Mä oon 26- vuotias nainen, elän parisuhteessa ja olen lähiaikoina menossa naimisiin mieheni kanssa. Mun pitäisi siis säteillä onnea..!!! Kaikki on aivan toisin. Mä olen elänyt tässä parisuhteessa jo 5 vuotta. Mieheni on aivan ihana ihminen, rakastava, huolehtiva ja luotettava. Mitäpä tässä siis valittaa!? Hän todella välittää ja huolehtii meistä, mutta silti meiltä vaan puuttuu jotain.. Mennyt 5 vuotta on ollut ihanaa, mutta myös täysin helvetillistä aikaakin osittain. Mä olen ihminen joka antautuu täysin rakkaallensa ja huonoja puoliani on kyllä se, että unohdan ystäviänikin palavan rakastumisen takia..Ystäviä minulla on kuitenkin, ilman niitä ei pärjää! Mutta siis alusta alkaen ongelmani on ollut yksinäisyyden tunne. Miehelläni on kavereita ja hän viettää paljon aikaa heidän kanssaan ja toitottaa minulle, kun haluaisin olla hänen kanssaan, että menisin mieluummin tapaamaan ystäviäni. Noin 2 vuotta sitten aloin jo tuntea, etten enää kaivannut miestäni. Hakeuduin opiskelemaan eri paikkakunnalle, missä asumme ja urheilin aktiivisesti..Keksimällä keksin tekemistä, ettei minun tarvinnut odotella miestäni kotona. Työpäivän päätteeksi hän harvoin jaksaa tehdä mitään kanssani. Ruinaamalla ruinaten olen saanut hänet ylipäänsä tekemään jotain kanssani. Nyt olen tilanteessa, missä en ikävöi häntä poissa ollessani, enkä voi sanoa että kovin suuresti rakastaisinkaan. Olen turtunut tällaiseen elämään. Voiko ihminen olla yksinäisempi ja parisuhteessa!? Viimeinen puolivuotinen on ollut todella rankkaa aikaa. Sain keskenmenon kesällä ja sairastuin masennukseen tai johonkin vastaavaan sen seurauksena. Olen työtön tällä hetkellä, mutta vointini alkaa olla jo parempi, joten haikailen taas töiden aloittamista. Mieheni hyväksyy tilanteen ja on suonut minulle mahdollisuuden olla kotona. Hän ei vaan näytä ymmärtävän, että tarvitsisin myös häntä olemaan kanssani. Keskenmeno oli minulle todella raskas juttu ja menetin sen seurauksena hieman elämän haluni, olen muuttunut täysin tapahtuneen johdosta. Kun en heti käsitellyt asiaa, masennuin-mikään ei kiinnostanut, aloin saamaan paniikkikohtauksia, olo tuntui täysin sekavalta, kadotin oman itseni täysin. Tuntuu kun katson peilistä itseäni, että edessäni seisoo täysin vieras ihminen, sisällänikin tuntuu olevan ihan joku muu kuin minä itse. Heräilen öisin aivan paniikissa ja näen paljon painajaisia. Aloin käymään noin 2kk sitten psykologilla ja onnekseni olen saanut apua niistä käynneistä. Mennyt 2kk on ollut ylä kuin alamäkeä.. Nyt kun olen ollut yksin kotona reilu parisen kk alan tuntea itseni hyödyttömäksi. Tuntuu, että kun aloin käymään psykologilla, niin asiat alkoi mennä huikeaa vauhtia ylöspäin. Sain voimia päästä keskenmenon yli ja elämänhaluni takaisin, piristyin taas elämään. Nyt viimeiset pari viikkoa olen alkanut turhautumaan kotona ja YKSIN olemiseen. Mieheni on päivät töissä ja kavereitani näen harvakseltaan, sillä heillä on työnsä. Mutta siis mitä hyötyä minusta oikeasti on??? Tuntuu, että mä katoan itseltäni ja elämä valuu käsistä, kun ei vaan ole mitään!!! Sanoin miehelleni, että pelkään todella että sekoan tähän yksinään kotona olemiseen..Hän ei kommentoinut asiaa mitenkään! Eilen sanoin kaupassa hänelle, että mikä syy mulla on aamulla herätä? Hän ei kommentoinut siihenkään mitään! Todella surullista, ihminen joka muka rakastaa mua, ei auta ollenkaan!! Ahdistaa niin paljon! Näen paljon unia mun edellisestä poikaystävästäni, jonka kanssa olimme kuin paita ja perse ja haaveilen että saisin samanlaisen kemian nykyisen mieheni kanssa. On hetkiä jolloin olen ollut todella onnellinen, mutta silti tiedostan että minua kalvaa yksinäisyys parisuhteessani aina. Olenko siis vaan tyhmä, että kidutan tahalteni itseäni tällaisella suhteella. Ja vielä olen menossa naimisiin?! Mä olen aina ollut hyvin elämänhaluinen ja iloinen, reipas ihminen ja haluan saada sen oman itseni JO takaisin!!!!!
Löytyykö ihmisiä, joilla samankaltaisia ongelmia?! Nyt olisi positiiviset kannustukset tarpeen, negatiiviset yksilöt älkää vaivautuko!
Löytyykö ihmisiä, joilla samankaltaisia ongelmia?! Nyt olisi positiiviset kannustukset tarpeen, negatiiviset yksilöt älkää vaivautuko!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Homman nimihän on se että vaikka on löydetty kumppani elämään, niin kummallakin täytyy olla edelleen se oma elämä. Teet pahan virheen jos edes yrität kieltää häntä tapaamasta kavereitaan. Jos sinulla ei ole kavereita, huonompi juttu. Sun täytyy vain hankkia itsellesi muuta tekemistä siksi aikaa kun miehesi harrastaa kavereiden kanssa. Luonnollisesti häneltä täytyy löytyä aikaa myös sinulle ja suhteellenne, muuten homma on metsässä.
Itselläni oli aikoinaan hieman vastaava tilanne sillä erotuksella että viihdyn itsekseni, eli kun mieheni oli kavereiden kanssa purjehtimassa jne, minä nautin yksinolostani sillä aikaa. Sain siivota rauhassa, ja tehdä muutenkin mitä halusin.
Ja jos teille tulee jälkikasvua jonkin ajan kuluttua, siinä sulla onkin sitten kädet täynnä hommaa!
Olen myös yksinäinen parisuhteessa enkä enää odota mieheni tuovan siihen asiaan muutosta. Koen tämän yksin jäämisen rakkaudettomuutena, en tiedä onko se sitten sitä vai ei... Lapsiakin meillä on, ja meille on ainakin käynyt niin, että nyt olen yksin lasten kanssa. Tosiaankin kädet täynnä työtä, mutta puoliso ei kanna vastuutaan. On aika raskasta hoitaa pieniä lapsia kantaen yksin kaiken vastuun kun mies keskittyy vain omiin juttuihinsa. Eli neuvoisin harkitsemaan vielä kannaattaako jatkaa suhdetta joka ei selvästikään anna sinulle sitä mitä tarvitset! Haluatko tuntea sitä yksinäisyyttä loppuelämäsi, sinähän (niin kuin minäkin) jo tiedätkin että jonkun toisen ihmisen kanssa tilanne on ollut toinen. Itse elän miettien joka päivä, jaksanko jatkaa tätä suhdetta ja voin kertoa että se ei ole mukavaa.