Onko normaalia että pelkää satuttavansa lasta? En ikinä ole ketään satuttanut enkä ikimaailmassa haluaisi satuttaa ketään, varsinkaan lasta mutta pelkään että vahingossa satutan jotenkin tai että joku päivä päässä jotenkin "naksahtaa" ja teen pahaa. Kellään muulla samaa?
lapsen satuttamisesta
hulluko?
91172
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
on vielä vauva. Monilla äideillä on tuollaisia ajatuksia, mistä lie tulevat. Itsellänikin oli, mutta menivät ohi.
Joo mullakin oli tollasia pelkoja.
Mietin että mitä jos joku päivää sekoan ja teen jotain kauheeta..mutta ne meni ohi.
Ei sitä vissiin ihan noin vaan seota ellei tapahdu jotain traumaattista. Ja hullut ei ajattele olevansa hulluja :D
asiasta joskus ystävien kesken.Kamala mitä pelkoja "satuttamisesta" sieltä tuli!
Että pudottaa parvekkeelta tai kiukaalle..siis niin kamalaa että melkein itkimme ringissä kun edes kerroimme niitä!!
Pohdimme myös kovasti mistä tuollaiset hullut ajatukset johtuu.Päädyimme siihen että se on varmaan jotain (kumman käänteisesti) suojeluvaistoa ja NIIN suurta rakkautta.
Itsekin muistan miettineeni nimenomaan joskus
vauva-aikana tuollaisia ja oon ihan järjissäni ja lapsikin jo melkein 4v!;)
päässä naksu, eikä edes peloita, että naksahtaisi.
Ei ole asiaa, jolla esim. minut saisi suuttumaan.
ettet suutu koskaan;)
Nimittäin on erittäin epänormaalia se, ettei millään asialla saa suuttumaan... Väittäisin melkein, että valehtelet.
mulla tulee samat ajatukset päähän. esim silloi kun 3v tyttö ei tottele jos vaikka pitäisi laittaa tavarat paikoilleen.
tytöllä on uhma-ikä päällä, ja se vaikeuttaa..
muistan kuinka olen komentanut, korottanut ääntäni, ja samalla ajatellu että kohta lähtee! olen myös onneksi tajunnut että turhaan lapselle huudan..ei ole sen vika. yleensä koitan sit poistua toiseen huoneeseen rauhoittumaan.
en usko että koskaan satutan lastani. ennemmin hakkaan päätä seinään
Tuttuja ovat nuo tunteet. Kun lapsi oli vauva vielä, pelkäsin, että pudotan, satutan päätä johonkin ovenpieleen, tai lapsi pääsee kaatumaan kylpyammeessa ja/tai tukehtuu tyynyynsä /peittoonsa /lattialta löytyvään roskaan jne.
Nyt kun meidän duracell-tylleröllä on ikää vuoden verran, ja sängystä on pudottu usemapaankin kertaan, tuolit ovat kaatuneet päälle, esineitä pudonnut päähän jne. pelkään edelleen, mutta nyt tajuan, että tuo pelko (silloin kun se ei saa hysterian piirteitä) on luonnon nerokas tapa varustaa äiti "kuudennella aistilla", eli kyvyllä ennakoida mahdollisia vaaran paikkoja. Mitä lie olisikaan neitimme saanut aikaan vielä pahempaa, jos en olisi pelännyt ja siksi ollut tarkkana -vaikka kaikkia kolhuja en olekaan pystynyt estämään.
Ja nyt kun tyttömme jo liikkuu salamana, mutta pää ei ihan vielä seuraa mukana, hän myös jatkuvasti testaa äidin turnauskestävyyttä jatkuvalla kieltojen uhmaamisella, tuntien nukutusmaratoneilla, yöheräilyillä ja "eroahdistuksella", sekä kaiken mahdollisen ja mahdottoman kokeilulla kiipeillen, päätä sisään tunkien, suuhun laittaen jne. Peruspelkojen rinnalle onkin viime aikoina tullut tuo taaperoiden äideille yhtä tuttu pelko siitä, että "kilahtaa", eli väsymyksen ja jatkuvan tahtojen taiston venyttämä pinna palaa. Mutta kun tiukasti itselleen jankuttaa, ettei lapsi tahallaan tai ainakaan ilkeyttään kiusaa tee, ja kun fyysinen kuritus ei ainakaan meillä kuulu kasvatusmetodeihin, jää ainoaksi keinoksi juuri tuo edellisen kirjoittajan mainitsema paikalta poistuminen.
Viimeksi eilen lähti äippä olohuoneen sohvalle rauhoittumaan, kun kello kävi puolta yötä ja kolmatta tuntia oli laulettu, heijattu, silitelty, jamitävieläkokeiltu, mutta neiti vaan iloisesti pulputti sängyssään päivän aikana oppimiaan "sanoja". Isi sitten tuorein voimin hoiti homman kotiin, ja aamulla äiti jaksoi taas hymyillä aurikoisen lapsensa höpöjutuille.
Että pelot nyt vaan kuuluvat äitiyteen siinä missä väsyminenkin. Siis voimia ja kärsivällisyyttä vaan teille (ja meille) kaikille palleroiden vanhemmille!
Olen minäkin miettinyt kun olen jtn lööppejä lapsensa tappaneista lukenut, että mitä jos mullakin joskus kilahtaa? Tulee itku ja ahdistus kun sellaista tapahtuu, mutta kaipa nämä em lapsen tappajatkin ovat joskus rakastavia ja ihania vanhempia olleet, kai muuten olisivat joutuneet hoitoon...ja joskus ajattelen myös että mitä jos miehellä joskus kilahtaa..siis näin järkevästi ajatellen niin ei todellakaan voisi tapahtua, mutta mitä JOS....kauheeta...
ja myönnettäköön että kun on joskus tunteja nukuttanut normaalisti hyvin nukahtavaa lasta, tekis joskus mieli heittää lapsi seinään...tietenkään en sitä tee!!mutta joskus sitä vaan on niin raivoissaan että tollasia ajatuksia tulee mieleen...niillehän e mitään voi, eik niin koskaan tapahdu...mutta mitä JOS... :( Varsinkin nyt kun odotan toista rv9 ja pinna on välillä NIIIIIIIIN kireellä (ah, hormonit!) ja mies vaan hokee että "mitä sä raivoot, ei noin alussa voi hormonit heitellä" ai juma, ei vai??!!! ja apuahan nukuttamiseen on turha pyytää koska "mä just ajattelin ottaa leipää, en mäkään sitä saa nukkumaan"...sitten sitä vaan purraan hammasta ja luetaan jo neljättä satua...