Olen potenut diagnosoitua masennusta jo useampia vuosia. Elämääni on mahtunut ko. aikana paljon iloa ja valoa, mutta myös paljon ahdistusta ja mustia hetkiä.
Itse olen oppimassa elämään sairauteni kanssa, mutta mieheni väsyi tilanteeseen ja halusi vapautua siitä. Olen kuitenkin vasta 40:ssä enkä haluaisi haudata haavetta yhteiselämästä toisen ihmisen kanssa.
Ihmisillä on masennuksesta ja masentuneista hyvin erilaisia mielikuvia. Miten esimerkiksi Sinä koet kuullessasi jonkun olevan masentunut?
Itse olen oppimassa elämään sairauteni kanssa, mutta mieheni väsyi tilanteeseen ja halusi vapautua siitä. Olen kuitenkin vasta 40:ssä enkä haluaisi haudata haavetta yhteiselämästä toisen ihmisen kanssa.
Ihmisillä on masennuksesta ja masentuneista hyvin erilaisia mielikuvia. Miten esimerkiksi Sinä koet kuullessasi jonkun olevan masentunut?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Itselläni on ihan sillee ollut nyt piristävää, että varsinkin kun pahin on ylitetty on suhdekin ollut helppo bygata. Mä olen ollut avoin, täysin avoin, en peittele kylmän hikeä ahdistuessani etc.. mutta toki pyrin toisen huomioimaan kaikin tavoin. Hän ei laske minun varaani mitään, elämme omaa elämäämme kahdestaan tavallaan.
Joskus on puolin ja toisin rankkaa, minulle hänen aktiivisuutensa, hänelle minun passiivisuuteni. Muutama suhde oli masennusaikana ne eivät toimineet samoin eivätkä siis kovin pitkään. Molemmat oli suhteita kaltaisiini heikkoihin luoviin ihmisiin. Vahingosta viisastuneena nyt suhde on vahvaan itsenäiseen koko sairaudesta mitään ymmärtämättömään. Niin on parempi kaksi heikkoa ei mielestäni jaksa keskenään.
Ei kumppanin tarvitse ymmärtää masennusta, parempi melkein kun ei ymmärrä. Ymmärtäminen voi olla turhankin rankkaa, ihan niin henkilökohtaiseksi parisuhteen ei tarvitse edes mennä.
Sinä olet vahvistunut, olet oppinut edellisistä, sydän tuskin enää masentuneella särkyy toisen takia. Mielestäni voi ihan luottavaisin mielin lähteä suhteeseen, kunhan valitsee itselleen vahvemman kumppanin. Kahden sairaan liitto on rypemistä.
Kiitti vastauksestasi. Olen itse mieltänyt asiaa samoin eli siinä pitäisi olla rinnalla ihminen, johon voi luottaa mutta, jonka kanssa elämät eivät saisi mennä liiaksi sisäkkäin.
Tuo rypemis-juttu on varmasti totta, koska häpeäkseni minun on myönnettävä, etteivät voimani hyvänäkään aikana riittäisi antamaan tukea takaisin. Tai ehkä riittäisi, mutta sen jälkeen mentäisiin taas ja vauhdilla alas.