Vai loppuun palamista vai oonko laiska vai mitä? Jokainen asia tuntuu ylivoimaiselta, joku pikku juttukin, kuten pyykkien ottaminen pois pesukoneesta.
Opiskelen oppisopimuksella ja valmistun kohta, mutta paljon tehtäviä on jäänyt tekemättä, koska en vaan jaksa edes aloittaa niitä, ahdistaa ajatuskin. Työ jota teen tekee minut ihan hulluksi, olen viime aikoina ottanut Propralia joka työpäivä, koska jännitän niin paljon asiakaspalvelua. Välillä tekee mieli huutaa siellä työpaikalla, kun ahdistaa niin paljon,ahdistaa ne ihmiset, en ymmärrä miten sellainen ihminen kun minä on ajautunut siihen ammattiin. Mutta välillä taas menee ihan hyvin, silloin kun on sopivasti/vähän asiakkaita, mikä on naurettavaa, asiakkaita vartenhan mä siellä oon, mutta toivon aina ettei niitä siellä olisi, ainakaan niin paljon kun yleensä (=ruuhkaa jatkuvasti, jolloin oon ihan paniikissa kun tuntuu et kaikki kyttää mua ja nauraa yms, ahdistaa olla huomion keskipisteenä, ilman propralia siis tärisen ja punastun ja meinaan pyörtyä ruuhkassa, kassatyötä siis teen, tein joskus osastollakin töitä, mutta en nykyään sinne pääse koska pomokin varmaan vihaa mua).
Välillä ahdistaa liikkua ihmisten keskellä, haluan olla vaan rauhassa, ihmiset ärsyttää. Tuntuu että kaikki kyttää mua ja haluaa multa jotain, tai haluaa ahdistella mua, tuntuu että jos joku katsoo niin mussa on jotain vikaa tai näytän tyhmältä ja ahdistun, ärsyttää ihmisten katseet suunnattomasti.
Tunnen itseni tosi yksinäiseksi, omistan muutaman kaverin ja pari ystävää jotka asuu kaukana, ja kaverit ei tunnu ymmärtävän ongelmia, tai niitä ei kiinnosta, ne ystävät ei voi paljoa auttaa, kun tosiaan asuu kaukana.
Olen yrittänyt epätoivoisesti etsiä itselleni kumppania, koska kaipaan rakkautta ja läheisyyttä älyttömästi, uskon että se ainoastaan tekisi mut onnelliseksi, ja jaksan muutkin asiat paremmin, niin on ainakin ollut kun oon ollut joskus ihastunut (parin tapaamisen jälkeen, ihastun siis samantien, johtuukohan sekin näistä kaikista mun mieliongelmista) , ihan turhaan oon yrittänyt etsiä kun kukaan ei mua ole huolinut, no en kyl ihmettelekään.
Olen seurustellut vaan kerran ja suhde oli aikamoista vuoristorataa, en ymmärrä miten se jaksoi kattoa mua noin kauan, vaikkei se itsekään ollut mikään enkeli, otin siis ensimmäisen minkä sain, kunhan jonkun.
Koko ajan on rahanpuute ja stressi siitä. Etsin uutta työpaikkaa jossa viihtyisin paremmin, mutta tuntuu ettei kukaan mua kaipaa. Olen myös kärsinyt eräästä ihosairaudesta pitkään, joka on vaikuttanut negatiivisesti mun muutenkin erittäin heikkoon itsetuntoon ja vasta vahvoilla lääkkeillä se saatiin kuriin, nyt koko ajan pelko et se uusiutuu, koska sitä mun hermot ei enää kestäisi.
Tuntuu et tää elämä on pelkkää kärsimystä, kiirettä,hermojen menetystä, yksinäisyyttä. Ainoat asiat mistä nautin on nukkuminen (silloin kun on vapaata nukun pitkään, 12-14h/yö, kun on töitä niin en saa illalla unta kun mietin kaikkia ongelmiani, nukun levottomasti ja heräilen usein keskellä yötä, tosin saan unta saman tien taas) ja baareissa käyminen (sitäkin nykyään vaan muutaman kerran kuussa heikosta rahantilanteesta johtuen), koska siellä voi unohtaa kaikki arkielämän huolet, juominen menee yleensäkin yli.
En ymmärrä miten jotkut pystyy elää onnellista elämää, täynnä rakkautta ja vaurautta jne, kun toiselle se on kärsimystä päivästä toiseen, mitä järkeä tässä on!? Tuntuu että olen niin herkkä ja mulla on niin heikot hermot että pienetkin vastoinkäymiset murtaa mut täysin. Ajattelin ennen että aika ja ikä auttaa tohon, tekee vahvemmaksi, ajattelin samoin myös aspa-työstä, mutta se vaan pahensi tilannetta, kun kuvioon tuli myös ne paniikkikohtaukset, ja se että pää ei kestä ihmisiä enää.
Hoitoon meno ei ole mikään ratkaisu, koska kukaan lääkäri ei pysty korjaa mun paskaa elämää (löytää mulle hyviä ystäviä, kumppanin ja työn = tuo kaiken puute aiheuttaa siis tätä pahaa oloa). Vaikka olisi se kivaa syödä jtn lääkkeitä jotka antais hyvän olon, mutta kun haluan oikeasti nauttia tästä elämästä, tuntuu vaan että ei ole yhtään voimia yrittää muuttaa sitä parempaan suuntaan, töiden jälkeen vaan sohvalle makaamaan, eikä jaksa tehdä mitään. Enkä kyllä kehtaisikaan puhua kellekään lääkärille tästä, tuntuu että kukaan ei ota tätä tosissaan, kaikki vaan valittaa että aina valitan kaikesta, äitikään ei enää jaksa kuunnella, sanoo että näen vaan negatiivisia asioita elämässäni, mutta kun ei siinä ole mitään hyvää ja tää on kärsimystä päivästä toiseen. Itsemurhaa olen monesti ajatellut, mutta en uskaltaisi tehdä sitä ja uskon kuitenkin että ehkä jonain päivänä saan hyvän elämän josta nautin, mut ei sitä tiedä kauan siihen menee ja jaksanko odottaa.
Opiskelen oppisopimuksella ja valmistun kohta, mutta paljon tehtäviä on jäänyt tekemättä, koska en vaan jaksa edes aloittaa niitä, ahdistaa ajatuskin. Työ jota teen tekee minut ihan hulluksi, olen viime aikoina ottanut Propralia joka työpäivä, koska jännitän niin paljon asiakaspalvelua. Välillä tekee mieli huutaa siellä työpaikalla, kun ahdistaa niin paljon,ahdistaa ne ihmiset, en ymmärrä miten sellainen ihminen kun minä on ajautunut siihen ammattiin. Mutta välillä taas menee ihan hyvin, silloin kun on sopivasti/vähän asiakkaita, mikä on naurettavaa, asiakkaita vartenhan mä siellä oon, mutta toivon aina ettei niitä siellä olisi, ainakaan niin paljon kun yleensä (=ruuhkaa jatkuvasti, jolloin oon ihan paniikissa kun tuntuu et kaikki kyttää mua ja nauraa yms, ahdistaa olla huomion keskipisteenä, ilman propralia siis tärisen ja punastun ja meinaan pyörtyä ruuhkassa, kassatyötä siis teen, tein joskus osastollakin töitä, mutta en nykyään sinne pääse koska pomokin varmaan vihaa mua).
Välillä ahdistaa liikkua ihmisten keskellä, haluan olla vaan rauhassa, ihmiset ärsyttää. Tuntuu että kaikki kyttää mua ja haluaa multa jotain, tai haluaa ahdistella mua, tuntuu että jos joku katsoo niin mussa on jotain vikaa tai näytän tyhmältä ja ahdistun, ärsyttää ihmisten katseet suunnattomasti.
Tunnen itseni tosi yksinäiseksi, omistan muutaman kaverin ja pari ystävää jotka asuu kaukana, ja kaverit ei tunnu ymmärtävän ongelmia, tai niitä ei kiinnosta, ne ystävät ei voi paljoa auttaa, kun tosiaan asuu kaukana.
Olen yrittänyt epätoivoisesti etsiä itselleni kumppania, koska kaipaan rakkautta ja läheisyyttä älyttömästi, uskon että se ainoastaan tekisi mut onnelliseksi, ja jaksan muutkin asiat paremmin, niin on ainakin ollut kun oon ollut joskus ihastunut (parin tapaamisen jälkeen, ihastun siis samantien, johtuukohan sekin näistä kaikista mun mieliongelmista) , ihan turhaan oon yrittänyt etsiä kun kukaan ei mua ole huolinut, no en kyl ihmettelekään.
Olen seurustellut vaan kerran ja suhde oli aikamoista vuoristorataa, en ymmärrä miten se jaksoi kattoa mua noin kauan, vaikkei se itsekään ollut mikään enkeli, otin siis ensimmäisen minkä sain, kunhan jonkun.
Koko ajan on rahanpuute ja stressi siitä. Etsin uutta työpaikkaa jossa viihtyisin paremmin, mutta tuntuu ettei kukaan mua kaipaa. Olen myös kärsinyt eräästä ihosairaudesta pitkään, joka on vaikuttanut negatiivisesti mun muutenkin erittäin heikkoon itsetuntoon ja vasta vahvoilla lääkkeillä se saatiin kuriin, nyt koko ajan pelko et se uusiutuu, koska sitä mun hermot ei enää kestäisi.
Tuntuu et tää elämä on pelkkää kärsimystä, kiirettä,hermojen menetystä, yksinäisyyttä. Ainoat asiat mistä nautin on nukkuminen (silloin kun on vapaata nukun pitkään, 12-14h/yö, kun on töitä niin en saa illalla unta kun mietin kaikkia ongelmiani, nukun levottomasti ja heräilen usein keskellä yötä, tosin saan unta saman tien taas) ja baareissa käyminen (sitäkin nykyään vaan muutaman kerran kuussa heikosta rahantilanteesta johtuen), koska siellä voi unohtaa kaikki arkielämän huolet, juominen menee yleensäkin yli.
En ymmärrä miten jotkut pystyy elää onnellista elämää, täynnä rakkautta ja vaurautta jne, kun toiselle se on kärsimystä päivästä toiseen, mitä järkeä tässä on!? Tuntuu että olen niin herkkä ja mulla on niin heikot hermot että pienetkin vastoinkäymiset murtaa mut täysin. Ajattelin ennen että aika ja ikä auttaa tohon, tekee vahvemmaksi, ajattelin samoin myös aspa-työstä, mutta se vaan pahensi tilannetta, kun kuvioon tuli myös ne paniikkikohtaukset, ja se että pää ei kestä ihmisiä enää.
Hoitoon meno ei ole mikään ratkaisu, koska kukaan lääkäri ei pysty korjaa mun paskaa elämää (löytää mulle hyviä ystäviä, kumppanin ja työn = tuo kaiken puute aiheuttaa siis tätä pahaa oloa). Vaikka olisi se kivaa syödä jtn lääkkeitä jotka antais hyvän olon, mutta kun haluan oikeasti nauttia tästä elämästä, tuntuu vaan että ei ole yhtään voimia yrittää muuttaa sitä parempaan suuntaan, töiden jälkeen vaan sohvalle makaamaan, eikä jaksa tehdä mitään. Enkä kyllä kehtaisikaan puhua kellekään lääkärille tästä, tuntuu että kukaan ei ota tätä tosissaan, kaikki vaan valittaa että aina valitan kaikesta, äitikään ei enää jaksa kuunnella, sanoo että näen vaan negatiivisia asioita elämässäni, mutta kun ei siinä ole mitään hyvää ja tää on kärsimystä päivästä toiseen. Itsemurhaa olen monesti ajatellut, mutta en uskaltaisi tehdä sitä ja uskon kuitenkin että ehkä jonain päivänä saan hyvän elämän josta nautin, mut ei sitä tiedä kauan siihen menee ja jaksanko odottaa.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Hei,
Ihan tuttua juttua kirjoitit.
Oli se kyllä niin tiukkaa menoa just kun oli opinnoissa loppusuoralla ja tuntui että voimat loppuu kun piti joka paikkaan revetä.
Pennin venytys, suoriutuminen ja se, että aikaa ei ollu tuolloin tarpeeksi rauhassa tutustua ihmisiin vaikka niin kipeästi keksutelukumppania ja ymmärrystä kaipasi. Ja aina väsytti!
Olellista tässä on se, että haluan rohkaista sinua. Kyllä. Elämä tasaantuu. Saat palikat kohdalleen. Laiska et ole. Kärsit vaan ihan samoista jutuista kun tuhannet oppisopimus- tai muut opiskelijat tällä hetkellä.
Jos töiden jälkeen väsyttää, nuku ihan rauhassa ja ilman huonoa omaatuntoa väsy pois. Kevättä kohden ja valon lisääntyessä vireystaso kohenee.
Kalaöljykapseli (omega-3) auttoi ainakin minua älyttömästi. Jo 2 viikon jälkeen huomasi eron. samoin ota d-vitamiinia säännöllisesti.
Keväällä tilanteesi saattaa näyttää vallan toiselta.
kofeiini alentaa rajusti stressinsietokykyä, koska kohottaa kroonisen stressin hormonitasoa (kortisolia) ja aiheuttaa masennusta, ahdistuneisuutta, paniikkihäiriötä, aloitekyvyttömyyttä, toksista dementiaa jne.
Täältä löytyy lisää tietoa.
http://qmies.blogit.fi/
Moi! Kaikki "muka tietävät" laittaa kofeenin syyksi masennuksen ja em paniikki kohtaukset.
Omalta kohdaltani voin sanoa että että se PASKA puhetta,kahvia en ole juonut 1/2 vuoteen ja oireet jatkuvat samana.
näitä oireita, siitä ei ole mitään epäilystä. Että tietäisit onko kofeiini aiheuttaja juuri sinulla, sinun täytyy lopettaa kaiken kofeiinin käyttö, ei kahvia, energiajuomia, kolajuomia, teetä, kaakaota, suklaata jne.
Silti voi kestää lähes vuoden, ennen kuin kaikki kehoon kertynyt kofeiini on poistunut. Kestää myös kuukausikaupalla, ennen kuin aivojen kemiallinen tasapaino palautuu normaaliksi.
Kofeiini aiheuttaa solukuolemaa hippokampuksessa, joka on se mielialakeskus, tämän alueen solut uudistuvat mutta saattaa kestää kuukausia, jopa vuosia, ennenkuin kofeiinin aiheuttamat vauriot ovat korjautuneet siinä määrin, että oireet helpottavat.
väittää että jokaisella masennus johtuu kofeiinista!
apua. Kuulostaa siltä, että homma on pian räjähtämässä käsiin. Burn out? Jos työsi tai tuleva työsi ahdistaa noin paljon, se ei sovi sinulle. Kannattaa hakea jotain muuta duunia, jossa voi olla rauhassa. Jo pelkästään sillä stressitasosi alenee huomattavasti. Paperi kannattanee silti hankkia, loppusuoralla kun olet.
Ja ihmissuhde asioissa ymmärrän sinua täysin. Nykyään tuntuu mahdottomuudelta löytää hyvää kumppania. Kaikki pettää, eroaa tai vähintään ovat pornoriippuvaisia, pinnallisia elukoita... Mutta kai niitä hyviäkin tyyppejä on olemassa. Toivottavasti sinulla käy tuuri ja löydät sellaisen. Pidä ystävistäsi kiinni. Niitä ei koskaan ole liikaa.
voin kyllä jo nyt mennä muualle töihin, koska kaikki näytöt on suoritettu, mutta kun ei ole löytynyt muuta paikkaa niin jäin sinne, toinen vaihtoehto olisi työttömyys, mutta ehkä sekin parempi kuin joka päiväinen stressaaminen?
Kofeiinista ei voi johtua, sillä oon ollut masentunut jo monta vuotta, silloinkin kun en käyttänyt kofeiinia ollenkaan, mutta luulen että se on pahentanut niitä fyysisiä oireita, mutta se masennus johtuu siitä etten onnistu missään ja tunnen itseni jatkuvasti luuseriksi häpeän itseäni.
Kalaöljyäkin oon syönyt monta vuotta, en tiiä ees miks, ei sitä näytä olevan mitään hyötyä, mut kun en kalaa muuten syö, niin tulee sitten varmaan tarpeeseen tuo.
En oikeasti kehtaa mennä puhumaan kenellekään. Tosta jännittämisestä kävin juttelemassa lääkärille ja sain Propralin. Tarvitsisin ehkä terapiaan, mutta se maksaa ja ei ole varaa siihen, varsinkin jos lopetan työt.
Kun luin sun tekstin, tuntui hyvältä - olit saanut kaiken sen koottua yhteen viestiin, mitä en itse jaksa kirjoittaa - ja pahalta sun ja itseni vuoksi.
Mä olen täysin samaa mieltä, siitä ettei kukaan lääkäri tai psykologi voi muuttaa mun elämää. Ei kukaan voi implementoida mulle uutta koulutusta, parempia tuloja, lisää läheisiä, edes muutamia kavereita tai parempaa työpaikkaa. Mä olen tosin naimisissa, mutta henkilön kanssa, jota en kai ole koskaan rakastanutkaan...se ei auta yksinäisyyteen...pahentaa vaan, kun puolisoni on kuitenkin hyvä ihminen, mutta hän ei vaan ole minulle se oikea...enkä uskalla edes sanoa sitä hänelle, sillä ilman häntä mulla ei ole ketään, ja se on liikaa.
Tuskin tämä kofeiinista johtuu...tai omegasta...
tiedän tunteen, itse seurustelin 2v ihmisen kanssa ihan vaan sen takia etten olisi yksin, kyllä siitä tykkäsin, mutta ei ollut lopulta ihan sitä mitä halusin. Se on musta väärin enkä kyllä ikinä sorru siihen, tuntuu että mua nyt rankaistaan siitä ja siks en saa kumppania enää...Mut mielestäni se mun masennus johtuu nimenomaan huonosta elämästä, kuka tahansa siinä masentuisi, siks kaikki lääkkeet yms olisi turhia, muuten tulee välillä päiviä että olen iloinen, silloin kun ollut ihan mukava päivä yms ja sit välillä ihan maassa, kun kaikki ongelmat kasaantuu päälle..
Tuo tuntui niin tutulta...mulla on myös jotenkin niin vaikeaa tehdä edes normaaleja juttuja, esim.viedä roskapussi roskikseen jos unohdan sen aamulla..opiskelen tällä hetkellä, mutta kahden vuoden jälkeenkään en ole varma pitäisikö minun tätä opiskella. en halua lopettaa kun olen jo ottanut opintolainaa ja mulla ei olis enää kuin 1,5 vuotta jäljellä. lintsaan paljon tunneilta eikä minua yhtään kiinnosta tulevat kurssit, lopputyö ja harjoittelu. mieluiten istuisin vaan kotona ja katsoisin telkkua. oon ollut tämmöinen teini-ikäisestä asti, olen nyt kohta 25-vuotta, ja musta tuntuu että mä jään paitsi kaikesta mitä muut saavat kokea. en ole seurustellut kuin yhdesti, monta vuotta sitten. olen aivan kamalan ujo, ainoastaan kännissä uskallan lähestyä mut en aina silloinkaan. mulla on alkoholiongelma, tai ainakin niin ne lääkärissä sanovat. haluttaa vaan vetää pää sekaisin että ei edes sinä iltana tarvi ajatella mitään..tosin aamulla on sitten kahta kamalampi olo. viimeaikoina olen huomannut että olen alkanut olemaan enemmän ja enemmän paniikissa kun olen kaupungilla tai esim.koulussa. tuntuu todella että kaikki katsoo ja nauraa mulle ja vaan arvostelee. esitelmiä en edes uskalla pitää koulussa ellei aivan pakko, ja silloin tuntuu että oikeasti mieluummin kuolisin, aivan kamalat vapinat ja sydän hakkaa hulluna. tunnen itteni niin säälittäväksi yksilöksi, olen kateellinen muille "normaaleille" ihmisille..olen itselleni koko ajan vihainen ja jos jokin pikkuinenkin asia menee pieleen niin ääni sisällä sanoo että etkö sä edes tämmöistä osaa tehdä, vitun tollo...sanotaan vaan niin että olen täynnä vihaa ja monesti mun perhe siitä joutuu kärsimään kun kellekään muulle en uskalla olla oma itseni kun tuntuu että he kattoisivat mua niinku idioottia. olen monta vuotta aikonut hakea apua, mutta lääkärissä eivät ota todesta, ja mulle on todella vaikeaa puhua kenellekään kun aina alkaa itkettää ja mä en kestä itseni nolaamista. Joo, riittää nyt kun olis niin paljon enkä usko että nyttenkään sain oikein kunnolla selitettyä..turhalta tuntuu kaikki.
kuullostaa niin tutulta, just se et ei uskalla puhua kenellekään, kun ei halua vaikuttaa heikolta, luuserilta muiden silmissä. Mulla tuo olo kyl vaihtelee, et esim. nyt paljon parempi, kuin silloin kun kirjoitin tota viestiä. Välillä taas on niin maassa että haluaa kuolla, oon monesti miettinyt itsemurhaa, mut en ikinä uskaltanut tehdä. Mut välillä elämä tuntuu niin tyhjältä, uskon kuitenkin että rakkaus pelastaa mut, nytkin parempi fiilis kun oon ihastunut ja tuntuu et tunne on molemminpuolinen, oon kyl kans tosi ujo, mutta ajan myötä avaudun ja alan olla oma itseni, niin käy kyl vaan harvojen ihmisten kanssa, mutta se on niin vapauttava tunne! No onneks mul on nyt Propral, se ainakin helpottaa niitä oireita.
Joo, kyllä mullakin välillä on ns.normaaleja päiviä ja kyllä mä silti iloitsen kun esim.lunta sataa tai katon hyvän leffan..mulla varmaan se että mä koko ajan yritän pakoilla mun tunteita kun yritän olla ajattelematta ettei tule taas niin paska olo. kävin itse tänään juttelemassa ekan kerran terveydenhoitajan luona, itkeä märisin kyllä paljon, varsinkin alussa mutta onneksi oli tosi mukava hlö eikä yhtään tuntunut syyllistävän tai tuomitsevan..se olis kyllä vienyt viimeisetkin halut apuun..tuntuuko susta ikinä siltä että sua ei oteta todesta? musta tuntuu että aina ohitetaan se kun sanoo että on paha olo, kai ne luulevat että se on vain semmoista tavallista tyyliin "nyt on huono päivä" mut valitettavasti se on melkeen joka päivä se huono päivä...kiva kuitenkin kuulla että sulla menee paremmin, toivottavasti lähtee sujumaan hyvin tuo ihastuksen poikanen :) itekin olen miettinyt noita lääkkeitä, mutta voiko ne oikeasti auttaa? tuntuu käsittämättömältä että pillereitä popsimalla voisi tulla parempi olo. no, toivon että jotain apua saan pian, ensi viikolla menen taas juttelee terveydenhoitajan kans, hän ainakin oli sitä mieltä että mä tarvin apua ja oli hyvillään että tulin tässä vaiheessa juttelee enkä odottanut enää pari vuotta niin kuin yleensä..
äiti on oikeastaan ainoa jolle oon kertonut tosta ees jotain, se käski vaan mennä lääkäriin, joskus on sanonut että aina vaan näen kaikki negatiiviset asiat enkä huomaa hyviä asioita, mikä ei oo totta, mut mitä sille voi jos suurin osa elämästä on oikeasti masentavaa, työ jossa kärsii, mut ei voi lopettaa kun ei tule toimeen, nyt kyl lähden tammikuussa opiskelemaan niin en tee sitä enää niin paljon onneks ja ehkä jtn muutakin löytyy. Sitten kun en vaan saa hyviä kavereita, töissä on kavereita, joita ei kuitenkaan ikinä näe vapaalla, ja työn ulkopuolella on niin yksinäinen olo, oikeastaan mulla on vaan yks hyvä kaveri täällä, oon asunut täällä uudella paikkakunnalla 4v, tuntuu et oon ihan luuseri, mut oon ainakin siitäkin yhdestä kiitollinen, en sillekään kauheasti puhunut tästä, kerroin vaan et masentaa tää työ. Kävitkö missä terv.hoitajan luona? Tuntuu vaan turhalta valittaa huonosta elämästä, tuntuu et mua syytetään siitä et oon ite tehnyt huonot valinnat ja jokainenhan rakentaa omaa elämää, ei oo kaikilla helppoa, tuntuu vaan et itsellä ei hermot kestä kaikkea niin hyvin ku muilla..
tiiän tunteen, tunnen niinku olisin jotenkin liian herkkä enkä kestäisi mitään vastoinkäymisiä, mutta musta tuntuu että se on mulla päässä tämä vika, mulla istuu niin lujassa se että mä oon paska enkä osaa mitään ja että mitään hyvää ei tule tapahtumaan niin jotenkin se varmana ruokkii koko ajan mun pahaa mieltä. tuskin me mitään luusereita ollaan, ollaan vaan jotenkin jouduttu johonkin prkln kierteeseen...olispa jännä tietää että olisinko sittenkään onnellinen vaikka mulla olisikin poikaystävä, hyvä tyo/opiskelupaikka, rahaa yms. tuntuu että siltikin löytäisin syitä miks olla surullinen...ärsyttää, teini-ikään asti mä olin iloinen vaikkakin ujo lapsi, mutta olin iloinen mutta nyt jo viimeiset 10 vuotta ollut aivan paskaa. mä kävin opiskeluterveydenhuollossa, soitin viime viikon lopus että saisinko ajan, sitä ennen soitin mielenterveysasemaan, mutta he sanoivat että pitää soittaa tuonne tai sitten kriisinroon. oli kyllä kamalaa soittaa, itkin puhelimessa ja kamalasti tärisytti. oli tänäänkin tosi vaikeaa mennä sinne juttelee, hirveä paniikki oli päällä. kamalaa henkistä kiusaamista. jos tästä ei lähde nousu ylös niin...
mä uskon et olisin nyt onnellinen jos olisi mielenkiintoinen elämä. Mutta nuo lapsuuden ikävät kokemukset on tehnyt musta sulkeutuneen ja lukion jälkeen en tiennyt yhtään mitä halusin tehdä ja menin vaan sinne minne pääsin, siks tunnen itseni ihan luuseriksi, vasta nyt muutaman vuoden jälkeen lukiosta valmistuttua löysin oman alan, mikä kiinnostaa ainakin tällä hetkellä, ehdin kuitenkin jo valmistua ihan väärään ammattiin, mikä tuntuu ajan haaskaukselta, mutta toisaalta parempi se kuin että olisin vaan istunut kotona nämä vuodet. Tuntuu vaan et muilla on aina helpompaa, pääsee hyvään kouluun/töihin yms. Noo ehkä tää nyt tästä. Toisaalta mietin että miks elämässä muka pitää saavuttaa jotain hienoa, ehkä riittää se et kuhan vaan on.
Aloittajan viesti oli melkein kuin itseni kirjoittama. Löysin siitä paljon asioita, jotka ovat kuin elämästäni. Olen ollut alakuloinen jo yläasteesta alkaen. Nyt olen kohta 25-vuotias ja edelleen tuntuu ajoittain, etten selviä, että tulevaisuus on pelottavaa. Lukioaika oli vaikeaa, ryyppäsin, vanhemmat olivat mielettömän ankaria, en seurustellut kenenkään kanssa, ystäviä oli muttei niin läheisiä, että olisin voinut kertoa kaikista asioistani. Kilpaurheilin ja kun siinä alkoivat tulokset huonontua, tunsin olevani surkea, mitätön. Mietin itsemurhaa, kirjoitin päiväkirjaan itsetuhoisia viestejä ja runoja. En kuitenkaan pystynyt tekemään itselleni mitään. Hymyilin vähän, elämä oli suorittamista. Hevoseni piti minua raiteilla, sen kanssa huonot fiilikset unohtui.
Kärsin lukiossa valtavasta esiintymispelosta. Ääni täristen pidin esitykset ja näin miten luokkatoverit hymyilivät. Aika ajoin olin kuin normaali, välillä taas lohduttoman surullinen. Hain yliopistoon, koska arvosanani olivat hyviä ja suvun painostus pärjäämiseen takoi mieltäni. Pääsin sisään ja olin helpottunut, koska tunsin etten ollutkaan täysin surkea. Olen ujo enkä uskaltanut mennä mukaan opiskelirientoihin. Tuntui, että kaikilla elämä oli yhtä hauskuutta ja onnea paitsi minulla. Menin lääkäriin esiintymisjännityksestä. Sain propralia ja olen pystynyt pitämään esitykset. Ahdistaa, kun tiedän, että selviän niistä vain lääkkeen avulla. Muuten vapisisin ja ääneni tärisisi ja sydän hakkaisi tuhatta ja sataa.
Nykyään minulla on ajoittain hyviä päiviä, jolloin haluan halata maailmaa ja olen energinen. Toisaalta on päiviä, kun haluan vain nukkua ja näen tulevaisuuden sellaisena, etten selviä siitä. Olen herkkä, näen asiat todella selvästi ja tunnen ne voimakkaasti. Nykyajan tehokkuus, itsekkyys ja ihmisten välinpitämättömyys saavat minut surulliseksi ja tuntemaan suurta maailmantuskaa. Vielä vuosi sitten toivoin päiväkirjassani, että olisinpa poissa ja muutama viikko sitten sain itkukohtauksen, jossa toivoin olevani poissa tästä maailmasta. En ole koskaan seurustellut, vain yhden illan suhteita ja ne ovat aina satuttaneet minua, herkkä kun olen. Hiljattain tapasin miehen, joka on töissä mielenterveyspuolella ja hän sanoi, että olen masentunut. Hetken ajattelin meneväni hakemaan apua ja hän lupasi olla tukenani. Sitten hän jätti minut ja tokaisi vain, että selviän kyllä kaikesta. Hän oli ainoa ihminen, kelle olen kertonut sisimmästäni ja nyt hänkin katosi elämästäni.
Olen aina uskonut, että rakkaus pelastaa minut ja saa minut tuntemaan jotain suurta. Vuodet kuitenkin menevät, päivät kuluvat ja olen aina yksin. Lapsuudenperheessäni ei ole koskaan tunteita näytetty ja kaipaan läheisyyttä. Ystäviä minulla on paljon, mutta vain muutama hyvä, jotka hekin asuvat muualla ja näemme todella harvoin. Haluan kieltää itseltäni kaiken, haluan kieltää sen, että olisin masentunut. Olen aina ajatellut selviäväni, mutta silti pelkään päivää, jolloin en enää koe selviäväni. Tiedän kuitenkin, etten voisi tehdä itsemurhaa. Haluaisin apua, olin jo lähellä sitä hetki sitten tämän miehen ansiosta, mutta nyt palasin taas lähtöpisteeseen. Välillä nautin ihmisten seurasta ja uskallan mennä jopa yksin kahvilaan seuraamaan ihmisiä, välillä se ei tulisi mieleenkään ja pelkään ihmisiä.
En tiedä mitä tekisin, jatkaisinko samaa rataa vai mitä. Tuntuu, että olen hukassa. Että olen pienellä jollalla keskellä valtamerta.
Jossain vaiheessa en ollut enää varma luenko omaa kirjoitustani, kun tullut niin tuttuja asioita esiin.:) Tulin nyt siihen tulokseen sun juttua lukiessa että olemme vaan herkempiä ihmisiä kuin muut, ja ei sille vaan voi mitään,se on luonteenpiirre, emme voi yhtäkkiä tulla vahvoiksi, ettei maailman murheet enää hetkautaisi meitä, ehkä pitäisi vaan hyväksyä itsensä sellaisena kuin on.
Itse en ainakaan koe tarvitsevani mitään lääkitystä tohon, (koska en ole jatkuvasti maassa ja todellakin iloitsen hyvistä asioista mitä elämääni tulee, osaan olla iloinen tosi pienistä asioista ) paitsi jännitykseen, joka sekin esiintyy sellaisissa tilanteissa jossa joutuu olemaan jotenkin huomion keskipisteenä, arvostelun kohteena, mikä ei kuitenkaan tapahdu kovin usein, paitsi töissä koen olevani arvostelun kohteena asiakaspalvelijana, se on mulle ollut vaikeinta nyt viime aikoina ja onneks nyt asiat on muuttumassa siihen suuntaan että ehkä pääsen sille alalle jossa viihtyisin paremmin, toimistohommiin, mikä sopisi mulle kyllä täydellisesti..
Itse oon kyl aina ollut ujo ja herkkä, mutta lapsuuden negatiiviset kokemukset on vaikuttanut siihen että nuo piirteet on syventynyt, ala- ja yläasteella mua kiusattiin, ei mitenkään pahasti, mutta se on jättänyt jälkeensä, en luota ihmisiin ja pelkään et mua ei hyväksytä sellaisena kuin oon ja arvostellaan, siis tuntuu et mua arvostellaan jatkuvasti, joten avaudun vaan harvoille ihmisille, muut näkee mua kylmänä ihmisenä, mitä en todellakaan ole. Sitten on ollut erittäin huono isäsuhde, isäni haukkui mua ja aina etsi musta vikoja, ei ikinä kehunut enkä muista et olisi halannutkaan, paitsi ehkä joskus tosi pienenä, kun en muista. Sekin on vaikuttanut mun huonoon itsetuntoon ja siihen etten luota miehiin yhtään. Silloin kun seurustelin kerran 2v, niin mies muistutti aika paljon isääni, mikä oli mulle pettymys.
Myös se että isäni sekä koulukiusaajat arvosteli ulkonäköäni (isä haukkui jatkuvasti huonoa ryhtiäni ja jopa imitoi miten kävelin, mikä oli musta todella ilkeää, kiusaajat arvosteli laihuuttani, olen luonnostani ollut aina tosi laiha ja vasta viime aikoina olen hyväksynyt itseni sellaisena kuin oon) sekä vaatteitani (vanhemmat oli työttömiä pitkään, niin ei ollut varaa ostaa hienoja vaatteita) niin kaikki nämä asiat aiheutti sen että musta on tullut erittäin ulkonäkökeskeinen. Nykyään omistan hienoja vaatteita,seuraan muotia, käyn kampaajalla ja salilla ja pidän huolta ulkonäöstäni ja musta on oikeasti kasvanut kaunis nainen, saan jatkuvasti kehuja ulkonäöstäni, mutta silti olen siitä jatkuvasti epävarma ja aina tuntuu että jossain on jotain vikaa. Se ulkonäkökeskeisyys on taas aiheuttanut sen että en ehkä päässyt kehittämään muita taitojani, esim. sosiaalisia.
Miehet on ollut aina musta kiinnostuneita, lähinnä ulkonäköni takia, mutta ei siitä ikinä tullut mitään (paitsi sen yhden kerran kun seurustelin), kun oon niin ujo ja en pysty olemaan oma itseni kun vasta jonkun ajan kuluttua kun opin luottamaan, valitettavasti ne ei jaksa jäädä odottamaan, vaan häipyy, kun oon niiden mielestä taas niin kylmä ja tunteeton, vaikken todellakaan sitä ole. Asiaa ei helpota se että ihastun miehiin tosi helposti ja sitten jään itkemään niiden perään.
Nyt päätin etten enää edes hae miestä, se oikea tulee sitten kun on tullakseen ja keskityn nyt muuhun, esim. opiskeluun, kun oon niin monesti pettynyt ihmissuhteissa niin en jaksa enää panostaa, uskon kuitenkin että kun se oikea sattuu kohdalle niin se hyväksyy sellaisena kuin oon ja jaksaa odottaa.
Minusta on tärkeää että että tiedostaa ne ongelmien juuret, yleensähän ne johtuu juuri lapsuuden huonoista kokemuksista. Se että tiedostaa ne, on jo askel eteenpäin, terapian tarpeessa varmasti olen, mutta saa nähdä uskallanko sinne mennä ikinä. Nyt kun oon viime aikoina kovasti miettinyt mistä ongelmani johtuvat niin se on helpottanut paljon, tiedän etten ole mikäänn hullu, vaan uhri, ja lapsena sitä ei voinut paljon vaikuttaa omaan elämään, mutta onneks aikuisena voi.
Tuo sinun tekstisi ulkonäkökeskeisyydestä on kuin minun tekemäni! Olen itse samanlainen, ja olen aina saanut kuulla kehuja ulkonäöstäni ja jotkut tapaamani miehet ovat sanoneet minua jopa pelottavan kauniiksi. Lapsuudenperheessä sen sijaan keskityttiin etsimään vikoja, vaikken toki syytä heitä mistään. Varsinkin isäsuhde minulla on tosi huono ja luulen, että luottamuspulani miehiä kohtaan johtuu ainakin osittain siitä.
Helpottavaa kuulla, että on muitakin samanlaisia, etten ole ainoa, joka painii näiden asioiden kanssa!
pelkäsin jo et mua tuomitaan kun mainitsin ton ulkonäkökeskeisyyden :) No mut tosiaan kiva kuulla et on muitakin, koska en ainakaan itse tunne ketään samanlaista, en ainakaan käytöksestä tunnista.. Joskun mietin että pitäskö vaan lopettaa ulkonäöstä huolehtimisen, niin ehkä ajautuisin parempaan seuraan jatkossa. Itse ainakin olen vihainen isälleni, koska se tapa miten se mua kohteli oli ihan uskomaton, itse ainakin aion tulevalle lapselleni (jos siis sellaisen saan joskus) opettaa sen että se on hyvä sellaisena kuin on ja yhtä hyvä kuin muut, aivan uskomaton alemmuudentunne siitä seuraa loppuelämän jos lapsena ei koe olevansa hyvä. Nykyään lähinnä häpeän itseäni ja tuntuu et oon joka asiassa huono, jos joku kehuu, lähinnä yllätyn, varsinkin kun kehutaan jotain mun suorituksia. Siihen että oon kaunis alan pikku hiljaa uskoa, vaikka edelleen löytyy paljon paranneltavaa
...en itse anna isälleni varmaan koskaan anteeksi kaikkea, miten hän on kohdellut minua, arvostellut ja huutanut. Olen yrittänyt ymmärtää, mutta tuntuu vieläkin ettei ole mitään järkeä ymmärtää kaikkea. Toki hän on isäni, mutta mitä sitten? Ei se tarkoita, että minun täytyisi hyväksyä kaikki. Tämä alemmuudentunne seuraa minua varmasti koko elämäni.
Olen itsekin jo tottunut, että olen kaunis. Saan siitä kuulla jatkuvasti. Ja oikeastaan se ei tunnu enää miltään. Antaisin osan kauneudestani, jos saisin tilalle pysyvän ihmissuhteen. Ihmisen, joka pysyisi rinnallani ja ymmärtäisi minua. Kaikki ihmissuhteeni ovat olleet rikkinäisiä. Minut on aina jätetty, vaikka olen yrittänyt kaikkeni, ollut hyvä, kiltti ja välittänyt. Olen huomannut, että kauneudellani ei ole mitään merkitystä, jos se jättää minut yksinäiseksi.
Viime viikot ovat olleet itselleni raskaita. Viimeisin deittini jätti minut kuukausi sitten. Tunsin häntä kohtaan paljon, ihastuin hänen sisimpäänsä. Hänkin sanoi samoin minulle ja yhtäkkiä hän lopetti kaiken. En ole päässyt siitä yli vieläkään. Lähettelin hänelle viestejä, hän soitti ja käski lopettaa. Pyysin häntä olemaan ystäväni, ajattelemaan minua että saisin apua, mutta ei. Hän sanoi, että selviän kaikesta ja katosi. Oloni on hirveä, kuinka kamala ja säälittävä olen. Mietin, miksi ihmissuhteeni eivät kestä vaikka ystäväni sanovat minun olevan ihana ja nykymaailmassa harvinaisen hyvä ihminen. Olen aivan rikki, tänäänkään mikään ei ole tuntunut miltään. Liikunnallisena ihmisenä olen lähes lopettanut senkin. Ei kiinnosta, heti aamusta vedän aamutakin päälle ja kirjoitan koulutöitä kuin robotti. Olen huolissani itsestäni, mutta minulla ei ole voimaa tehdä mitään avun saamiseksi. Olin jo menossa psykologille tämän miehen ansiosta, jota tapailin, mutta juuri kriittisellä hetkellä, kun olin päättänyt mennä terapiaan, hän jätti minut. Kaikki romahti, en jaksanutkaan mennä. Siitä eteenpäin olen mennyt alaspäin, itken joka päivä paljon, olen laihtunut. Laitoin nettiin deittiprofiilin ja saan paljon kehuja ulkonäöstäni, se tuntuu hetkellisesti hyvältä, mutta lopulta olen jo turtunut siihen. Sain eräs ilta itkukohtauksen, jossa lopulta en saanut happea ja tuntui, että kuolen. Haukoin henkeä, otin lääkkeitä paljon ja nukuin 19 tuntia, tärisin ja voin pahoin. Joulunajaksi päätin tulla vanhempieni luo, etten ole yksin omassa yksiössäni. Se on vähän auttanut, eivätkä he huomaa minusta mitään. Paitsi äitini on huolissaan kuihtuneesta olemuksestani.
Uskon parempaan, mutta vuosien myötä uskoni on alkanut olemaan entistä heikompi. On parempia päiviä, mutta nyt kaikki tuntuu turhalta. Mikään ei tunnu miltään. Tuntuu, että alan antamaan periksi. Ystävilleni en voi puhua tästä, eivät he ymmärrä enkä halua kuormittaa heitä. Minulla on päiväkirja, mutta helpompaa olisi jutella jonkun ihmisen kanssa, joka ymmärtäisi...