme pisti meidät siivoamaan pukukoppeja. Aluksi olimme molemmat pojat aivan hiljaa, mutta sitten hän vain sanoi jotain ja aloimme keskustella. Niinpä sitten tutustuin häneen paremmin ja hänen kauttaan muuhun luokkaan. Nyt olen saanut paljon lisää itsevarmuutta ja tulen ainakin toimeen kaikkien luokkalaisteni kanssa.
Anteeksi kirjoitus virheistä, olin viestiä kirjottaessani flunssassa. :)
Tuohan oli... upeaa! Tuntuu vain ettei tollainen ole mahdollista minun kohdalla. Selviydyn ihan mukavasti ihmisten kanssa, mutta jostain syystä ystäviä ei tunnu löytyvän. Mikäköhän minussa on vikana? Olin ala-asteella kiusauksen kohteena, ja seiskaluokalla olin aivan sulkeutunut
Olen nyt siis ysiluokalla ja yritän parhaani mukaan ystävystyä edes jonkun kanssa. Yhden kanssa voisinkin jopa ystävystyä, mutta tuskin siitäkään tulee mitään. Ja kaveriporukat ne vasta kauheita ovat. Eihän niitä uskalla lähestyä millään. Siis aivan mahdotonta. Toisiin ujoihin on paljon helpompi tutustua, koska heitä ei ympäröi ryhmä ihmisiä, jotka tuskin suhtautuvat hyvin tälläiseen rumaan läskiin nörttiin :´(
Siis ujojen pitää pitää yhtä. Ja ehkäpä minäkin onnistun sitten vaikkapa lukiossa kääräisemään kokoon porukan muista ujoista :)
kiitos kiva kuulla tuollanen tarina kun oon ite nin ujo...