En tiedä enää mitä tehdä. Rakastan miestäni ylikaiken ja haluaisin kokea hänen kanssaan tätä perheonnea joka meille syntyy maaliskuussa. En vain tiedä jaksanko niin kauan vielä tätä.
Hän ei vietä kanssani enää aikaa. Tulee töistä 15.30-16.00, vaihtaa työvaatteet pois, syö jotain ja lähtee kavereiden kanssa ulos. Tulee siinä iltamissa 20-22. Itse olen usein jo nukkumassa kun hän tulee. Soittelen illan aikana monta kertaa hänelle, josko tulisi kotiin. Vastaus on aina vaan "kohta" "olen juuri tulossa" tai tän tyyppistä. Siltikään hän ei tule.
Viikonloppua odotan kauhulla, mitä se tuo mukana. Mies lähtee taas ja saattaa tullakkin vasta vuorokauden päästä kotiin. Seuraava päivä maataankin sitten koomassa. Ja olen jälleen yksin.
Eilenkin hän tuli kotiin joskus 21.30 (vaikka ekan kerran soittaessani n.18.00 hän sanoi tulevansa kohta). Otin asian puheeksi, miksi aina hän jättää minut yksin kotiin. Vastaus oli "ei mun ole tarkotus..." mutta siltikin aina niin siinä käy.
Puhuin ja avauduin omista tunteistani hänelle. Kuinka kaipaan häntä ja haluaisin viettää aikaa hänen kanssaan, en olla vain kodin hengetär joka on täällä siivoamassa, tekemässä ruokaa ja kantamassa hänen lastaan. Asiaan hän ei millään lailla kommentoinut. Ei mihinkään asiaan jonka esille toin. Niinpä kysyin, olisiko parempi jos muuttaisimme erillemme ja katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Vastaus oli vain "ehkä". Parempi minun on olla yksin valmistautumassa vauvan tuloon, kun että valmistaudun jokatapauksessa yksin vauvan tuloon, taakkana vielä muutamat huolet ja murheet joita mies tuo mukanaan. Tässä sitä stressiä on jo muutenkin tarpeeksi..
Olemme käyneet terapiassa n. 6 viikon ajan. Tosin se on mennyt nyt siihen että mies ei ilmaannu paikalle ja käyn yksinäni siis siellä. Kaikkeni olen koittanut mutta mikään ei riitä.
En vain tiedä kuinka tulen toimeen ilman miestäni, haluaisin elää hänen kanssaan onnellista elämää. Mutta n. 4 kuukauden ajan tämä on ollut vain onnetonta. En ollut kuvitellut raskausaikani tälläiseksi. Joudun odottelemaan miestäni kotiin, itkemään useita kertoja viikossa hänen vuokseen, tekemään kaikki asiat yksin.. (kaupassa käynti, ja meillä ei ole edes autoa.. kodin siivous, ruuat.. kaikki)..
Toivon että erille muutto saisi hänet tajuamaan tilanteen. Että hän alkaisi kaipaa minua ja ymmärtää käytöksensä. Toisaalta pelkään että erille muutto tuntuisi hänestä vain "ikuiselta vapaudelta".. En tiedä.
Lasta hän ainakin kovasti oottaa. Puhuu siitä kyllä, ja ensimmäisellä terapia kerrallamme (se ainoa jossa hän on mukana ollut) hän sanoi, että haluaa olla hyvä isä lapselle.. En tiedä enää mitä tehdä.
Hän ei vietä kanssani enää aikaa. Tulee töistä 15.30-16.00, vaihtaa työvaatteet pois, syö jotain ja lähtee kavereiden kanssa ulos. Tulee siinä iltamissa 20-22. Itse olen usein jo nukkumassa kun hän tulee. Soittelen illan aikana monta kertaa hänelle, josko tulisi kotiin. Vastaus on aina vaan "kohta" "olen juuri tulossa" tai tän tyyppistä. Siltikään hän ei tule.
Viikonloppua odotan kauhulla, mitä se tuo mukana. Mies lähtee taas ja saattaa tullakkin vasta vuorokauden päästä kotiin. Seuraava päivä maataankin sitten koomassa. Ja olen jälleen yksin.
Eilenkin hän tuli kotiin joskus 21.30 (vaikka ekan kerran soittaessani n.18.00 hän sanoi tulevansa kohta). Otin asian puheeksi, miksi aina hän jättää minut yksin kotiin. Vastaus oli "ei mun ole tarkotus..." mutta siltikin aina niin siinä käy.
Puhuin ja avauduin omista tunteistani hänelle. Kuinka kaipaan häntä ja haluaisin viettää aikaa hänen kanssaan, en olla vain kodin hengetär joka on täällä siivoamassa, tekemässä ruokaa ja kantamassa hänen lastaan. Asiaan hän ei millään lailla kommentoinut. Ei mihinkään asiaan jonka esille toin. Niinpä kysyin, olisiko parempi jos muuttaisimme erillemme ja katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Vastaus oli vain "ehkä". Parempi minun on olla yksin valmistautumassa vauvan tuloon, kun että valmistaudun jokatapauksessa yksin vauvan tuloon, taakkana vielä muutamat huolet ja murheet joita mies tuo mukanaan. Tässä sitä stressiä on jo muutenkin tarpeeksi..
Olemme käyneet terapiassa n. 6 viikon ajan. Tosin se on mennyt nyt siihen että mies ei ilmaannu paikalle ja käyn yksinäni siis siellä. Kaikkeni olen koittanut mutta mikään ei riitä.
En vain tiedä kuinka tulen toimeen ilman miestäni, haluaisin elää hänen kanssaan onnellista elämää. Mutta n. 4 kuukauden ajan tämä on ollut vain onnetonta. En ollut kuvitellut raskausaikani tälläiseksi. Joudun odottelemaan miestäni kotiin, itkemään useita kertoja viikossa hänen vuokseen, tekemään kaikki asiat yksin.. (kaupassa käynti, ja meillä ei ole edes autoa.. kodin siivous, ruuat.. kaikki)..
Toivon että erille muutto saisi hänet tajuamaan tilanteen. Että hän alkaisi kaipaa minua ja ymmärtää käytöksensä. Toisaalta pelkään että erille muutto tuntuisi hänestä vain "ikuiselta vapaudelta".. En tiedä.
Lasta hän ainakin kovasti oottaa. Puhuu siitä kyllä, ja ensimmäisellä terapia kerrallamme (se ainoa jossa hän on mukana ollut) hän sanoi, että haluaa olla hyvä isä lapselle.. En tiedä enää mitä tehdä.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Miehesi näyttää selvästi yrittävän että sinä kyllästyisit häneen ja jättäisit hänet, niin hän pääsisi kuviosta irti eikä kukaan syyttääsi häntä "raskaana olevan naisen jättämisestä" ilmeisesti tilanteeseen on ajautunut oman epäkypsyytensä vuoksi koska pelkää tilannetta ja kokee sen siksi uhkaavana.. tai mistä mä tiiän noista mieheistä mutta itte en kattois! vauvalle pystyisin olemaan parempi äiti yksin kun huonos suhtees.. huonos suhtees menis kaikki "vauva aika" sivu suun ja sehän on juuri tämän lapsen kohdalla ainutlaatuista, älä anna kenenkään pilata sitä onnea sinulta sillä, että joutuisit kaiken energiasi käyttämään siihen että murehtisit miehen menoja ja suhteen laatua.. voimia
miehellä? Jätä se!
Olisi hirveää olla naisen tai miehen kanssa yhdessä, joka soittelee monta kertaa illassa ja kysyy, koska tuut kotiin. Lopeta se puhelinhäiriköinti tai miehesi häipyy lopullisesti ennen kuin koko vauva edes syntyy! En myöskään ihmettele ollenkaan miksei mies ilmesty terapiaan - ei varmaankaan tunne olevansa sen tarpeessa. Suhde ei toimi ja se siitä, ei sitä millään terapialla paranneta.
Onko sinulla itselläsi kaikki ihan kunnossa, kun tuollaista toiselle kirjoitat? Ajattele itsesi samanlaiseen tilanteeseen, niin ei varmasti ole kiva olla yksin ja hoitaa kaikkia kotiaskareita kun raskaus on kuitenkin jo noin pitkällä, niin ei sitä voi tehdä kotiaskareita samaan tahtiin kuin ennen ja kyllä sitä varmasti kaipaa toisen huomiota. Kuitenkin heille on tulossa heidän yhteinen lapsi.
Miettisit vähän mitä kirjoitat tai jätä kirjoittamatta.
enemmän tai vähemmän.kotityöt hoietaan omaan tahtiin.eikai kukaan hänt pakota hankaa joka paikkaa!!??voi ottaa jo aivan rennosti tossa vaiheessa. ja kyllä pitää meistäkin ajatella. kaikkien mielipiteit tääl vastaanotetaan,ei ainoastaan sun!
No ei kukaan häntä pakotakkaan tekemään, mut kuka nyt haluaa läävässä asua ja tuntuuhan se pahalta jos mies ei auta yhtään. Käy vaan kotona nukkumassa ja odottaa et kaikken on raskaana oleva nainen tehnyt valmiiksi. Täällä on jo pitkään puhuttu että loukkaavia viestejä ei tarvitse kirjoitella, niin miks jotkut sit niitä kirjoittaa.
ovat edellisten viestit. Minä sain kyllä se käsityksen viestistäsi että sinä et ole tähän tilanteeseenne "syypää" muuten kuin vain olemalla raksaana. Ymmärrän ahdistuksesi yksinolosta koska itse rasksuden alussa ja puoliväliin asti tunsin olevani yksin vaikka mies kotona olikin.Itkin ja ahdistuin jo siitä. Kenelläkään ei ole oikeustta kohdella toista noin julmasti ja raa´asti. Uskon todella siihen että miehesi on jopa suoraansanoen sokissa tulevasta vauvasta. Hän ei osaa käsitellä asiaa ollenkaan ja pelkää miten lapsen kanssa pärjäilee. Sinun ei auta kuin sitekeästi yrittää puhua tunteistasi ja kysellä myös hänen tuntojaan. Miten teilä muuten sitten tuo seksielämä sujuu? Anteeksi tällainen utelu, mutta ihan ensiksi tuli mieleen jos miehelläsi on toinen nainen. Tämäkin kannattaa ottaa puheeksi vaikka se kuinka sattuisi. Minä tosiaankin yrittäisin ensiksi sopia asioita kuin suin päin jättämään ja eroamaan. No ehkä se toinen nainen(siis jos sellaista on tai ilmaantuu) niin on eri asia. Ja aina on tosiaankin se mahdollisuus että elät ja kasvatat lapsesi yksin, ei se mahdoton ajatus ole kun sitä miettii tarkemmin. Itse olen ollut yh kahdelle lapselle 8 vuotta kunnes tapasin nykyisen mieheni ja nyt siis tulossa kolmas lapsi muutamien vkojen päästä. Tsemppiä sinulle ja yritä jaksaa, muuta en nyt pysty tähän sanomaan muuta kuin että älä riskeeraa raskauttasi vaan miehesi takia mitenkään.
Muutama kysymys heräsi, oliko hän ennen raskauttasi samanlainen? ja oliko vauva suunniteltu?
Jos miehesi on muutunut vasta kun raskaus alkoi, se voi olla tietylaista pakokauhua myöskin, pelkoa oman ajan menettämisestä, jota sitten eritetään korvata muka ennen kuin lapsi syntyy. ja sitten kun se lapsi syntyy mies saattaa muuttua takaisin omaksi itsekseen mitä ennen oli...mutta jossitteluahan tämä vaan on.
Itse suosittelisin sinua ainakin yrittämään sitä että annat miehen mennä, et soittele perään ja elät ihan omaa elämääsi, käyt itsekkin ystäviesi luona, syömässä ja harrastelet, annat puolisosi käydä kaupassa jos haluaa saada ruokaa ja jätät muutenkin hänen osuutensa hoitamatta. Samallahan voit katsella itsellesi ja vauvalle asuntoa eli jos ero tulee niin sinulla on ainakin asunto haettuna. Ymmärrän kyllä tilanne on vaikea, kun rakastaa toista niin paljon. Koita jaksaa.
Asiallisia viestejä, kiitos.
Lapsi oli suunniteltu. Raskaus on toinen, ensimmäinen meni kesken ja se satutti minua mutta myös miestäni yhtä paljon. Yhdessä ajan kuluttua sitten päätimme yrittää uudelleen.
Mitä täähn terapiaan tulee (kun joku siitä 'valitteli') niin päätös oli yhteinen kun hakeuduimme sinne. Myös hän halusi saada asian järjestykseen ja on oivaltanut sen että siihen ei kukaan muu voi vaikuttaa kun hän itse omalla käytöksellään. Olen ollut tukena ja joustanut liiankin paljon asiassa. Olen antanut periksi liian monta kertaa hänen viikonloppu seikkailunsa. Katsonut läpisormien hänen toimiaan, en minäkään kaikkea jaksa.
Toisesta naisesta en usko, ei tuo ole sen tyyppinen ollenkaan.. Häntä kiinnostaa (ikävä kyllä) enemmän lääkkeet ja alkoholi kuin naiset.. Tätäkään en hyväksy ollenkaan.
Ja tuohon soitteluun, niin jos hän vain puhuisi suoraan en varmaan joutuisikaan soitella monta kertaa illassa perään.. Hän arki iltana lähtee ostamaan röökiä viereisestä ärrältä (n 20 m päässä) ja siihen matkaan kuluu 2-4 h.. Soitan minne hän jäi, ja vastus on että tulee "kohta" kotiin. Ja saapuukin vasta kun itse olen menossa jo nukkumaan. Kai tuollainen käytös vähän herättää itsessäni ihmetystä ja siksi soittelen hänelle.. Ja kun hän lupailee tulla kotiin, eikä silti tule..
Olen yrittänyt hänen kanssa keskustella. Viimeksi viime yönä. Halusin että hän ilmaisi omia mielipiteitään asioista ja kertoisi omista tunteistaan. En vain saanut mitään vastausta. Ehdotin myös että pitäisikö sitten kokeilla sitä että muutan vain pois.. Erottaisiin ainakin toistaiseksi ja selvittäisimme molemmat mitä haluamme. Tähän sain vastaukseksi "ehkä". En ymmärrä lainkaan häntä. Hän ei puhu tunteistaan, käyttäytyy välinpitämättömästi, mutta sittenkun kysyn haluaako hän edes jatkaa yhteiseloa kanssani ja rakastaako edes enää minua tähän saan myöntävän vastauksen. Asiat on niin ristiriidoissa.
Itse en häviä siinä mitään jos nyt muuttaisin, ja alkaisin elää itselleni. Päinvastoin, voisin voittaa siinä rakastamani miehen takaisin. Tai sitten se suo minulle paremman elämän ilman häntä. Itsekkin olen todennut sen että parempi äiti olisin varmasti yksin, kun huonossa parisuhteessa.
Kiitos mielipiteistänne.
Tosi surullinen tilanne..alkua kun luin, ajattelin että mies ehkä vain panikoi isyydestä, mikä monille aiheuttaa joksikin aikaa tota ihme juoksentelua. Omakin mieheni oli jatkuvasti kaljalla kun kerroin odottavani toista lasta..juteltiin asiasta ja hän tunnusti olevansa vähän paniikissa, huolissaan, masentunut ja monenlaista, mietti miten rahat riittää ja sitä miksei kavereiilla ole vielä edes sitä ekaa lasta jne..mutta olette selvästi yrittäny jutella ja käydä terapiassakin, tai SINÄ olet! Jotenkin liian välinpitämätön sun suhteen nyt miehesi on..ihan kuin hän olisi jo luovuttanut. Onko hän ennen ollut aina rehellinen?
Ratkaisu tossa tilanteessa varmasti vaikea, mutta tee niinkuin koet voimiesi eniten säästyvän. Rankkaa olisi varmasti yksin, mutta mikään ei ole niin rankkaa kun odottaa toista kotiin joka hetki ja joka tunti ja joka päivä..ja lopulta joka viikko. Se kuluttaa henkisesti ihan loppuun. Saman kauan sitten kokenut.
Jos tätä on jatkunut jo pitkään, niin MIKSI ihmeessä käyt tällaiselle miehelle muksua vääntämään?
Ihan selkeästi hän ei ole sitoutunut sinuun.Ja pahoin pelkään, että vauvan tulo vielä erottaa teitä enemmän. sinä hoidat vauvaa ja hän elää kuin poikamies. Mitä ajattelit ku hankkiuduit raskaaksi?
Kuten ensimmäiseen viestiini kirjoitin; "Mutta n. 4 kuukauden ajan tämä on ollut vain onnetonta. En ollut kuvitellut raskausaikani tälläiseksi."
Olen raskaana ollut kuitenkin jo 6kk.
kohtaus..anna nyt ihmeesså aikaa sille.älä tenttaa,anna sen mennä.älä soittele perään.se saa ukot hermoksi.niin naurettavalt kun kuulostaakin,ne saattaa pelätä oikeesti,vaikka haluavat ottaa tietty kaikebn innol vastaan. relaa äläkä tee turhaa mitn isoja hommia. siivoilet ja kuuntelet musaa ja nautit elämästä..tosi helppoa sanoa..mutta tiedän mist puhun. kun vauva on syntyny,jos vieläkin jatkaa,sitten ota puhutteluun. mutta meillä esim jos mies tai minä ennen, lähtee johonkin,ei meil soitella perään!!!???eikä laiteta aikoja..omaa aikaa tarvii kaikki meistä.miehet enenpi. on tietty joskus sellasia iltoja et soittaa toisellle et on ikävä ja kampeen het ku kerkeen,mut ei missään nimes kellonaikoja..ne riehaantuu siitä kapinoimaan :)
onnea valitsemallesi tielle,ja suosittelen kuitenkin viel oottamaan ja miettimään..kun kuitenkin rakastat.. mites muuten hänen rakkaus??oletko kysyny??
Siis olen sanonutkin hänelle, että tottakai hän saa nähdä kavereitaan, viettää aikaa heidän kanssaan jne.. Nytkun sitä vapaa-aikaa on vielä enemmän, kun ei vauva ole maailmassa. Mutta tällä en tarkoittanut sitä, että minut unohdettaisiin sitten täysin.
Hän on joka ilta poissa, viikonloppuisin pidempään. Näemme päivässä ehkä n. 1 tunnin verran. Sekään ei ole mitään yhteistä aikaa, vaan sitä kun mies tulee töistä ja vaihtaa kamppeitaan, syö, suihkuttelee... lähtiessään sanoo että ei aio olla koko iltaa poissa, tai vastaavaa. Ja silti AINA se on mennyt siihen, että hän on tullut kotiin silloin kun itse olen jo pedissä valmiina uneen.
Asiasta kun puhun hänen kanssaan, on tuo sama "ei ole tarkoitus" jne..
Olen mielestäni antanut hänelle aikaa. Liiaksikin jo. Soitteiluita teen sen toivossa, että hän joskus voisi lunastaa ne tyhjä lupauksensa. Tuntuu kuin häntä ei kiinnostaisi yhtään mitä minä tunnen tällä hetkellä. Jättää surutta minut yksin kotiin, vaikka muutamana perjantaina olen itkenyt hänen lähtöään, silti hän pystyy painaa ulko-oven kiinni ja jättää minut itkemään yksinään. Tuntuu vain että ketään ei kiinnosta miltä minusta tämä tuntuu. Olen koittanut tehdä kaikkeni miehen hyväkseen, mutta eikö mikään riitä.
Se tässä pelottaakin, jos meno jatkuu samana kun lapsi syntyy. Voi olla että asiat muuttuvat silloin, mutta voi olla myös että ei. Ehkä pari ekaa kuukautta hän viihtyy enemmän kotona kun vauva on maailmassa. Onhan se niin uusi ja jännä juttu. Joudunko siihen asti (~3,5kk) kestämään tätä nykyistä menoa vielä? Ja sittenkun vauva on maailmassa ja sama meno jatkuisi? Silloin itselläni olisi vain tuplasti enemmän murheita ja huolia..
Eniten huolettaa myös se, missä piireissä hän liikkuu. Ne kun ei ole mitään maailman selväpäisempiä kavereita.
Tässä taannoin se pisti minut miettimään myös. Äitiyspakkaus kun oli saapunut postiin, pyysin miestäni lähtemään avuksi kantamaan. Postiin ei ole kuin parikymmentä metriä matkaa, että ei sen pidempi reissu onneksi. Mutta hän vain vastasi siihen "en jaksa" ja meni sängylle makaamaan.. Yksinään lähdin postiin ja sain kuin sainkin paketin raahattua kotiin ja kotiin tullessani näin mieheni täysissä pukeissa lähdössä. Kyselin minne matka ja "kaverille". Ja tämä kaveri jonne hän oli matkalla syö kaikenmaailman lääkkeitä ja muuta..
Hän jaksaa lähteä kyllä narkkarikaverinsa luokse, mutta ei auttamaan minua 10 min matkalla postiin, kantamaan yhteisen lapsemme tavaroita?
Ehkä tuokin kertoo jo paljon asioista.
Hän väittää kyllä rakastavansa minua vielä, ja haluaa elää kanssani mutta teot ei näytä sitä..
tuollainen itsesäälissä rypeminen.
En tiedä oletko jotenkin tyhmä vaiko vaan sokea mutta miestäsi ei ilmiselvästi ja yksinkertaisesti kiinnosta viettää aikaa kanssasi tai hakea äitiyspakkausta postista. Tilanne tuskin paranee kun lapsi on syntynyt. Ei tossa mistään "paniikista" ole kyse vaan kiinnostusta ja rakkautta ei enää ole. Ei KUKAAN naistaan ja tulevaa lastansa rakastava lähde narkkarikaverinsa luo iltaa viettämään tai "ei jaksa" hakea pakettia postista. Karulta varmaan kuulostaa mutta näin se nyt vaan on.
Joten kehotan varustautumaan yksinhuoltajuutta varten. Itse olisin lempannut jo miehen pellolle/lähtenyt itse tai en edes tollasen kanssa mitään perhettä ruvennut perustamaankaan.
Ehkäpä haenkin täältä vain jotain kannustusta jättämään tuo. Se tuntuu vaan olevan jotenkin niin hankalaa. Tiedän itsekkin kuinka pahalta tämä tilanne näyttää, mutta jotenkin jaksan uskoa aina vaan parempaan. niin olen tähänkin asti jaksanut uskoa, mutta fyysisesti en jaksa enää. Tosiasiassa kaipaan vaan sitä potkua perseelle, joka käskee heittään tuo mies pihalle. Itsesäälissä rypemisestä en tiedä..
Minäkin rakastan tulevan vauvani isää, mutta en voi enää ajatella elämää hänen kanssaan, koska hänelle tärkeää ovat vain ravintolaillat/yöt, joita itse en työssäkäyvänä ja äitinä jaksa, ja hän kohtelee minua huonosti‚ huutaa ja haukkuu. En enää ole yhteydessä häneen vaan kannan taakkani yksin. Tulen varmaan aina rakastamaan häntä, mutta en enää halua tavata. Toisaalta en usko, että hän rakastaa minua. Hänellä on jo todennäköisesti uusi suhde.