Heräsin yllättäen oven paukahdukseen, äiti varmaan. Nousin tokkuraisena ylös lämpimän peittoni alta ja sain kylmiä väristyksiä. Katsoin sänkyni vieressä olevasta pienestä ikkunasta ulos, lunta. Ensilumi oli satanut! Näkymä sai minut salaman nopeasti pystyyn. Juoksin suoraan alakertaan ja siitä ulko-ovelle ja ulos. Tanssin lumihiutaleiden keskellä (lunta siis satoi edelleen) kuin jokin jääkeiju.
-Sisään sieltä Jonna!, äiti huusi ovelta tärisevällä äänellä. Tajusin itsekin palelevani ja hampaani alkoivat kalista. Painuin huutavan äidin ohi sisälle. Katsahdin eteisen peiliin ja räjähdin nauruun, peilistä tuijotti blondi, pitkät hiukset olivat aivan takussa yön jäljiltä ja huulet olivat täysin violetit. Äiti tuli eteiseen ja ihmetteli mitä oikein nauroin. Hihittelin vähän aikaa ja menin sitten keittiön kautta ylös, söin aamupalan ja lähdin pukeutumaan.
Olin ajatellut ettei lunta tulisi ollenkaan tänä vuonna, mutta tulihan sitä sittenkin, vaikkakin vasta marraskuun viimeisellä viikolla. Onneksi oli viikonloppu ja sain nauttia ensilumesta ihan rauhassa.
Puin päälleni kotihousuni, hieman kuluneet collegehousut, ja mustan topin. Aloitin aamujoogani. Tämän jälkeen heittäydyin sängylleni.
-Sisään sieltä Jonna!, äiti huusi ovelta tärisevällä äänellä. Tajusin itsekin palelevani ja hampaani alkoivat kalista. Painuin huutavan äidin ohi sisälle. Katsahdin eteisen peiliin ja räjähdin nauruun, peilistä tuijotti blondi, pitkät hiukset olivat aivan takussa yön jäljiltä ja huulet olivat täysin violetit. Äiti tuli eteiseen ja ihmetteli mitä oikein nauroin. Hihittelin vähän aikaa ja menin sitten keittiön kautta ylös, söin aamupalan ja lähdin pukeutumaan.
Olin ajatellut ettei lunta tulisi ollenkaan tänä vuonna, mutta tulihan sitä sittenkin, vaikkakin vasta marraskuun viimeisellä viikolla. Onneksi oli viikonloppu ja sain nauttia ensilumesta ihan rauhassa.
Puin päälleni kotihousuni, hieman kuluneet collegehousut, ja mustan topin. Aloitin aamujoogani. Tämän jälkeen heittäydyin sängylleni.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Maattuani sängylläni vähän aikaa, päätin lähteä ulos etten ihan täysin kangistuisi. Kiertelin kaupungilla ja pysähdyin välillä näyteikkunoiden eteen ihailemaan vaatteita ja joulukoristeita, niitä oli jo alkanut ilmaantua kauppoihin.
Pehmeät lumihiutaleet ympäröivät minut. Niistä muodostui kuin ohut harso. Yhtäkkiä kuulin kadun toiselta puolelta äänekästä puhetta. Siellä oli nuorisojoukko, suurinpiirtein itseni ikäisiä eli viisitoista vuotiaita. Kun katsoin tarkemmin, huomasin jotain erikoista: kaikkien hiukset olivat jollakin tavoin pystyssä. He olivat punkkareita. Nyrpistin nenääni, en ole koskaan pitänyt erilaisista nuorista. Kävelin heidän ohitseen hijaa ja nopeasti.
Kotona tylsyys jatkui. Ei mitään tekemistä. Oli hijaista eikä voinut tehdä mitään järkevää. Telkkarista ei tullut mitään järkevää, lemmikkirottani Mooses nukkui, äiti ja isä olivat jossain... Aloin miettiä mitä tekisin nyt, mitä tekisin ensi viikonloppuna, ja sitä seuraavana viikonloppuna ja sitä seuraavana ja sitä seuraavana...
-Sulla ei oo elämää Jonna Riihelä, totesin ääneen. Olihan minulla kavereita, jopa ystäviä, mutta ei tekemistä. Mitä muut saman ikäiset nuoret tekivät viikonloppuisin? Kännäsivät kaupungilla? Ajatukseni kääntyivät kaupungilla meluaviin punkkareihin. Millainen heidän elämänsä oli? Varmasti mielenkiintoisempi kuin minun!
Viikonloppu kului tähän malliin, eli mietin elämääni ja sen tylsyyttä. Maanantaina palasin kouluun kuluttamaan penkkejä ja pulpetteja.
-Tässä paikassa ei oo elämää!, puuskahdin kavereilleni välitunnilla.
-Miten ni? Mitä sit pitäis olla?, kaverini Minna kyseli.
-No jotain! Aletaan vaikka käydä jossain viikonloppusin tai jotain! Ihan mitä tahansa!, aloin jo hermostua. Miksei kukaan ymmärtänyt?!
-Keksi ensin paikka mihin mennään ni sit voidaan miettiä, Minna jatkoi.
-Aletaan käydä vaikka kaupungilla, sain loistavan älynväläyksen, mutta kaverini eivät pitäneet siitä:
-Mitä siellä muka on? Ei mitään muuta kuin jotain punkkareita, Katariina, eli Kata tuhahti.
-No niilläkin on enemmän elämää kuin meillä, mutisin, mutta kukaan ei kiinnittänyt enää huomiota nurinaani vaan juttelu oli keskittynyt johonkin hyvännäköiseen lukiossa olevaan poikaan.
Koulun päätyttyä laahustin kotiin. Enää edes lumi ei piristänyt minua, itseasiassa se oli alkanut jo sulaa. En halunnut enää olla lumikeiju. Halusin elämän. Uuden elämän!
Viikko kului tavalliseen tahtiin ja kuin unessa, pikemminkin painajaisessa, läksyjen ja harrastusten parissa. Teatteri vei paljon aikaani, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi omasta mielestäni. Viikonloput olivat tyhjää täynnä. Teattetissa teimme näytelmää kaupungissa asuvasta jengistä, jonka elämä riehui huumeiden ja muiden päihteiden ympärillä. Aika mielenkiintoinen aihe mielestäni.
Muutama viikko, en tiedä kuinka monta, koska elin niin tapojeni orjana, että en huomannut eroa päivissä, kului niin tavallisesti kuin vain suinkin. Sitten oli jälleen perjantai ja teatterilla harjoitukset. Menin sinne eika iloisin mielin; vihdoinkin aloittaisimme kunnolla näyttelemisen, tähän asti olimme tehneet vain pieniä harjoituksia ryhmissä. Astuin teatteritalon massiivisista tummista puuovista sisään ja nousin leveät portaat ylös valtavaan saliin. Tervehdin kaikkia ja menin ohjaajan luokse juttelemaan omasta osastani yliannostuksen ottavasta nuoresta tytöstä. Vähän ajan kuluttua aloin kiinnittää huomiotani vähän muihinkin näyttelijöihin. Huomasin jotain poikkeavaa ryhmässä; punkkaripoika. Aloin tuijottaa häntä silmät pyöreinä. Onnekseni tajusin tuijottamiseni ennen kuin poika huomasi. Ystävällisenä tyttönä menin tietenkin, erilaisuusvihastani huolimatta, toivottamaan pojan tervetulleeksi ryhmäämme. Oikeastaan vihani oli alkanut vähitellen laantua elämäni miettimisen jälkeen.
-Moi mä oon Jonna. Tervetuloa meidän ryhmään. Kukas sä oot?, pamautin tervetulotoivotukseni ja ojensin kättäni pojalle. Poika katsoi minua nauravilla kirkkaan vihreillä silmillään ja naurahti:
-Ootsä opetellu ton litanian ulkoo vai oonko mä joku erikoistapaus? Tunsin poskieni punehtuvan ja yritin pitää ilmeeni peruslukemilla.
-Et oo mikään erikoistapaus, et todellakaan. Mä ajattelin olla vaan ystävällinen.
-No ei tartte suuttua, poika lepytteli.
-Mun nimi on Jonte, sori et olin töykee, poika esitteli itsensä ja kumarsi. Näytin varmasti todella hämmästyneeltä, koska joku vieressä olija tirskahti.
-Tervetuloa sit vaan, totesin kylmästi ja marssin jälleen ohjaajan puheille ja pyysin aloittamaan harjoitukset.
Harjoituksissa huomasin Jontella olevan lahjoja, hän oli samoissa kohtauksissa kanssani. Harjoitusten jälkeen olin pukemassa takkia päälleni, kun Jonte tuli luokseni.
-Et kai sä oikeesti suuttunu?
-En.
-En mä tarkottanu nolata sua tai mitään.
-Et varmaan niin.
-No en! Etkö usko?
-Mitä susta muka ajattelis? Tollaset on aina ärsyttämässä...
-Millaset? Punkkarit vai? Sä et kuule tiedä mitään punkkareista. Sä oot varmaan eläny koko elämäs jonku silkkilakanoitten sisällä ettei sun olis tarvinnu nähdä erilaisuutta!, Jonte alkoi raivota ja minä tuijotin häntä jälleen silmät suurina. Tämä oli niitä harvoja hetkiä kun en keksinyt mitään sanottavaa. Olin täysin sanaton.
-Mä... Mä..., änkytin etsien sopivia sanoja.
-Älä yritä puolustautua. Et sä voi kun et tiedä mitään oikeesta elämästä. Nyt minäkin aloin jo suuttua.
-Mä muka en tied..., Jonte laittoi käden suulleni enkä voinut jatkaa raivoamistani.
Jatka lisää... pliis?!
-Mut ei se mitään, mä voin näyttää sulle oikeeta elämää, Jonte päästi käden suuni edestä ja virnisti. Olin aivan ymmälläni. Eihän tässä näin pitänyt käydä, minunhan piti jatkaa raivoamista niin kauan, että Jonte ei enää keksisi mitään ja nyt tuo... Tuo... Tuo hyypiö (millä muullakaan sanalla sitä kuvailisi) haluaa näyttää MINULLE oikeata elämää! Toisaalta ehdotus oli houkutteleva, juurihan minä olin valittanut tekemisen puutteesta ja tylsyydestä. Mutta punkkari? Ei kuulosta hyvältä... Siitä huolimatta otin haasteen vastaan, enhän voisi tässä mitään menettääkään.
-OK. Mä tuun sun kanssa... Niin mihin?
-Sä tuut mun kanssa mun kotiin ja sieltä sit... No sittenpähän näet, taas Jonte virnisti ja aloin jo katua lupaustani.
-Nähdään sitten illalla kello 18.00, nostin pääni jälleen pystyyn, enhän halunnut Jonten näkevän epävarmuuttani. Jonte lähti virnistellen ja ovella kääntyi:
-Tuu siihen vanhalle Essolle sillon.
-Joopa, joo. Mihinköhän mä nyt oon tunkenu pääni, mutisin itsekseni teatterin aulassa.
Tämä oli kuin unta. Painajaista! Olin lupautunut viettämään PUNKKARIN kanssa perjantai iltani! Toisaalta olihan sekin parempi kuin märehtiä elämäänsä olohuoneen sohvalla. Voisihan se hauskaakin olla. Piti varmaan valmistautua iltaan kunnolla. Mitä laittaisin päälleni? Mistä minä tiesin mitä minun sopi käyttää punkkareiden seurassa? Mistä minä tiesin edes minne olin menossa?! Kiskoin jalkaani tummat farkut ja päätin ottaa mustat tennarit jalkaani, eihän sitä koskaan tiennyt kuinka paljon joutuisin kävelemään. Musta toppi sai kelvata tähän hätään, sen päälle punainen villapaita ja ei kun menoksi.
Odottelin vanhan Esson kulmalla hytisten. 18.15 jo... Ehkä se ei tulekaan. Toiveajattelua. Ehkä voisin vain hipsiä hiljaa kotiin ja unohtaa kaiken. On koti-illatkin "välillä" ihan mukavia...
-Sori et oot joutunu oottaan vähän! Jonte...
-Missä sä oot oikeen viipyny? Tajuatko sä kuin kylmä täällä on? Mä luulin et sä et tuu ollenkaan!, aloin raivota taas. Jotenkin tuo poika sai minussa aikaan hirveän raivonpuuskan joka kerta kun näin hänet.
-Sä kyselet ja puhut muutenkin liikaa... Oli vähän asioita hoidettavana, Jonte oli jälleen kylmän rauhallinen. Minua alkoi jo toden teolla ärsyttää tuon nulikan käytös.
-No ehkä meidän kannattaisi sitten, nyt kun vihdoin viimein arvon herra on suonut meille arvostetun läsnäolonsa, lähteä sinne johonkin, närkästyin ehkä hiukan.
-Ootko sä jo valmis vai?. Mitä se nyt tarkoitti?
-Siis mitä?
-No mä ajattelin oottaa et sä oot valmis. Sullahan oli raivoominen kesken, Jonte lähti kävelemään keskustaa kohti. Minä seisoin hetken paikoillani ja ajattelin etten seuraa häntä, mutta sitten päätin etten anna Jontelle sitä iloa, että hän saisi viettää illan ilman minua. Kävelimme lumista katua eteen päin, kunnes tulimme aivan tavallisen valkoisen tiili talon pihalle. Menimme sisään...
Sori ku oon pitäny näin pitkän välin kirjottamisessa, mut tuskin se ketään on haitannu... Joka tapauksessa mä jatkan nyt tätä tarinaa. Toivottavasti joku viittii lukeeki tätä...
Astuimme eteiseen. Se oli aivan tavallinen eteinen. Aika paljon matkamuistoja, mietin. Jonte varmaankin huomasi tutkivan katseeni, koska sanoi:
-Ei täältä löydy mitään luurankoja kaapeista. Siis sen enempää ku keneltäkään muultakaan, Jonte hymyili jälleen sitä ärsyttävää näsäviisasta hymyään. Hermoni meinasivat jälleen pettää, mutta onneksi sain pidettyä itseni raujallisena, olinhan sentään vieraassa talossa.
-En mä nyt sitä..., mutisin, mutta en usko, että Jonte edes kuuli sitä, ainakaan hän ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota.
Olin ajatuksissani kävellyt Jonten perässä yläkertaan, sekin oli tavallinen. Jonte vei minut huoneeseen, jonka ovi oli "koristeltu" erilaisilla kuvilla: valokuvia, tekstejä, lehtikuvia... Kaikki liityivät jotenkin punkiin. Kun astuin huoneeseen sisään, meinasin hypätä kattoon näyn takia: seinät olivat täysin julisteiden peitossa, lattiaa tuskin näki kaiken rojun alta, vaatekapissa olleet vaatteet olivat kuin vaivihkaa ryömineet lattialle. Huone oli kuin pyöremyrskyn jäljiltä, tai kuin räjähdyksen. Tuijotin ympärilleni suu auki, enhän minä, siis isin pikku tyttö ollut tällaiseen tottunut. Meillä kotona huoneet pysyivät siisteinä ja tavarat paikoillaan.
-No ei kai täällä noin hirveeltä näytä?, kerrankin Jokke kysyi jotain tosissaan.
-Näyttää. Ihan oikeesti, nyökäytin päätäni pienesti enkä katsonut Jokkea, tuijotin vain huonetta ja sen sekasortoa.
-Jaa... Pitäisköhän tälle sit tehä jotain?
-Pitäis, todellakin pitäis! Kuinka sä voit asua tämmösessä sikolätissä?
-En mä nyt kuitenkaan jaksa. Mennään mun siskon huoneeseen, Jokke sanoi kuin ei olisi kuullutkaan "neuvojani". Jonte lähti huoneesta ja jätti minut kauhistelemaan huonettaan. Vähän ajan päästä tajusin olevani yksin huoneessa ja aloin kuvitella kaikenmaailman ötököitä ja elukoita. Väristykset kulkivat selkääni pitkin, lähdin huoneesta Jonten perään.
Kun astuin aulaan, minusta tuntui kuin olisin astunut toiseen maailmaan, aula oli niin siisti. Sitten aloin miettiä, missä Jonte oli. Mihin se oli sanonut menevänsä? Se oli puhunut jotain siskosta... Huomasin toisen oven ja hiippailin sitä kohti, ovi oli kiinni, ja siinäkin oli "koristuksia", mutta ei kuitenkaan niin paljoa kuin Jonten ovessa. Kuuntelin oven takana mitä huoneessa puhuttiin. Yhtäkkiä ovi avattiin ja olin jäädä oven ja seinän väliin.
-Siinähän sä oot. Me ihmeteltiin jo et mihin sä jäit. Tuu tänne, Jonte otti kädestäni kiinni ja kiskaisi minut huoneeseen, jonka seinät oli maalattu kirkkaanpunaiseksi ja kaikki muukin näytti punaiselta. Tässäkin huoneessa oli paljon rojua, mutta tavarat oli "sommiteltu" paikoilleen, eikä huone näyttänyt sotkuiselta. Ajattelin, että tällaisen huoneen minäkin voisin haluta...
-Tässä on Mirja, mun sisko, Jonte esitteli punaisessa säkkituolissa istuvan punapään. Vasta nyt huomasin, että huoneessa asuikin joku. Tutkin Mirjaa hetken aikaa katseellani. Hänellä oli kirkkaanpunaiset hiukset, niissä oli todella ohuita mustia raitoja, kirkkaanvihreät suuret silmät loistivat hänen teräväpiirteisistä kasvoistaan, hän hymyili minulle.
-Moi, mä olen Mirja.
-Moi.
Sun on pakko jatkaa... mun mielest toi novelli on sairaan hyvä...