Kylläpäs onkin vierähtänyt aikaa viimeisestä kirjoituksesta. On ollut ns. teknisiä ongelmia ja muutenkin kaikenlaista kiirettä. Niin ja syitähän löytyy lukemattomia määríä, mutta kuitenkin...
Elämänmuutos on iso asia minkä ikäiselle ihmiselle tahansa. Ei ole väliä, tapahtuuko elämässä muutosta nuorelle, joka lähtee kotoa maailmalle kokeilemaan omien siipien kantavuutta vai tapahtuuko se jo varttuneemmalle ihmiselle. Aina se on yhtä uusi ja outo ja jopa radikaalikin. Kun elämänmuutos kohtaa aikuista, jo yhden elämän elänyttä, niin silloin se on radikaalimpi tai sitten se on helpottava. Kuitenkin se voi olla yhtäaikaa jopa molempia, riippuen siitä tilanteesta mistä elämänmuutos alkaa.
Aina joskus tulee tilanteita, että on pakko tehdä muutos. Se voi tapahtua milloin vain jopa odottamatta. Kuitenkin jos omaa elämänmuutostaan on ajatellut jo pitempään, niin silloin se on pitkän prosessin tulos. Prosessi voi kestää jopa useita vuosia, jolloin käydään mielessä läpi kaikki hyvät ja huonot ajat ja niiden merkitys. Punnitaan erilaisia vaihtoehtoja verrattuna nykyiseen elämään ja elämänmuutoksen jälkeiseen elämään. Näitä miettiessä täytyy olla vahva luonne ja tarkastella asioita realistisesti, eikä vain hetken mielijohteesta. Meillä on kuitenkin tapana usein miettiä asioita juuri nyt ja tässä, mutta pitemmällä aikavälillä se ei tuota tulosta kuin vain hetkellisesti. Yksi hyvä keino on merkitä plussat ja miinukset paperille, mutta moniko näin tekee. Ei taida kovinkaan moni. Meihin on istutettu syvään tieto siitä, että oman minän kehuminen ja omien hyvien puolien kertominen on väärin. Ajatellaan, että toiset tietää, missä olen hyvä ja että mitä hyviä puolia minussa on. Asiahan ei kuitenkaan näin olen, koska minä itse tunnen itseni parhaiten ja vain minä itse tiedän hyvyyteni ja pahuuteni.
Hyvyys ja pahuus taistelee aina meissä, koska jokaisessa on juuri nämä kaksi puolta. Se, kumpi näistä saa vallan, johtuu monista erilaisista asioista. Jos itseluottamus on heikko, niin aina pahuus on vahvempi. Myös hyvyys voi mennä liian pitkälle ja silloin se ei enää palvele siinä tarkoituksessa missä sen pitäisi. Hyvyys voi asettaa kaiken muun etusijalle, paitsi meidät itsemme. Ei aina osata ajatella itseä vaan toiset tulee ensin. Pitäisi kuitenkin muistaa myös itseään sekä muita ihmisiä, tottakai. Näiden välisen tasapainon saavuttaminen on ainaista tikapuilla kävelemistä - ylös ja alas. Mutta jos sen oppii, niin silloin voi ja uskaltaa tehdä myös suuria ratkaisuja, vaikka ne juuri sillä hetkellä kipeiltä tuntuisivatkin. Ajan myötä sen huomaa, oliko ratkaisu oikea, ja mikäli se oli oikea, niin silloin voimme elää itsemme kanssa tasapainossa ja antaa itselle anteeksi, jos on tarvetta.
Anteeksi antaminen tarkoittaa sitä, että kun jokin asia on anteeksi annettu, niin silloin se on unohdettu. Vai onko? Ei vaikea ja loukkaava asia unohdu jotain "anteeksi-nappulaa" painamalla. Se on syövyttänyt lonkeronsa aivojen sopukoihin ja siellä se säilyy. Sen muisto himmenee, mutta unohtuuko se koskaan, epäilen. Kaikkein vaikeinta on itselle anteeksi antaminen, sitä taitoa ei monella ole. Luullaan, että itsensä kanssa voi elää ihan miten tahtoo, kunhan vain kärsii tekemistään asioista tai teoista. Väärin, kärsimys kuluttaa voimia ja vie ennenaikaiseen hautaan, se ottaa pikkuhiljaa otteen koko ruumiista ja elämästä, kärsimys ja riutuminen on vahva olotila ja aistimus. On tietysti tapauksia, jolloin me muut toivomme, että kun tuo ihminen vain riutuisi ja saisi kärsiä tekemistään vääryyksistään niin kauan kuin elää, mutta mitä tämä "vääryyksien tekijä" ajattelee, osaako hän antaa itselleen anteeksi kärsittyään tuomion. Joku osaa joku ei.
Ja toisekseen miten pyydetään anteeksi? Onko se vain niin, että sanotaan koneellisesti "Anna anteeksi" vai onko se sitä, että sanotaan em. sanat ja osoitetaan se myös jollain teoilla. Tuleeko anteeksipyyntö suoraan sydämestä vai onko se vain hätähuuto omasta puolesta, että sorry nyt vaan kun töppäsin, eihän tälle mitään voi ja ehkä naurahtaa sanomisensa päälle tai yrittää jotain hymyn tapaista. Anteeksi pyytäminen on vaikeaa siksi, että pelätään nolaavamme jotenkin itsemme ja pelätään anteeksi pyydettävän reaktiota. Pelätään hänen kommenttiaan anteeksi pyynnön jälkeen ja pelätään myös tulevaa tapahtumaa anteeksi pyynnön jälkeen.
Nämä kaksi asiaa elävät meidän mukanamme ja ohjaavat meidän moraalista käyttäytymistämme. On niin helppo sanoa ohimennen "sorry" tarkoittamalla sillä yhtään mitään. Ja yhtä helppo on sano "ei se mitään" tarkoittamalla silläkään yhtään mitään. Mikäli anteeksi pyyntö ja anteeksi antaminen tulee sydämen sopukoista, niin silloin se on aitoa ja asia on loppuunkäsitelty, vaikkakaan ei heti mielestä unohdu. Meidän täytyy olla armollisia sekä itseämme että toisia kohtaan, silloin anteeksi pyyntö ja antaminen ovat luonnollinen tapa hyväksyä toinen ihminen puutteineen ja virheineen.
Elämänmuutos on iso asia minkä ikäiselle ihmiselle tahansa. Ei ole väliä, tapahtuuko elämässä muutosta nuorelle, joka lähtee kotoa maailmalle kokeilemaan omien siipien kantavuutta vai tapahtuuko se jo varttuneemmalle ihmiselle. Aina se on yhtä uusi ja outo ja jopa radikaalikin. Kun elämänmuutos kohtaa aikuista, jo yhden elämän elänyttä, niin silloin se on radikaalimpi tai sitten se on helpottava. Kuitenkin se voi olla yhtäaikaa jopa molempia, riippuen siitä tilanteesta mistä elämänmuutos alkaa.
Aina joskus tulee tilanteita, että on pakko tehdä muutos. Se voi tapahtua milloin vain jopa odottamatta. Kuitenkin jos omaa elämänmuutostaan on ajatellut jo pitempään, niin silloin se on pitkän prosessin tulos. Prosessi voi kestää jopa useita vuosia, jolloin käydään mielessä läpi kaikki hyvät ja huonot ajat ja niiden merkitys. Punnitaan erilaisia vaihtoehtoja verrattuna nykyiseen elämään ja elämänmuutoksen jälkeiseen elämään. Näitä miettiessä täytyy olla vahva luonne ja tarkastella asioita realistisesti, eikä vain hetken mielijohteesta. Meillä on kuitenkin tapana usein miettiä asioita juuri nyt ja tässä, mutta pitemmällä aikavälillä se ei tuota tulosta kuin vain hetkellisesti. Yksi hyvä keino on merkitä plussat ja miinukset paperille, mutta moniko näin tekee. Ei taida kovinkaan moni. Meihin on istutettu syvään tieto siitä, että oman minän kehuminen ja omien hyvien puolien kertominen on väärin. Ajatellaan, että toiset tietää, missä olen hyvä ja että mitä hyviä puolia minussa on. Asiahan ei kuitenkaan näin olen, koska minä itse tunnen itseni parhaiten ja vain minä itse tiedän hyvyyteni ja pahuuteni.
Hyvyys ja pahuus taistelee aina meissä, koska jokaisessa on juuri nämä kaksi puolta. Se, kumpi näistä saa vallan, johtuu monista erilaisista asioista. Jos itseluottamus on heikko, niin aina pahuus on vahvempi. Myös hyvyys voi mennä liian pitkälle ja silloin se ei enää palvele siinä tarkoituksessa missä sen pitäisi. Hyvyys voi asettaa kaiken muun etusijalle, paitsi meidät itsemme. Ei aina osata ajatella itseä vaan toiset tulee ensin. Pitäisi kuitenkin muistaa myös itseään sekä muita ihmisiä, tottakai. Näiden välisen tasapainon saavuttaminen on ainaista tikapuilla kävelemistä - ylös ja alas. Mutta jos sen oppii, niin silloin voi ja uskaltaa tehdä myös suuria ratkaisuja, vaikka ne juuri sillä hetkellä kipeiltä tuntuisivatkin. Ajan myötä sen huomaa, oliko ratkaisu oikea, ja mikäli se oli oikea, niin silloin voimme elää itsemme kanssa tasapainossa ja antaa itselle anteeksi, jos on tarvetta.
Anteeksi antaminen tarkoittaa sitä, että kun jokin asia on anteeksi annettu, niin silloin se on unohdettu. Vai onko? Ei vaikea ja loukkaava asia unohdu jotain "anteeksi-nappulaa" painamalla. Se on syövyttänyt lonkeronsa aivojen sopukoihin ja siellä se säilyy. Sen muisto himmenee, mutta unohtuuko se koskaan, epäilen. Kaikkein vaikeinta on itselle anteeksi antaminen, sitä taitoa ei monella ole. Luullaan, että itsensä kanssa voi elää ihan miten tahtoo, kunhan vain kärsii tekemistään asioista tai teoista. Väärin, kärsimys kuluttaa voimia ja vie ennenaikaiseen hautaan, se ottaa pikkuhiljaa otteen koko ruumiista ja elämästä, kärsimys ja riutuminen on vahva olotila ja aistimus. On tietysti tapauksia, jolloin me muut toivomme, että kun tuo ihminen vain riutuisi ja saisi kärsiä tekemistään vääryyksistään niin kauan kuin elää, mutta mitä tämä "vääryyksien tekijä" ajattelee, osaako hän antaa itselleen anteeksi kärsittyään tuomion. Joku osaa joku ei.
Ja toisekseen miten pyydetään anteeksi? Onko se vain niin, että sanotaan koneellisesti "Anna anteeksi" vai onko se sitä, että sanotaan em. sanat ja osoitetaan se myös jollain teoilla. Tuleeko anteeksipyyntö suoraan sydämestä vai onko se vain hätähuuto omasta puolesta, että sorry nyt vaan kun töppäsin, eihän tälle mitään voi ja ehkä naurahtaa sanomisensa päälle tai yrittää jotain hymyn tapaista. Anteeksi pyytäminen on vaikeaa siksi, että pelätään nolaavamme jotenkin itsemme ja pelätään anteeksi pyydettävän reaktiota. Pelätään hänen kommenttiaan anteeksi pyynnön jälkeen ja pelätään myös tulevaa tapahtumaa anteeksi pyynnön jälkeen.
Nämä kaksi asiaa elävät meidän mukanamme ja ohjaavat meidän moraalista käyttäytymistämme. On niin helppo sanoa ohimennen "sorry" tarkoittamalla sillä yhtään mitään. Ja yhtä helppo on sano "ei se mitään" tarkoittamalla silläkään yhtään mitään. Mikäli anteeksi pyyntö ja anteeksi antaminen tulee sydämen sopukoista, niin silloin se on aitoa ja asia on loppuunkäsitelty, vaikkakaan ei heti mielestä unohdu. Meidän täytyy olla armollisia sekä itseämme että toisia kohtaan, silloin anteeksi pyyntö ja antaminen ovat luonnollinen tapa hyväksyä toinen ihminen puutteineen ja virheineen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
melkein hyvä äidinkieli...................