Kuuntytär

Yön sylissä kudoit säteistä kuutamon
ankkuriköyden sisimpäsi ympärille.
Ettei raju rakkaus repisi irti sielua,
hentoa kasvavaa, rakkautta kaipaavaa.

Yksin yön pimeydessä huusit apua;
Äiti, rakasta minut kokonaiseksi.
Edes kerran rakasta minut ehjäksi!
Paljas ihosi kyynelten kastelema,
värisi viluisena maailman kylmyyttä.

Koko ihmisenikäsi sinun pitää
kutoa sielusi itseesi kiinni.
Ettei se karkaa jokaisen
hennonkin lupauksen perään.

Aamun sarastuksessa, olet väsynyt.
Olet vanha ja harmaa kutomaan.

Olet väsynyt.
Odottamaan lupausta joka pitää.

Ystäväni;

Älä unohda pimeissä öissä ja
harmaissa aamuissa toivonlankaa.
Se on niistä kutomistasi säikeistä
kaikkein huomaamattomin ja kestävin.

Sen värinän tunnet jokaisella hengenvedollasi.