En tiedä mitä tästä oikein pitäisi ajatella, enkä ole varma myöskään siitä mitä ajattelen tämän viestin lähettämisestä, mutta nyt tuntuu että jotain olisi tehtävä.
Olen padonnut vuosien saatossa sisääni kaikenlaista kuonaa. Ei tarinani ole todellakaan siitä karmeimmasta päästä, mutta ongelma on siinä etten puhu asioista kenenkään kanssa. (En luota ihmisiin, ja niitä joihin luotan en halua tällä vaivata.) Muutama vuosi sitten taisin olla jo aika lähellä pohjaa - en muista suunnilleen kahden vuoden ajanjaksosta paljon mitään. (En tosin käyttänyt lääkitystä, eikä kukaan tiedä tästä.) Luulin ongelmien jo väistyneen, mutta nyt vanhat ajatukset tuntuvat pulpahtaneen uudelleen pintaan. Kaikkien aikojen pohjan koin noin tunti sitten, ja se sai minut kirjoittamaan tämän viestin. Tein toisen ranteeni syrjään laskujeni mukaan seitsemän tai kahdeksen pikkuruista (ei kovin syvää viiltoa), ja sain myös ranteeni pienille nirhaumille ja haavoille. En osaa vieläkään sanoa haluaisinko toistaa saman uudelleen muutaman tunnin päästä, huomenna tai tulevaisuudessa.
Mitä minun pitäisi siis tehdä? Tämä ei luultavasti ole tapaus sieltä hälyttävimmästä päästä, mutta ajattelin puuttua asiaan ennen kuin tästä tulee sellainen (koska olen onneksi tarpeeksi tolkuissani tajutakseni ettei tällainen vetele). Pitäisikö minun yrittää vielä vatvoa asiaa itsekseni, vai turvautua ulkopuoliseen apuun? Läheisilleni en todellakaan aio kertoa tästä mitään - jo ventovieraallekin puhuminen tuntuu vielä jokseenkin typerältä ja ylireagoivalta idealta. Itse en nimittäin enää tiedä.
Olen padonnut vuosien saatossa sisääni kaikenlaista kuonaa. Ei tarinani ole todellakaan siitä karmeimmasta päästä, mutta ongelma on siinä etten puhu asioista kenenkään kanssa. (En luota ihmisiin, ja niitä joihin luotan en halua tällä vaivata.) Muutama vuosi sitten taisin olla jo aika lähellä pohjaa - en muista suunnilleen kahden vuoden ajanjaksosta paljon mitään. (En tosin käyttänyt lääkitystä, eikä kukaan tiedä tästä.) Luulin ongelmien jo väistyneen, mutta nyt vanhat ajatukset tuntuvat pulpahtaneen uudelleen pintaan. Kaikkien aikojen pohjan koin noin tunti sitten, ja se sai minut kirjoittamaan tämän viestin. Tein toisen ranteeni syrjään laskujeni mukaan seitsemän tai kahdeksen pikkuruista (ei kovin syvää viiltoa), ja sain myös ranteeni pienille nirhaumille ja haavoille. En osaa vieläkään sanoa haluaisinko toistaa saman uudelleen muutaman tunnin päästä, huomenna tai tulevaisuudessa.
Mitä minun pitäisi siis tehdä? Tämä ei luultavasti ole tapaus sieltä hälyttävimmästä päästä, mutta ajattelin puuttua asiaan ennen kuin tästä tulee sellainen (koska olen onneksi tarpeeksi tolkuissani tajutakseni ettei tällainen vetele). Pitäisikö minun yrittää vielä vatvoa asiaa itsekseni, vai turvautua ulkopuoliseen apuun? Läheisilleni en todellakaan aio kertoa tästä mitään - jo ventovieraallekin puhuminen tuntuu vielä jokseenkin typerältä ja ylireagoivalta idealta. Itse en nimittäin enää tiedä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Älä viivyttele yhtään, soita aika lääkäriin tai mieluummin suoraan mielenterveyspuolelle heti aamulla. Ei mullakaan ollu ketään jolle puhua ja olin jo aika huonossa kunnossa ennen kuin uskalsin hoitoon mennä mutta se kannatti. On aika kummallista että pelkkä puhuminen voi auttaa niin paljo, nyt ei enää tee edes mieli ajatella mitään typeriä tekoja. Mulle on auttanu terapia, en edes tarvi lääkkeitä kun on joku jolle voi puhua.
Pikaisesti vastaanotolle, yritä suoraan paikallisen mielenterveysneuvolan kautta! Parempi hakea apua ennenkuin oikeasti on siellä "pohjalla", sieltä on vaikeampi nousta jos enää edes ymmärtää lähteä apua hakemaan.
poikkeaa omastasi sillä että olisin kyllä puhunut vaikeista asioistani(isän alkoholismi rakkaan äidin kuolema) mutta minun suuni on aina tukittu.Siis ihmiset joille olen yrittänyt purkaa tuntojani ovat kieltäytyneet joko kuuntelemasta tai aivan suoraan kieltäneet minua puhumasta. Tarpeeksi monta kertaa kun kuulee ettei asiasta saa puhua sitä oppii pitämään mölyt mahassaan.Tänä vuonna aloin olemaan niin täynnä sissälläni pitämiä asioita että viiltelin itseäni helpottaakseni paineita... Hullua! Tiedän sen itsekin ja häpeän tekojani mutta sillä hetkellä kun sen teen tunnen oloni hetkellisesti hyväksi.Sisäinen kipu helpottuu kun tunnen fyysistä kipua. Päätin kuitenkin että jollekin minun on kerrottava teostani,ajattelin että jos joku tietää kynnys tehdä se uudestaan on suurempi,ja niin se onkin. Tuttavani jolle kerroin ei tuominnut eikä syyttänyt minua.Oli vain pahoillaan että olen voinut niin huonosti että olen tälläistä tehnyt.Terapeutilleni en ole kertonut,en tiedä miksi..Mutta sinulle sanoisin että yritä koota itsesi niin että jollekin pystyisit sanomaan se helpottaa kummasti.Tiedän kyllä sen tunteen kun olet yksin ja suorstaan huumattuna alat satuttamaan itseäsi..Mutta se on vain hetken helpotus oloon ja jälkeenpäin on entistä pahempi olo arvet peiteltävinä...