KUUMAILMAPALLO
"Varokaa!" hän huutaa ylhäältä korista ja lipuu varjona peltojen ja talojen yli. Ja ihmiset vilkuttavat hänelle, tai heille, sillä toki hänellä on aina seuraa; yksin ei kai kukaan viitsisi jäätyä ja olla tuulten rantapallona, mutta kun on seuraa, se on seikkailu. Sinikeltaisella Chiquita-pallollaan hän leijuu ilmakerrosten halki ja vilkuttaa iloisesti takaisin. Minä astun myrtyneenä maassa ja kuulen heidän huutonsa auringon viereltä.
Hänestä on tullut kauhean koppava heti sen jälkeen kun hän aloitti tuon harrastuksensa. Tai no, ehkä se on vain hänen loppumaton pirteytensä, ihan kuin hän saisi siellä ylhäällä vähemmän happea tai jotakin. Minua hän aina härnää kertomuksilla harvinaisista linnuista tai auringonlaskuista tai kaupungin valoista ja nauraa helkkyvästi naamalleni, kun yritän osallistua hänen iloonsa.
Olen sanonut hänelle, miten surfaus olisi minusta paljon hauskempaa, Itämerestä kun ei ole tavattu edes haikaloja tai mitään. Mutta hän pitää enemmän pallostaan. Tosiasiassa luulen, että hän tahtoo vain olla muiden yläpuolella.
Kas siinä hänen varjonsa taas lipoo kuusia, ja minä askellan metsäpolkua pallon alla ulsterissani. En tiedä ovatko he nähneet minut.
Sitten se on se korin ahtaus. Luulen, että tuo tilan niukkuus vetoaa hänen sosiaaliseen aivokappaleeseensa; miten kaksi henkilöä joutuu olemaan lähes kiinni toisissaan. Korista ei pääse pakoon, on vankina pilvien ja maan välissä ja maisemat menettävät kaiken kiinnostavuusarvonsa hänen itsensä rinnalla. Hän suostuttelee jonkun tuttavuuden tulemaan kanssaan lennolle ja sitten, kun ollaan jo mukavasti noustu ja kuuma ilma jyrisee polttimosta, hän tekee itsestään polttopisteen ja alkaa ahdistaa toista viattomilla kysymyksillä.
Hän pyysi minua useita kertoja, kunnes yhdellä kerralla sanoin, että minusta oli arveluttavaa pudotella hiekkapussukoita ihmisten niskaan. Siinä se oli, sen jälkeen hän ei ole pyytänyt. Kai me molemmat tiesimme, ettei siellä ole mitään pussukoita.
Ehkä minun piti tunnustaa itselleni, ettei tuollainen tuulien mukana purjehtiva lemmitty ollut minun alaani. No, minä olin alunperinkin vain yksi tarjokas, tietysti. Hän löysi nopeasti itselleen sopivampia lentoperämieskandidaatteja. Silti en voinut olla panematta pahakseni.
Taas yksi, jota hän tuolla ylhäällä lennättää. Pilvien läheisyydessä maistuu kuohuviini, arvaan ma, ja kuuntelen ääniä, joita pallosta kantautuu. Pian alkaa merenulappa ja minä kadotan heidät näkyvistäni. Ehkä voisin lainata tuon kottaraisen siipiä ja lentää heidän peräänsä, kertoa, miten minä olen saanut maassa kärsiä, omaa typeryyttänikö, en tiedä. Mutta se on joko lentää tai pysyä maassa, mitä lohtua minä voisin pyytää tuollaiselta linnuksi luodulta, sanokaa sitä kevytkenkäisyydeksi jos tahdotte, niin minäkin sanoisin jos se ei minua niin tuhoisasti kiehtoisi. Minua, joka pidän linnuista, mutta en uskalla enkä viitsi lentää. Minä vain seuraan palloa, joka katoaa syksyiselle merelle ja jonka varjo pyyhkii aaltojen suupielistä palavan vuodatuksen esiin nostaman vaahdon.
"Varokaa!" hän huutaa ylhäältä korista ja lipuu varjona peltojen ja talojen yli. Ja ihmiset vilkuttavat hänelle, tai heille, sillä toki hänellä on aina seuraa; yksin ei kai kukaan viitsisi jäätyä ja olla tuulten rantapallona, mutta kun on seuraa, se on seikkailu. Sinikeltaisella Chiquita-pallollaan hän leijuu ilmakerrosten halki ja vilkuttaa iloisesti takaisin. Minä astun myrtyneenä maassa ja kuulen heidän huutonsa auringon viereltä.
Hänestä on tullut kauhean koppava heti sen jälkeen kun hän aloitti tuon harrastuksensa. Tai no, ehkä se on vain hänen loppumaton pirteytensä, ihan kuin hän saisi siellä ylhäällä vähemmän happea tai jotakin. Minua hän aina härnää kertomuksilla harvinaisista linnuista tai auringonlaskuista tai kaupungin valoista ja nauraa helkkyvästi naamalleni, kun yritän osallistua hänen iloonsa.
Olen sanonut hänelle, miten surfaus olisi minusta paljon hauskempaa, Itämerestä kun ei ole tavattu edes haikaloja tai mitään. Mutta hän pitää enemmän pallostaan. Tosiasiassa luulen, että hän tahtoo vain olla muiden yläpuolella.
Kas siinä hänen varjonsa taas lipoo kuusia, ja minä askellan metsäpolkua pallon alla ulsterissani. En tiedä ovatko he nähneet minut.
Sitten se on se korin ahtaus. Luulen, että tuo tilan niukkuus vetoaa hänen sosiaaliseen aivokappaleeseensa; miten kaksi henkilöä joutuu olemaan lähes kiinni toisissaan. Korista ei pääse pakoon, on vankina pilvien ja maan välissä ja maisemat menettävät kaiken kiinnostavuusarvonsa hänen itsensä rinnalla. Hän suostuttelee jonkun tuttavuuden tulemaan kanssaan lennolle ja sitten, kun ollaan jo mukavasti noustu ja kuuma ilma jyrisee polttimosta, hän tekee itsestään polttopisteen ja alkaa ahdistaa toista viattomilla kysymyksillä.
Hän pyysi minua useita kertoja, kunnes yhdellä kerralla sanoin, että minusta oli arveluttavaa pudotella hiekkapussukoita ihmisten niskaan. Siinä se oli, sen jälkeen hän ei ole pyytänyt. Kai me molemmat tiesimme, ettei siellä ole mitään pussukoita.
Ehkä minun piti tunnustaa itselleni, ettei tuollainen tuulien mukana purjehtiva lemmitty ollut minun alaani. No, minä olin alunperinkin vain yksi tarjokas, tietysti. Hän löysi nopeasti itselleen sopivampia lentoperämieskandidaatteja. Silti en voinut olla panematta pahakseni.
Taas yksi, jota hän tuolla ylhäällä lennättää. Pilvien läheisyydessä maistuu kuohuviini, arvaan ma, ja kuuntelen ääniä, joita pallosta kantautuu. Pian alkaa merenulappa ja minä kadotan heidät näkyvistäni. Ehkä voisin lainata tuon kottaraisen siipiä ja lentää heidän peräänsä, kertoa, miten minä olen saanut maassa kärsiä, omaa typeryyttänikö, en tiedä. Mutta se on joko lentää tai pysyä maassa, mitä lohtua minä voisin pyytää tuollaiselta linnuksi luodulta, sanokaa sitä kevytkenkäisyydeksi jos tahdotte, niin minäkin sanoisin jos se ei minua niin tuhoisasti kiehtoisi. Minua, joka pidän linnuista, mutta en uskalla enkä viitsi lentää. Minä vain seuraan palloa, joka katoaa syksyiselle merelle ja jonka varjo pyyhkii aaltojen suupielistä palavan vuodatuksen esiin nostaman vaahdon.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Helppoa, ilmavaa tekstiä. Ei tuottanut ongelmia lukea pari kertaa läpi. Lauseet pysyvät rauhallisen soljuvina, vaikka kielivätkin vahvasta tunteenpuuskasta.
Joiltain osin muuten tuntui että tyylillisesti jotakuinkin tällaista olisin saattanut itsekin saada aikaan.
Tiesitkö, että 'surfata' -verbin voi kirjoittaa kahdella tavalla (samoin kai tuon substantiivin laita)? Tai niin olen joskus kuullut. Itse pidän enemmän siitä muodosta, jossa käytetään kahta äffää. -)
Täällä kommentoidaan ihan liian vähän. Se on väärin. Yritän siis korjata asiaa (hiukan).
Hyvää ja huonoa oli tuo tekstin helppous, sujuvasti eteenpäin ilman sen kummempia töyssyjä. Minä pidän vähän vaikeammasta tekstistä ja tuosta tuli vähän sellaista että blaa blaa blaa. Jotenkin minusta tuntuu, että olen lukenut tämän saman tarinan ennenkin, siis toisissa novelleissasi. Olet sivustakatsojan asemassa.
Vihaan muuten sanaa "ulsteri". Kuulostaa ihan joltain sanalta, jota käyttivät mummot joskus viime vuosituhannella. Minulla on taipumusta tuijottaa liikaa yksittäisiä sanoja ja miettiä miksi tuotakin sanaa on menty käyttämään? Pikkuseikkoihin on hauska takertua tai jotain. :)
Miten aina onnistun kuulostamaan näin negatiiviselta? Tarkoitus oli sanoa, että hyvä hyvä, mutta eipä näköjään taaskaan onnistunut.
Kielellisesti nätti, helppo, sujuva, mutta kenties jotenkin ponneton. Saattaahan tuo olla tyylikeinokin, jonka tarkoituksena on tehdä selväksi, kuinka turhautuneesti kyseisen novellin minä näkee oman maailmansa.
En tiedä, jotakin tästä puuttui.
Ja, kuten Che sanoi, muistuttaa paljon aikaisempia kirjoituksiasi.
[Tosin, mikäs minä olen arvostelemaan, kun itse olen tahattoman toiston kruunaamaton kuningatar. Mutta sitähän te ette luonnollisesti tiedä. ]
Kuten edellä on toettu, helppoa luettavaa.
Kiva kuvaus, sellainen mitä ilokseen lukee; positiivinen.
Ei minulla mitään moitittavaa ole...viihdyin ja mietin, millaista olisi olla kuumailmapallon kyydissä...=)
Yksinkertaisia ajatuksia mutta ajatuksia.
Voinko minä nyt jättää sitten kommentoimatta?
Mieli melkein tekisi, koska en juurikaan mitään olennaista lisättävää aikaisempaan keksi (paitsi että kuka peeveli muka surffaa Itämeressä? - lienee turhan rauhallinen siihen; hait eivät muuten viihdy siinä sen takia, että se on murtovetenä liian vähäsuolainen).
Niin... no - et tässä juuri ylittänyt itseäsi mutta laatu on silti taattua, teksti sujuvaa; ei ehkä hypersuper-iskevää mutta tämän luki mielellään. Tuuditat tavallisella tyylilläsi pehmeään mukavuuteen; harvoin ravistelet etkä ainakaan ärsytä, et nytkään. Et ainakaan minua, vaikka kynnykseni on kamalan matala.
Itämerestä muuten löytyy muutama kohtalainen paikka surffata. Itse asun yhden sellaisen lähellä ja tunnen jopa kolme peeveliä jotka tekevät juuri sitä.
Ihan vaan tiedoksi.
(En jaksa kuormittaa palvelinta tyhjänpäiväisillä omilla viesteilläni, joten tiivistin itseni tähän.)
Elikä - jälleen kerran - arvostan kirjoittamianne rivejä. Olen yhtä mieltä itseni ja teidän kanssanne: juu, ei mitenkään ihmeellinen teksti. En ylittänyt itseäni.
Kunhan tein.
Rêveuse: minä ainakin tietäisin mielelläni sinun taipumuksestasi toistoon.
Ja mösjöö Zieberille jälleen kiitokset tarinan ekologista taustaa ryydittävistä nippelitiedoista. Vai sen takia Itämeressä ei ole haita... Tuon olen aina halunnut tietää, mutten ole koskaan uskaltanut kysyä.
Katsotaan josko joskus löytäisin jonkun uudenkin teeman märehdittäväksi.