Moi!
Minua on painanu mielessä se, et miten oppia nauttimaan elämän pienistä iloista ja olemaan tyytyväinen siihen, mitä on?
Olen 21-vuotias tyttö ja muutin noin vuosi sitten yhteen poikaystäväni kanssa uuteen kaupunkiin.
Olen saanut opiskelupaikan, meillä on kiva kämppä melkein keskustassa ja pikkuhiljaa on alkanu löytyä ystäviäkin. En kaipaa vanhaa elämää kotikaupungissa. Rakastan poikaystävääni, meillä on kaikki muuten hyvin, mutta en osaa oikein suhtautua arkeen.
Mulla on pitkät koulupäivät, kun tulen kotiin, oon usein huonolla tuulella. Ajattelen vain, et hitto mulla on paska elämä, vaikka mulla on kaikki superhyvin! En osaa vaan suhtautua siihen. Elämme opiskelijabudjetin sallimissa rajoissa, eikä rahaa juuri jää. teen satunnaisia keikkahommia. Tiedän jokaisella ihmisellä olevan arki, mutta silti en itse osaa elää sitä!
Vihaan tylsyyttä. Mietin helposti, et olen niin nuori, nyt pitäis elää ja meen paniikkiin. En keksi mitään, millä rikkoa näitä helvetin kaavoja joka päivä eikä mulla ole rahaa rikkoa niitä.
Valitan helposti ja se risoo mun poikaystävää. Kaikkein tyhmintähän on se, et me tosiaan tehdään melkein joka viikonloppu jotain kivaa, mutta unohdan sen heti, kun tulee taas maanantai.
Elänkö liikaa hetkessä? Miten saisin muutosta elämääni? Olen jo käynyt terapeutillakin näistä syistä. Pelkään, että loppuelämäni tulee oleen tämmöstä.
Miten päästä tästä ailahtelevaisuudesta?
Miksi minä panikoin? Miten aikuistua vai tuleeko se itsestään? Mulla on liian suuret odotukset elämältä, en vaan tiedä, miten laskea rimaa. Olen aina vaan tyytymätön ja se on todella stressaavaa. Ajattelen niin paljon. En osaa nauttia niistä pienistä asioista. Haluan kokoajan vaan jotain muuta.
Jos jollain on ollut vastaavanlaisia kokemuksia, niin Please.. HELP!
Minua on painanu mielessä se, et miten oppia nauttimaan elämän pienistä iloista ja olemaan tyytyväinen siihen, mitä on?
Olen 21-vuotias tyttö ja muutin noin vuosi sitten yhteen poikaystäväni kanssa uuteen kaupunkiin.
Olen saanut opiskelupaikan, meillä on kiva kämppä melkein keskustassa ja pikkuhiljaa on alkanu löytyä ystäviäkin. En kaipaa vanhaa elämää kotikaupungissa. Rakastan poikaystävääni, meillä on kaikki muuten hyvin, mutta en osaa oikein suhtautua arkeen.
Mulla on pitkät koulupäivät, kun tulen kotiin, oon usein huonolla tuulella. Ajattelen vain, et hitto mulla on paska elämä, vaikka mulla on kaikki superhyvin! En osaa vaan suhtautua siihen. Elämme opiskelijabudjetin sallimissa rajoissa, eikä rahaa juuri jää. teen satunnaisia keikkahommia. Tiedän jokaisella ihmisellä olevan arki, mutta silti en itse osaa elää sitä!
Vihaan tylsyyttä. Mietin helposti, et olen niin nuori, nyt pitäis elää ja meen paniikkiin. En keksi mitään, millä rikkoa näitä helvetin kaavoja joka päivä eikä mulla ole rahaa rikkoa niitä.
Valitan helposti ja se risoo mun poikaystävää. Kaikkein tyhmintähän on se, et me tosiaan tehdään melkein joka viikonloppu jotain kivaa, mutta unohdan sen heti, kun tulee taas maanantai.
Elänkö liikaa hetkessä? Miten saisin muutosta elämääni? Olen jo käynyt terapeutillakin näistä syistä. Pelkään, että loppuelämäni tulee oleen tämmöstä.
Miten päästä tästä ailahtelevaisuudesta?
Miksi minä panikoin? Miten aikuistua vai tuleeko se itsestään? Mulla on liian suuret odotukset elämältä, en vaan tiedä, miten laskea rimaa. Olen aina vaan tyytymätön ja se on todella stressaavaa. Ajattelen niin paljon. En osaa nauttia niistä pienistä asioista. Haluan kokoajan vaan jotain muuta.
Jos jollain on ollut vastaavanlaisia kokemuksia, niin Please.. HELP!
Vastaukset 1
Vanhimmat
mutta jos yhtään lohduttaa niin et ole ainoa.. :)
erona vielä se, että vanhemmat avustavat hankinnoissa ja itselläni on säästöjä ja käyn myös välillä töissä eli rahaakin olisi tehdä sitä kaikkea kivaa..olen mm. käynyt ulkomailla ja taas tammikuussa lähdössä mutta siltikin vaikka tiedän, että asiat on monella muulla huonommin en osaa nauttia yhtään mistään.
ala jota opiskelen kiinnostaa mutta silti odotan aina että pääsen koulusta kotiin ja tekemään jotain kivaa. oon suunnitellut alan vaihtoa mutten tiedä auttaisko se yhtään mitään.
olen ainoa lapsi ja äitini kai on tehnyt karhun palveluksen kun on ollut "liian hyvä äiti", en ole keksinyt muuta syytä miksi olen tälläinen kun nyt olen. arki ja normaalit rutiinit tuntuu vaan niin vastenmielisiltä välillä.
mitä terapeutti on sulle sanonut, ootko saanu mitään vastauksia, ajateltavaa?
toisaalta olen miettinyt onko päässäni pahemminkin jotain vialla kun välillä olen niin välinpitämätön esim. muita ihmisiä kohtaan vaikken todellakaan tarkoittasi sillä mitään pahaa..olen kai sitten vaan niin vitun itsekäs että se ärsyttää jo minua itseänikin..yritän pyrkiä siitä pois.
lisäksi tämä kaikki heijastuu ihmissuhteisiin, välillä olen seurustellut mutta jotenkin on vaikea tyytyä yhtään kehenkään ja siksi kai yksin olenkin ja teen myös siitä hirveän stressin aiheen kun ikää tulee ja kaverit on seurustellu jo monta vuotta..no olen 22 että ei tässä oikeesti mitään tarvitsis panikoida..
jotenkin vähän umpikuja olo kun ei tiedä mistä tää johtuu ja miten tästä pääsisi pois.