Ei riitä, että uskaltaa lähteä ihmisten ilmoille ja hymyilee. Sosiaaliseen elämään tarvitaan taitoja: sanojen sujuvaa käyttöä, hauskuutta/huumorintaju, rentoutta, luontevuutta. Monet onnekkaat ovat nämä lahjat saaneet äidinmaidossa ja hyvässä kasvuympäristössä.
Eivät ihmiset hyväksy takeltelevaa ja kömpelöä ihmistä vaikka hän kuinka hakeutuisi seuraan. Jos ei vaan keksi mitään järkevämpää sanottavaa kuin aihepiiriin kuulumatonta lausahdusta "onpa kivan väristä ruohoa maassa....aijaa, tuossa onkin sälekaihtimet ikkunassa", niin on hivenen parempi olla hiljaa ja hakeutua taka-alalle.
Tottakai sitten voi parantaa sosiaalisia taitoja, ja kannattaakin. Mutta pointti tässä on se, että kun yksinäisistä usein valitetaan että itse aiheuttavat yksinäisyyden, niin ei pidä paikkaansa...ei vaan voi mitään, jos ei satu omaamaan niitä taitoja.
Eivät ihmiset hyväksy takeltelevaa ja kömpelöä ihmistä vaikka hän kuinka hakeutuisi seuraan. Jos ei vaan keksi mitään järkevämpää sanottavaa kuin aihepiiriin kuulumatonta lausahdusta "onpa kivan väristä ruohoa maassa....aijaa, tuossa onkin sälekaihtimet ikkunassa", niin on hivenen parempi olla hiljaa ja hakeutua taka-alalle.
Tottakai sitten voi parantaa sosiaalisia taitoja, ja kannattaakin. Mutta pointti tässä on se, että kun yksinäisistä usein valitetaan että itse aiheuttavat yksinäisyyden, niin ei pidä paikkaansa...ei vaan voi mitään, jos ei satu omaamaan niitä taitoja.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Olin joskus aikoinani pitkään sairaana, enkä käynyt missään, niin tuntui kun olisi pudonnut kelkasta ja muut oli jossain tavoittamattomissa, eikä ollut ainuttakaan ystävää johon olisi voinut tukeutua, mutta siitä huolimatta
aloin käydä ulkona, mutta se oli pelkkää yksinpuurtamista, eikä saanut kontaktia muihin ihmisiin ja tuntui kun ei osaisi puhua.
Tätä jatkui parivuotta ja mua lakoi tosissaan tympiä ja jäin nököttämään omiin oloihini.
Kului useita kuukausia ja mun pinna alkoi kiristymään, et ei tästä tuu mitään ja rohkaisin mieleni uudelleen. Menin entisen koulukaverin ovikelloa soittamaan.
Nainen tuli aukasemaan oven ja hän tunsi minut heti. Hän keitti kahvit ja juteltiin niitä ja näitä ja minä huomasin että kyllä minä puhua osaan.
Rohkaisin kuitenkin itseäni ja kerroin miksi minä olin tullut.
Naista alkoi naurattamaan ja sanoi että olen semmoinen suupaltti, että paremmasta väliä.
Se rohkaisi mua ja sain itsetuntoni takaisin.
Kun olin alkuun päässyt niin en malttanut lopettaa ja varmistaakseni että hän ei puhu palturia, niin kysyin, josko hän lähtisi kanssani ulos, vaikka tanssimaan.
Hän oli sinkku ja osasi hyvin tanssia eikä ollu nähny mua tanssimassa, niin hän kysyi, osaanko tanssia. Olihan tota joskus tullu käytyä tanssimassa.
Hän laittoi CD soimaan ja se oli Foksi ja sanoi, että kokeillaan.
Siinä sitä mentiin niin että matot meni sykkyrälle.
Hyvillä mielin hän lupautui lähtemään kanssani ulos.
Tämä voi olla satumainen tarina, mutta täyttä totta.
Yksi ystävä pitää löytää, muuten on se penkin viimeinen
Tietenkin kasvatusympäristöllä on ollut vaikutusta, että on tullut estyneeksi ja epävarmaksi.
Mutta ei tässä voi enää kun itseään osoittaa syyttävällä sormella. Kun ei osaa olla häpeilemättä itseään. Eikä uskalla elää kuten ihmiset yleensä tekevät. Yksinäisyyshän se on seurana kun arkailee ja käyttäytyy häpeän vuoksi estyneesti.
Mulla ei ole ollut ystäviä kolmeen vuoteen ja se alkaa tympimään koska olisi mukavaa vaikka saada naisistakin juttuseuraa, lenkkikaveri tai muuten vain hengailukaveri..
Mä en ole kovin sosiaalinen, tai on joitain jotka tykkää vaihtaa muutaman sanan/moikat mutta siihen se jääkin, enkä uskalla itse ehdottaa että haluaisko tehdä muutakin.. Pelkään vain nolaavani itseni koska jo koulussa sain olla lähes yksin koulukiusattuna. Mut eristettiin porukasta ja musta on itsestänikin alkanut tuntua että olisin jotenkin erilainen kuin muut. Ja tuntuu että olen liian tylsä ja en "samalla sosiaalisella tasolla" kuin muut ikäiseni.. Tiedän että pitäisi uskaltaa ottaa enemmän kontaktia mutta en vain halua aina tulla torjutuksi..
Ystävänä olen luotettava ja lämmin, mielestäni ihan hyvä kuuntelija ja juttukaverikin.. Aiempi ystäväni tykkäsi kuulemma seurastani, mutta hän muutti kauas ja välit viilenivät ajan myötä. Toinen kaveri taas muuttui ajan kanssa ilkeäksi "pissikseksi" ja haukkui minuakin joten en ole enää väleissä hänenkään kanssa..
Jos en minä uskalla hakeutua seuraan, niin ei kyllä kukaan halua minunkaan seuraani.
Olen normaali päälle parikymppinen nuori nainen, ihan tavallisen näköinen tavallisine harrastuksineen. Ei mussa mitään luotaantyöntävääkään pitäisi paljoa olla, olen kuitenkin hymyileväinen ja kuitenkin aika positiivinen ihminen useimmiten..
Kumma kun munkaan seura ei tunnu kiinnostavan ja nekin pari työkaveria joihin vähän tutustuin, ovat hekin nyt muualla.. Tuntuu että suurimmalle osalle ei kelpaa tavallinen kaveri tavallisella koulutuksella, pitäisi olla kauhean älykäs korkeasti koulutettu, tietää kaikesta kaikki, osata naurattaa kaikkia, olla sellainen menevä mielenkiintoisineen harrastuksineen..
Mä oon kai vaan liian tavallinen vaikka eräs aiempi ystävä kyllä vaikutti ihan normaalilta ja kuitenkin piti seurastani..
En ehkä alkuun keksi paljoa puheenaiheita jos juttu ei vain lähde soljumaan, jos on tutumpi niin sitten kyllä puhun paljon. Toisten kanssa on vain vaikeaa jutella, jos on kaksi hiljaista jotka miettivät vain "mitähän sitä sanois"..
Anteeksi vuodatus mutta piti purkaa ja otan vinkkejä vastaan miten olisi helppo tutustua, ettei pidettäisi epätoivoisena..
Mistä sitten normaalit ihmiset alkuun puhuu? (kiva tietää, että onko itse ihan outo:)
Itse hakeudun mielummin näiden "hiljaisten" joukkoon. Tunnen oloni kotoisaksi. Juttu ei ehkä aina luista, mutta sen heittäminen on helpompaa, kun ei ole paineita.
-Hiljainen myös-
syyllistää, että on yksinäinen, mutta sille voi jotain tehdäkin. Joka illalle pitäisi keksiä muuta tekemistä kuin kotona olemista. Jutussasi on pointtia, että sosiaaliset ihmiset voisivat myös tehdä yksinäisten ihmisten elämän paremmaksi menemällä juttelemaan. Yhdessä vaiheessa olin tosi ujo, mutta olen päässyt siitä hieman yli. Vapaa-ajan harrastuksissa ja koulutuksissa tapaa erilaisia ihmisiä, joiden kanssa tulee väksisin jotain juttua aikaiseksi. Vaikka en ole aktiivinen keskustelija ryhmässä, niin kuuntelen ja kyselen mielelläni. Olen hieman tönkkö. Ääneni madaltuu vieraiden ihmisten seurassa ja saan hädintuskin muutamia kommentteja aikaiseksi. Se pitää vaan hyväksyä, että olen ihan yhtä tärkeä kuin muutkin ihmiset, vaikka en ole niin rohkea hölösuu. Huomionsieppareita on joka porukassa, jotka ovat koko ajan äänessä, mutta aina sinne väliin voi jotain yrittää kommentoida.
Kun haluaisi puhua sujuvasti ja luontevasti jotain asiaa ja vähän asian vierestäkin, toiselle mutta on niin ujo ja kankea että sanat takertuvat kurkkuun ja alkaa punastuttamaankin,ei sellaista ihmistä huolita kaveriksi ja yksinäisyys on vain ainoa vaihtoehto.