mutta avomieheni ei ymmärrä sitä! tiedostan itsekin, että laihdutukseni meni liian pitkälle. sairastuin bulimiaan pian pari vuotta sitten -niihin aikoihin, kun tapasin avomieheni.
olin tavatessamme normaalipainoinen. välillä bulimiakin hellitti, mutta nyt kesän jälkeen jäin taas ahmimis- ja oksentelukierteeseen-entistä pahempaan. enää ei olisi varaa laihtua (165/45), mutta laihdutan silti. en edes ahmi enää, vaan oksennan käytännössä kaiken vähän mitä syön. joskus syön yhden leivän päivässä ja oksennan ja joskus syön vähän herkkujakin (esim hampurilaisaterian) ja oksennan.
jäi tossa kuukausi sitten isoksi farkut kokoa 36. ne vaan yksinkertaisesti putosi mun päältä, vaikka napit ja vetskari oli kiinni. avomies vaan vähän nauroi ja totesi, että osta pienemmät farkut ja niinhän mä ostinkin muutamat ja lisäksi paitoja kokoa xs.
avomies luultavasti pitää täysin normaalina sitä, että muija oksentaa kaiken syömänsä pois. mulla on kurkkukin helkkarin kipeenä ja siltä tulee vaan vinkkiä: "ota bafucin-tabletti ja juo kuumaa, sillä munkin kurkkukipu parani". ei mies taida todellakaan tajuta, että en oo kuukauteen syönyt yhtään mitään oksentamatta.
ei taida avomies tajuta myöskään sitä, että syömishäiriö on vakava sairaus, johon voi kuolla. mähän en sitä sille aio kertoa, kun ei se näytä olevan edes tippaakaan huolissaan musta.
avomiestä vituttaa, kun mä nukun niin pitkään. mulla on varmaan paha anemia, kun mulla jo ennen syömishäiriöitäkin on ollut hemoglobiini aina 116-118 (kerran joskus ala-asteella jopa 123). sitä vituttaa myös, kun ei täällä ole yleensä ruoka valmiina, kun se tulee töistä. se taas johtuu siitä, että mulla ei ole enää voimia käydä jalkaisin kaupassa (matkaa 500m) puhumattakaan siitä ruuanlaitosta. sitten sitä varmaan vituttaa sekin, että aina sen ollessa himassa mä vain makaan sohvalla tai sängyssä. mä en vaan enää päivällä pari tuntia kotitöitä (siivous, pyykinpesu, tiskit, kissanhiekka-astia) tehtyäni jaksa yhtään mitään! sitä taas vituttaa se, että se joutuu tekemään 8-10 tuntia töitä, kun mä vaan makaan. mutta, se onkin terve, eikä tajua, että mä en!
mä laihdutan itseäni niin kauan, kunnes se tajuaa, että mua vaivaa jokin. jos ei tajua, niin olkoon tajuamatta. sitten mä kuolen, millä taas ei ole mitään väliä siinä tapauksessa, jos se ei välittänyt musta. mä rakastan sitä miestä yli kaiken, mutta se ei kaikista merkeistä päätellen rakasta mua. se ei vaan taida kehdata sanoa mulle, että pakkaa kamas. tällä hetkellä ainakin tuntuu, ettei se välitä musta paskan vertaa ja että mä en kelpaa sille ollenkaan. se ei edes varmaan oo katsonut mua pitkään aikaan, että olisi edes huomannut mun laihtuneen lisää. viime viikolla se näki mut kyllä alasti saunassa (ihme, että tuli edes saunaan samaan aikaan), eikä kommentoinut mitenkään, mutta tuskin se mua edes katsoi. sillä on nykyään aina kiire pois mun luota ja läheltä. kelpaan sille enää vain silloin, kun se tarvii rahaa.
kornia tässä on ehkä se, että olen 23-vuotias ja useimpien ihmisten mielestä oikein viehättävä. avomieheni taas täyttää tänä vuonna 35 ja on kyllä myös oikein namu kaikin puolin. jotenkin musta vaan on alkanut tuntua, että tää johtuu mun ulkonäöstä. otin nuudelit tukkaan ja se ei pidä niistä. sitten se yrittää vaatekaupoissa aina saada mua ostamaan sellaisia tätimäisiä vaatteita, jotka sopisi jollekulle 4-kymppiselle. tai ehkä mä oon sen mielestä niin vitun läski, että mun pitäis pukeutua mustiin hoikentaviin jakkupukuihin.
kuulostan varmaan ihan ääliöltä. niin olisin itsekin ajatellut vielä jokin aika sitten. tällä hetkellä tunnen kuitenkin juuri näin.
ai niin. menkkoja ei oo ollut hetkeen. nyt se varmaan vielä luulee, että oon raskaana, eikä uskalla siksi heittää mua pois kämpästä.
nyt tulee kuitenkin joku sanomaan, että tän viestin oikea paikka olisi parisuhde-foorumissa. ehkä niin.
olin tavatessamme normaalipainoinen. välillä bulimiakin hellitti, mutta nyt kesän jälkeen jäin taas ahmimis- ja oksentelukierteeseen-entistä pahempaan. enää ei olisi varaa laihtua (165/45), mutta laihdutan silti. en edes ahmi enää, vaan oksennan käytännössä kaiken vähän mitä syön. joskus syön yhden leivän päivässä ja oksennan ja joskus syön vähän herkkujakin (esim hampurilaisaterian) ja oksennan.
jäi tossa kuukausi sitten isoksi farkut kokoa 36. ne vaan yksinkertaisesti putosi mun päältä, vaikka napit ja vetskari oli kiinni. avomies vaan vähän nauroi ja totesi, että osta pienemmät farkut ja niinhän mä ostinkin muutamat ja lisäksi paitoja kokoa xs.
avomies luultavasti pitää täysin normaalina sitä, että muija oksentaa kaiken syömänsä pois. mulla on kurkkukin helkkarin kipeenä ja siltä tulee vaan vinkkiä: "ota bafucin-tabletti ja juo kuumaa, sillä munkin kurkkukipu parani". ei mies taida todellakaan tajuta, että en oo kuukauteen syönyt yhtään mitään oksentamatta.
ei taida avomies tajuta myöskään sitä, että syömishäiriö on vakava sairaus, johon voi kuolla. mähän en sitä sille aio kertoa, kun ei se näytä olevan edes tippaakaan huolissaan musta.
avomiestä vituttaa, kun mä nukun niin pitkään. mulla on varmaan paha anemia, kun mulla jo ennen syömishäiriöitäkin on ollut hemoglobiini aina 116-118 (kerran joskus ala-asteella jopa 123). sitä vituttaa myös, kun ei täällä ole yleensä ruoka valmiina, kun se tulee töistä. se taas johtuu siitä, että mulla ei ole enää voimia käydä jalkaisin kaupassa (matkaa 500m) puhumattakaan siitä ruuanlaitosta. sitten sitä varmaan vituttaa sekin, että aina sen ollessa himassa mä vain makaan sohvalla tai sängyssä. mä en vaan enää päivällä pari tuntia kotitöitä (siivous, pyykinpesu, tiskit, kissanhiekka-astia) tehtyäni jaksa yhtään mitään! sitä taas vituttaa se, että se joutuu tekemään 8-10 tuntia töitä, kun mä vaan makaan. mutta, se onkin terve, eikä tajua, että mä en!
mä laihdutan itseäni niin kauan, kunnes se tajuaa, että mua vaivaa jokin. jos ei tajua, niin olkoon tajuamatta. sitten mä kuolen, millä taas ei ole mitään väliä siinä tapauksessa, jos se ei välittänyt musta. mä rakastan sitä miestä yli kaiken, mutta se ei kaikista merkeistä päätellen rakasta mua. se ei vaan taida kehdata sanoa mulle, että pakkaa kamas. tällä hetkellä ainakin tuntuu, ettei se välitä musta paskan vertaa ja että mä en kelpaa sille ollenkaan. se ei edes varmaan oo katsonut mua pitkään aikaan, että olisi edes huomannut mun laihtuneen lisää. viime viikolla se näki mut kyllä alasti saunassa (ihme, että tuli edes saunaan samaan aikaan), eikä kommentoinut mitenkään, mutta tuskin se mua edes katsoi. sillä on nykyään aina kiire pois mun luota ja läheltä. kelpaan sille enää vain silloin, kun se tarvii rahaa.
kornia tässä on ehkä se, että olen 23-vuotias ja useimpien ihmisten mielestä oikein viehättävä. avomieheni taas täyttää tänä vuonna 35 ja on kyllä myös oikein namu kaikin puolin. jotenkin musta vaan on alkanut tuntua, että tää johtuu mun ulkonäöstä. otin nuudelit tukkaan ja se ei pidä niistä. sitten se yrittää vaatekaupoissa aina saada mua ostamaan sellaisia tätimäisiä vaatteita, jotka sopisi jollekulle 4-kymppiselle. tai ehkä mä oon sen mielestä niin vitun läski, että mun pitäis pukeutua mustiin hoikentaviin jakkupukuihin.
kuulostan varmaan ihan ääliöltä. niin olisin itsekin ajatellut vielä jokin aika sitten. tällä hetkellä tunnen kuitenkin juuri näin.
ai niin. menkkoja ei oo ollut hetkeen. nyt se varmaan vielä luulee, että oon raskaana, eikä uskalla siksi heittää mua pois kämpästä.
nyt tulee kuitenkin joku sanomaan, että tän viestin oikea paikka olisi parisuhde-foorumissa. ehkä niin.
Vastaukset 8
Vanhimmat
oletteko puhuneet ollenkaan miehesi kanssa sinusta tai sinun syömisistäsi?? mitenkäs miehesi, syökö hän normaalisti?? kyllä sinä voit kirjoittaa juuri tälle palstalle!!
paljon puhuttu. se ei pidä sitä kai mitenkään outona, eikä se taida tietää etten mä syö mitään sillä aikaa, kun se on töissä.
itse avo syö melko normaalisti. aamupalaa ei kuulemma "ehdi" syödä, mutta käy työpäivän aikana lounaalla ja kotona se syö päivällisen, jos mä oon laittanut ja napsii kaapista leipää yms,... sille on tullut lisäkoloja varmaan 5-10 meidän yhdessäolon aikana ,... (mua ei haittaa, päin vastoin!)
En halua loukata sinua, mutta tuli vain mieleeni seksi. Toimiiko? Uskon että yksi tie toipumiseesi alkaa oman seksuaalisuuden hyväksymisestä, tosin se vie hieman aikaa. Hyväksy itsesi naisena ja pidä kiinni oikeuksistasi niin rakkauden kuin rakastetuksi tulemisenkin suhteen.
Muista, että vain sinä itse voit vaikuttaa elämääsi ja hyvinvointiisi. Sinulla on selvästi
ongelma ja suosittelen avun hakemista ongelmaasi.
Muista, että sinulla on vain yksi elämä ja sinulla on oikeus saada elää se täysipainoisesti.
Kaikkea hyvää sinulle.
voin vakuuttaa, että kysymys ei ole siitä. olen sinut vartaloni ja seksuaalisuuteni kanssa. pännii vaan niin nuo kaikki muut asiat.
heräsi jotain muuta mieleen. seksielämä ei toimi. haluan PALJON enemmän ja useammin, kuin avommieheni. hyväksyn siis naiseuteni, omat haluni ja kaiken. en vain käsitä, miksi kumppanini ei halua minua. elämässämme on paljon muita huolia ja ne johtuvat monista eri asioista. olen saanut "toteuttaa itseäni", tai siis olla villi ja vapaa (asuin yksin 4 vuotta ennen tätä suhdetta, ja siihen aikaan mahtui juttuja yhdestä illasta 6:een kuukauteen). minulla on ollut (liian) monta sänkykumppania (ollessani minkä painoinen tahansa). olemme kokeilleet kimppajuttuja sun muuta, mutta en usko kiikastavan siitäkään. en usko, että mieheni ei haluaisi minua ulkonäköni tai sänkytaitojeni/-taidottomuuden tai minkään sellaisen vuoksi, vaan siksi, että on yksinkertaisesti liian väsynyt ja stressaantunut. en ole tullut aikaisemmin ajtelleeksi seksiongelmien ja syömishäiriön yhteyttä. kiitos siitä! alan pohtimaan nyt sitä (pohdin aina syitä ja seurauksia) ja ehkä se tuottaa tulosta. pitää varmaan aloittaa terapiat taas. tällä kertaa myös parisuhdeterapia :).
Olet selvästi sairas kuten itse myönnät. Se että saat miehesi ymmärtämään että olet sairas EI paranna sinua. Sinähän haluat parantua? Vai haluatko?
Kyllä miehesi varmasti tajuaa, että olet sairas kun makaat tuota menoa pian nenä-mahaletkussa ( ei kiva kokemus). Mieti mitä se auttaa. Ketä se palvelee? Yritä olla rehellinen itsellesi. Miksi haluat näännyttää itsesi? Kostaaksesiko miehellesi? Mitä sinä haluat ssavuttaa tuolla itsetuhoisella käyttäytymisellä?
En halua loukata sinua, vaan herätellä. Olen itsekin aikoinaan paininut vastaavien ongelmien kanssa.
Voimia sinulle ja miehellesi!
Ei kaikki tässä elämässä ole kiinni ulkonäöstä...itseasiassa tosi vähän... Mutta siis.
-Mitä väliä tajuaako miehesi, että olet sairas, kun SINUN se pitäisi tajuta?
-Kenelle ja miksi oikein mullittelet, kiukuttelet kuin pikku-kakara?
-Olisiko aika ottaa ITSE vastuuta omasta elämästä/hyvinvoinnista?
Sinä ripustaudut ja elät miehesi kautta... :(
Totuuden kohtaamiseen -voimia- Sinulle
Joskus itseäni potuttaa, kun poikaystävä neuvoo, mitä vaatteita minun kannattaisi ostaa tms. mutta uskonpa, että syy tähän on se, että vaihtelu virkistää! Tai, olen tästä keskustellutkin poikaystäväni kanssa (tai miesystäväksi kai tuota pitäisi kutsua). Eli älä loukkaannu miehesi vaate-ehdotuksista, ihan turha ottaa sellaisesta nokkiinsa.
Ja todellakin: Miehesi ei luultavasti ole tajunnut, että olet sairas. Hän luulee sinun syövän hänen poissaollessaan ja että olet kenties vain laihdutuskuurilla. Kenties hän vain yrittää ottaa painoasiasi kevyesti, ettei vain loukkaisi. Kyllä minäkin neuvoisin Bafucinia ja kuumaa ottamaan, jos kaveri kurkkuansa valittelisi. Tuskin miehesi edes tietää, että syömishäiriö voi aiheuttaa kurkkukipuja!
Älä odota, että miehesi huomaa sinun sairastavan! Voi olla, että hän tajuaa sen vasta kun olet ihan poikki. Hän käsittää varmasti sairautesi vakavuuden, jos kerrot asiasta hänelle. Harva vain tulee ajatelleeksi, että oma lähimmäinenkin voi sairastua. Kuinka miehesi voisi olla huolissaan, jos valittelet vain kurkkukipua ja ostat rennosti uudet pienemmät vaatteet kuin laihuutesi ei sinua haittaisi (no, tietysti olet nyt jo niin hoikassa kunnossa, että pitäisi hälytyskellojen soida... mutta ei sitä aina osaa huomata, varsinkin kun näkee toisen joka päivä).
En nyt väitä, että miehesi on maailman ihanin kaksilahkeinen (kenties on, en voi tietää), mutten voi häntä haukkuakaan, koska hän ei tiedä sinun sairastavan. Olisihan hän ihan hullu, jos vain naureskelisi syömishäiriöllesi, mutta muista: hän EI tosiaankaan tiedä. Sanoit rakastavasi häntä, joten kerro hänelle (näin osoitat rakkautta myös itseäsi kohtaan. Olet tärkeä).