yksinhuoltaja

Todellisen rakkauden löytyminen taitaa olla tuurista kiinni, sillä ystäväni ovat löytäneet rakkauden, mutta omalle kohdalle ei ole sattunut. En siltikään haluaisi luopua toivosta vaan kärsivällisesti odottaa sitä "oikeaa". Onnea etsintään :).

olevan vaikeaa,on yh tai ei.
Toiset löytää aina heti uuden,toiset ei koskaan ketään.
En tiedä mistä johtuu.
Älä luovuta,helpompi on kaksin.

samassa tilanteessa olen itsekin, parivuotiaan tytön yh-isänä. Meilläkin exä huomasi vähän tytön syntmän jälkeen, että "katsos v***u, eihän minusta olekaan perhe-elämään/perheenäidiksi". Se baarissaistuminen ja vieras mies voi sitten voiton. No nyt saa elää tyylillään, kyllä se elämä opettaa vielä häntäkin, halusi tai ei. Kiva vaan, että tällainen asia havaitaan 12:n yhdessä eletyn vuoden ja lapsen syntymän jälkeen...

Vaikka virallinen ero tuli vasta kesällä, käytännössä olen ollut yksinhuoltajana jo yli vuoden. Voisi kai sanoa, että ihan hyvin on pärjätty, vaikka rankkaahan se on, mitä sitä kieltämään.
Eletään rutiinin mukaan, siinä syntyy turvallisuudentunne tytölle, että asiat tapahtuvat tietyssä järjestyksessä, tiettyyn aikaan. yritän viettää iltaisin niin paljon aikaa tytön kanssa kuin mahdollista. Tiskata ja siivota ehtii sitten, kun tyttö on nukkumassa.

"Haittana" tässä on se, että itse ehtii juuri ja juuri katsoa iltauutiset ja lukea lehden loppuun, niin pitääkin jo käydä nukkumaan, että jaksaa herätä aamulla töihin. Eli oma aika on iltaisin kortilla. Onneksi molemmat isovanhemmat ovat käytettävissä, jos haluaa käydä vaikka iltalenkillä, vähän hengittämässä raitista ilmaa.

Muuten olen ottanut sen asenteen, että olen kuitenkin voittaja tässä tilanteessa, koska näen tyttöni kehityksen päivittäin ja minä olen se, jolla on kaikki muistot hänen lapsuudestaan, mitä sitten muistella, kun itse istuu kiikkutuolissa.

Pakko tunnustaa, että ajatuksissa on edelleen, kaikesta huolimatta, toive siitä hyvästä, kestävästä, tasavertaisesta parisuhteesta ja perheestä, omakotitalosta, koirasta ja farmari-volkkarista. Onpa tylsä, keskiluokkainen toive, mutta kun on tällainen perheihminen, niin minkäpä itselleen mahtaa...

Yritä välttää kyynistymistä, eihän sitä ikinä tiedä, milloin se samoin ajatteleva yh-äiti osuu kohdalle päikkärin portilla tai Prisman kassajonossa.
Kyllä se siitä!

Onhan meitä yksinhuoltajia tässä maassa ja monenlaisia onkin.
Itse olen yli kymmenen vuotta ollut kolmen lapsen yh-äiti. Pääasiassa olen yksin hoidellut pesuettani. Exä on ottanut keskimäärin kuusi kertaa vuodessa yhdeksi yöksi kerrallaan ja mieluiten siten, että ei kaikkia yhtäaikaa ja aivan silloin, kun hänelle on sattunut sopimaan.
Jos sanon, että helpolla en ole selvinnyt niin ei ole vielä sellaista tullut joka olisi sitä epäillyt, mutta mielestäni pääasia on se että olemme selvinneet tähän asti ja uskon, että vielä tästä eteenpäinkin. Luovuttaa ei saa ja lasten paras on se punainen lanka, jota ei kannata päästää hukkumaan.
Pari vuotta eron jälkeen oli pahin kriisi siinä, että halusi löytää kumppanin ja yhden ns. parantavan suhteen siinä koinkin toisen eronneen kanssa, mutta se ei johtanut parisuhteeseen vaan ystävyyteen, joka on kyllä jossain muodossa edelleen olemassa, vaikka tämä toinen osapuoli on parisuhteen viime aikoina löytänytkin. Olen todella iloinen hänen puolestaan.
Aina välillä olen laittanut mm. nettiin profiilin ja saanut vastauksiakin, joidenkin kanssa olen joskus tavannutkin ja yhdestä tuli minulle remonttireiska, mutta ei kumppania. Hänkin on sittemmin löytänyt itselleen sopivan (lapsettoman naisen).
Toki mietin, että mikä on vialla, kun ei sopivaa tule vastaan, mutta pakottaa kun näitä asioita ei voi, eikä kannata. Nykyisin olen kallistunut ajattelemaan, että pyrin olemaan tyytyväinen tähän lyhyeen aikaan lasteni kanssa, kun vielä ovat kanssani ja aloitan kumppanin etsinnän sitten, kun minulla ei ole enää alaikäisiä huollettavia. Toivon, että siitä alkaa minun uusi nuoruuteni, jonka toivon saavani jakaa jonkun mukavan samanhenkisen ihmisen kanssa.
Kukaanhan ei voi minulle sitä luvata, mutta tämä toivo pitää minut tässä päivässä ja saa minut tekemään parhaani lasteni eteen, että he eräänä päivänä olisivat valmiita lähtemään omaan elämäänsä hyvillä mielin.

Olen siis sitä mieltä, että kuulolla kannattaa kumppanin suhteen olla, mutta keskittyä kuitenkin ensisijaisesti elämään elämää lasten kanssa. Se on kuitenkin vain lyhyt jakso elämässä ja sitten sitä ollaan taas yksin( lue: ilman lapsia).

itsellänikin olisi ollut mahdollisuus uuteen suhteeseen, mutta tajusin että en vain kaipaa miestä elämääni. Keskityn lapseen ja sitten joskus jos siltä tuntuu niin annan ns mahdollisuuden rakkaudelle. Pärjään hyvin ilman miestäkin ja meillä menee lapsen kanssa hyvin.

Niinhän se meilläkin kävi, että vaimo lähti itseään toteuttamaan. No eipä toista ihmistä omistaakkaan voi. Olen pahoillani lasten puolesta, sillä heistä ei keskusteltu vaan ilmotusluontoinen lähteminen. Niukkuutta on riittänyt, sillä halusimme pitää talon, joten sitä tässä lasten kanssa lunastellaan - ei käydä lomilla ja tingitään vähän kaikessa ( eli ex ei maksa elatukseen mitään). Jonakin päivänä se on ohi ja kun talo myydään saavat hekin osuutensa siitä, mistä ovat paitsi jääneet tosin vain rahallisesti. Kysyit vielä, että löytyykö sinulle kumppani. Puhun vain omasta puolestani, että vaikeaa se on, sillä kukapa nyt "lapsia haluaisi hoitaa", kun maailmassa on kaikkea muutakin. Yhden varman vinkin annan. Jos tapaamasi ehdokas ilmoittaa harrastavansa ainoastaan tanssimista, niin toivota välittömästi onnea hänelle harrastuksensa parissa.

Neljän pienen lapsen yhna en jaksa ajatella itseäni, ulkonäköäni, rahat eivät riitä panostamaan itseeni, enkä tiedä, mistä löytäisin ajan seurusteluun, lapset ovat aina kanssani. Olen luovuttanut, enkä usko koskaan löytäväni rakkautta ja se saa minut hyvin surulliseksi. Rakkausliitto ei ollut tämä ensimmäinenkään, mutta ymmärsin sen vasta myöhemmin.

Siirrän ajatuksen nopeasti sivuun, moitin itseäni kiittämättömyydestä, koska lapset ovat suurin onni mitä kellään voi olla, ja minulle on onnea suotu nelinverroin.

Onneksi nykyään on kännykät ja tietokoneet, että vaikka ei juuri ystäviä ehdi näkemään niin edes jonkinlainen sosiaalinen side säilyy :)...

kannattaako pysyä yksin kun ei sitä koskaan tiedä mitä elämä tuo tullessaan ; ) itse olen mieluummin "yksin", mutta siitä huolimatta joskus kaipaan toista aikuista. Ei tämä tosiaan ole kovin helppoa olla yksin lasten kanssa ja tehdä vuorotyötä...

En osaa sanoa löytyykö sit todellista rakkautta. Poltin siipeni pahasti kun uskoin että näin voisi olla ja aloitin suhteen ollessani yh. Toisin kävi ja lopputulos on surullinen, mutta pian 4 lapsen yh:na tulen luultavasti pärjäämään hyvin vaikka mukavaahan se olisi joskus jakaa aikuistenkin asioita jonkun kanssa.

Jos teillä muilla on joskus aikaa niin olisi kiva jutustella arjen haasteista jne. muiden samassa tilanteessa olevien kanssa, sekä yh äidit että isät laittakaa meiliä tulemaan [email protected]

Hyviä jatkoja kaikille!