Kutsu elämään
Musiikki soi hiljaa hänen huoneessaan pimeyden yrittäessä kietoutua sen kauniin äänettömyyden ympärille. Hän avaa tummat silmänsä pimeyteen ja katso ylhäällä aukenevaa valkoista kattoa, joka hohtaa heikosti hämärän keskeltä. Niin voimakas on pimeyden vietti, ettei valo sen läpi jaksa taivaltaa. Niin humalluttava ja viettelevä kuin viini, jonka syliin on helppo jäädä lepäämään – sen mustaan, harsomaiseen vaippaan on niin helppo nukahtaa. Hän tietää sen.
Silmiään räpäyttämättä hän katsoo katon tarkkaan hiottuja poimukohtia. Hän tahtoisi sormenpäillään koskettaa noita kohtia, joissa oksat olivat ennen kasvaneet. Niin kauan siitä oli aikaa, kun hän viimeksi näki luonnon vihreyden, tunsi Äiti maan kosketuksen poskellaan ja kykeni aistimaan tuulen hyväilyn hiuksissaan.
Hän sulkee silmänsä, mutta ei palaa uneen. Ei palaa varjoihin, jotka syövät hänen sairauden runtelemaa mieltänsä hetki hetkeltä, uni unelta yhä enemmän.
Hän ei enää halua palata heidän luokseen.
Varovasti hän laskeutuu alas sängystä pehmeälle matolle, joka kutittelee hänen varpaitaan. Hän on hiljaa. Musiikin lomasta saattaa kuulla hänen rahisevan hengityksensä, joka vinkuu yössä.
Hän on laiha, niin laiha, että hänen kylkiluunsa paistavat valkoisen ihon alta. Hänen ihonsa on hänen vaatteensa – se roikkuu hänen yllään.
Sokkona hän hapuilee lakanoitaan. Hän löytää aluslakanansa reunan ja vetää sen irti patjasta. Valkoinen lakana soluttautuu hänen ihoonsa, kun hän kietoo sen vyötärölleen.
Hän kävelee ulkomuistista ikkunalleen ja avaa sen. Raikas tuulenvire virtaa ikkunasta sisään tuoden mukanaan yön kosteuden ja kylmyyden. Hän hengittää ilmaa syvälle keuhkoihinsa: Syksy, hän miettii. Talvi, kesä, kevät.
Kompuroiden hän nousee ikkunalaudalle ja hyppää alas nurmelle. Yön kostuttama, vastaleikattu ruoho takertuu kiinni hänen jalkapahjiinsa. Määrätietoisin askelin hän lähtee kävelemään valkoinen lakana perässään hulmuten kohti metsää, joka avautuu yön loistossa, valtavana hänen edessään. Pian hänen varjonsa katoaa metsän muihin varjoihin.
Hän tuntee jalkapohjissaan hiekan terävän pistelyn, kun hän sääpuu rantaan.
Aallot tuovat kuun värejä hiljalleen rantaan.
Hän kävelee rantaviivalle niin, että meren kylmä virta kastelee välillä hänen isovarvastaan. Silloin hän kuule sen, hän kuulee heidät. Ne kutsuvat häntä – ne laulavat hänelle. Hän tuntee niiden kylmät sormet nilkoissaan, niiden terävät kynnet upotettuina sääriinsä. Hän tuntee, kuinka veri jäähtyy hänen suonissaan, mutta hän ei suostu vielä luovuttamaan.
Hän repii lakanan pois vyötäröltään ja katsoo, kuinka ne vetävät sen meren pohjaa kohti.
Hän on alasti. Alasti pimeyttä vasten. Ne nauravat hänelle ja hänen riutuneelle ruumiilleen. Hänen on suljettava korvansa, jottei hän kuulisi ääniä, jotka myllertävät hänen sisällään.
Hän siirtää jalkojaan taaksepäin, mutta kompastuu kosteaan, upottavaan hiekkaan. Hän yrittää kontata eteenpäin, mutta ne potkivat häntä.
Ne eivät silitä tai tuudita uneen. Ne vievät mielen järjen ja tuudittavat uneen, kuoleman kehtoon.
Hän huutaa, hän huutaa niin kauan, kunnes hiekka vaimentaa hänen huutonsa.
Hän yskii santaa ja pölyä pois kurkustaan.
Hallaa. Riitettä alkaa muodostua meren pintaan, aivan rannan tuntumaan ja kuuraa puiden lehtiin – elävien oksien lehtiin.
Ne upottavat kyntensä hänen kasvoihinsa, purevat, eikä hän enää jaksa taistella, ei heitä eikä itseään vastaan.
Ne kantavat hänet meren rantaan niin, ettei hänen verensä saastuta oljenkultaista hiekkaa, vaan valuu meren syleilyyn.
Aurinko alkaa nousta meren takaa. Sen ensisäteiden hohto sulattaa pienen riitekerrostuman pois ikkunoista ja puiden lehdistä. Sen säteet osuvat myös tämän tytön mustiin silmiin, jotka painuvat hitaasti kiinni yön mukana. Ne kimaltelevat tytön pitkissä ripsistä, jotka ovat liimautuneet verestä kiinni toisiinsa.
Hänen huulensa ovat siniset. Siniset ja rohtuneet. Hänen suupielilleen on kuivunut tummanpunainen verivana.
Halla väistyy ja aallot hyväilevät helläsi tytön kättä, joka on puoliksi veden varassa, puoliksi hiekassa. Hänen ruumiinsa on kokonaan sannan peitossa, hänet on kääritty siihen. Vain olemattomat rinnat enää kertovat hänen olleen tyttö.
Tämä kaikki jäi todisteeksi siitä kamppailusta, jonka hän kävi läpi. Todisteeksi siitä, että hän taisteli, kunnes hänen ruumiinsa luovutti, mutta mieli ei. Ruumiin he saivat – häntä ei.
Siihen hän jäi makaamaan ja nyt hän on paikassa, jossa hän on onnellinen. Siellä, missä hän sai elää, eivätkä nuo varjot häneen sinne yletä. Eivät enää satuta tai naura. Eivät pilkkaa. Tämän hän sai lahjaksi elämältä, joka ei antanut hänelle mitään – kuoleman palkkion.
Ja aamulla, joku sammutti tuon musiikin, joka soi hiljalleen hänen huoneessaan
Musiikki soi hiljaa hänen huoneessaan pimeyden yrittäessä kietoutua sen kauniin äänettömyyden ympärille. Hän avaa tummat silmänsä pimeyteen ja katso ylhäällä aukenevaa valkoista kattoa, joka hohtaa heikosti hämärän keskeltä. Niin voimakas on pimeyden vietti, ettei valo sen läpi jaksa taivaltaa. Niin humalluttava ja viettelevä kuin viini, jonka syliin on helppo jäädä lepäämään – sen mustaan, harsomaiseen vaippaan on niin helppo nukahtaa. Hän tietää sen.
Silmiään räpäyttämättä hän katsoo katon tarkkaan hiottuja poimukohtia. Hän tahtoisi sormenpäillään koskettaa noita kohtia, joissa oksat olivat ennen kasvaneet. Niin kauan siitä oli aikaa, kun hän viimeksi näki luonnon vihreyden, tunsi Äiti maan kosketuksen poskellaan ja kykeni aistimaan tuulen hyväilyn hiuksissaan.
Hän sulkee silmänsä, mutta ei palaa uneen. Ei palaa varjoihin, jotka syövät hänen sairauden runtelemaa mieltänsä hetki hetkeltä, uni unelta yhä enemmän.
Hän ei enää halua palata heidän luokseen.
Varovasti hän laskeutuu alas sängystä pehmeälle matolle, joka kutittelee hänen varpaitaan. Hän on hiljaa. Musiikin lomasta saattaa kuulla hänen rahisevan hengityksensä, joka vinkuu yössä.
Hän on laiha, niin laiha, että hänen kylkiluunsa paistavat valkoisen ihon alta. Hänen ihonsa on hänen vaatteensa – se roikkuu hänen yllään.
Sokkona hän hapuilee lakanoitaan. Hän löytää aluslakanansa reunan ja vetää sen irti patjasta. Valkoinen lakana soluttautuu hänen ihoonsa, kun hän kietoo sen vyötärölleen.
Hän kävelee ulkomuistista ikkunalleen ja avaa sen. Raikas tuulenvire virtaa ikkunasta sisään tuoden mukanaan yön kosteuden ja kylmyyden. Hän hengittää ilmaa syvälle keuhkoihinsa: Syksy, hän miettii. Talvi, kesä, kevät.
Kompuroiden hän nousee ikkunalaudalle ja hyppää alas nurmelle. Yön kostuttama, vastaleikattu ruoho takertuu kiinni hänen jalkapahjiinsa. Määrätietoisin askelin hän lähtee kävelemään valkoinen lakana perässään hulmuten kohti metsää, joka avautuu yön loistossa, valtavana hänen edessään. Pian hänen varjonsa katoaa metsän muihin varjoihin.
Hän tuntee jalkapohjissaan hiekan terävän pistelyn, kun hän sääpuu rantaan.
Aallot tuovat kuun värejä hiljalleen rantaan.
Hän kävelee rantaviivalle niin, että meren kylmä virta kastelee välillä hänen isovarvastaan. Silloin hän kuule sen, hän kuulee heidät. Ne kutsuvat häntä – ne laulavat hänelle. Hän tuntee niiden kylmät sormet nilkoissaan, niiden terävät kynnet upotettuina sääriinsä. Hän tuntee, kuinka veri jäähtyy hänen suonissaan, mutta hän ei suostu vielä luovuttamaan.
Hän repii lakanan pois vyötäröltään ja katsoo, kuinka ne vetävät sen meren pohjaa kohti.
Hän on alasti. Alasti pimeyttä vasten. Ne nauravat hänelle ja hänen riutuneelle ruumiilleen. Hänen on suljettava korvansa, jottei hän kuulisi ääniä, jotka myllertävät hänen sisällään.
Hän siirtää jalkojaan taaksepäin, mutta kompastuu kosteaan, upottavaan hiekkaan. Hän yrittää kontata eteenpäin, mutta ne potkivat häntä.
Ne eivät silitä tai tuudita uneen. Ne vievät mielen järjen ja tuudittavat uneen, kuoleman kehtoon.
Hän huutaa, hän huutaa niin kauan, kunnes hiekka vaimentaa hänen huutonsa.
Hän yskii santaa ja pölyä pois kurkustaan.
Hallaa. Riitettä alkaa muodostua meren pintaan, aivan rannan tuntumaan ja kuuraa puiden lehtiin – elävien oksien lehtiin.
Ne upottavat kyntensä hänen kasvoihinsa, purevat, eikä hän enää jaksa taistella, ei heitä eikä itseään vastaan.
Ne kantavat hänet meren rantaan niin, ettei hänen verensä saastuta oljenkultaista hiekkaa, vaan valuu meren syleilyyn.
Aurinko alkaa nousta meren takaa. Sen ensisäteiden hohto sulattaa pienen riitekerrostuman pois ikkunoista ja puiden lehdistä. Sen säteet osuvat myös tämän tytön mustiin silmiin, jotka painuvat hitaasti kiinni yön mukana. Ne kimaltelevat tytön pitkissä ripsistä, jotka ovat liimautuneet verestä kiinni toisiinsa.
Hänen huulensa ovat siniset. Siniset ja rohtuneet. Hänen suupielilleen on kuivunut tummanpunainen verivana.
Halla väistyy ja aallot hyväilevät helläsi tytön kättä, joka on puoliksi veden varassa, puoliksi hiekassa. Hänen ruumiinsa on kokonaan sannan peitossa, hänet on kääritty siihen. Vain olemattomat rinnat enää kertovat hänen olleen tyttö.
Tämä kaikki jäi todisteeksi siitä kamppailusta, jonka hän kävi läpi. Todisteeksi siitä, että hän taisteli, kunnes hänen ruumiinsa luovutti, mutta mieli ei. Ruumiin he saivat – häntä ei.
Siihen hän jäi makaamaan ja nyt hän on paikassa, jossa hän on onnellinen. Siellä, missä hän sai elää, eivätkä nuo varjot häneen sinne yletä. Eivät enää satuta tai naura. Eivät pilkkaa. Tämän hän sai lahjaksi elämältä, joka ei antanut hänelle mitään – kuoleman palkkion.
Ja aamulla, joku sammutti tuon musiikin, joka soi hiljalleen hänen huoneessaan
Vastaukset 5
Vanhimmat
edellisen kirjoituksesi täällä ja sehän oli selkeästi esitetty novelli, jossa kielioppi oli kohdallaan. Tähän pätevät samat seikat ja jatkoin lukemisen loppuun, vaikka ensimmäinen lause "Musiikki soi hiljaa hänen huoneessaan pimeyden yrittäessä kietoutua sen kauniin äänettömyyden ympärille" olikin hämmentävä. Itse asiassa se piti lukea kahteenkin kertaan ja en silti ymmärtänyt, mistä on kyse... Miten voi yhtä aikaa soida musiikki ja olla äänetöntä? No, ehkä tässä taustalla on jokin oma ajatuksesi - eihän sitä tarvitse kertoa, sillä en itsekään pidä siitä, että kysellään ns. pointtien perään.. Miksipä kaikella, mitä kirjoittaa, pitäisi edes olla jokin pointti?
*****
Joitakin korjausehdotuksia; ethän loukkaannu näistä (siis periaatteessa kirjoitat todella sujuvasti ja lähes virheettömästi)..
"Talvi, kesä, kevät" -- hmm, väärä järjestys vuodenajoissa...?
"Hän tuntee jalkapohjissaan hiekan terävän pistelyn, kun hän sääpuu rantaan" -- huomaat nyt varmaan itsekin kirjoitusvirheen :)
Sitten heti seuraava lause "Aallot tuovat kuun värejä hiljalleen rantaan" loppuu samaan sanaan kuin edellinen, mikä tuo hieman "kökköyttä" muuten johdonmukaisesti etenevään tekstiin... No, tuli vain mieleen, että itse saattaisin kirjoittaa "Hän tuntee jalkapohjissaan hiekan terävän pistelyn, kun hän saapuu rantaan, johon aallot hiljalleen tuovat kuun värejä". Ehkä muuttaisin myös tuon "kuun värit" - mielestäni pimeällä rannalla kuulla ei ole paljonkaan värejä... Miltä kuulostaisi "kuun kelmeää hohdetta", "kuun valoa" tai "kuun loistetta"? Tosin tekstihän on sinun, ei ole minun asiani tällaista ehdottaa.. :)
Viimeisessä lauseessa "Ja aamulla, joku sammutti tuon musiikin......" pilkku on tarpeeton.
*****
Itse tarinahan on surullinen, mutta samalla lohdullinen ja siinä on runollisen kauniita kohtia (oletko joskus kirjoitellut runoja?). Sinulla on miellyttävä kirjoitustyyli ja kirjoittele ihmeessä lisää. Minä ainakin pidän ja luen :) Tekstisi eivät ole liian pitkiäkään; tällä tarkoitan omaa ajanpuutettani, en suinkaan sitä, etten näin sujuvia "tekeleitä" (älä halvenna tekstiäsi.. ;) voisi enemmänkin lukea.
Terveisin Habanera (joka mahdollisesti piankin laittaa tänne omituisia kirjoituksiaan)
kuinka mukavaa, että joku muistaa vielä näinkin pitkän kirjoittamistauon jälkeen. näin pimeään iltaan se tuo huomattavasti lisää valoa.
Mutta, kuten huomautit: tekstini ovat runollisia. Itse en kylläkään kirjoita runoja, saati sitten lue niitä - lukeudumpa niihin ihmisiin, jotka inhoavat runoutta. (En tosin romaanimuodossa, tarkoitanpa tässä sellaista teini-rakkaus-runo-hömppää.)
Mutta tuolla kaikella, jolla ei ole mitään merkitystä, on merkitys. Se merkitys löytyy jokaisen henkilökohtaiselta tunnepuolelta - ainakin omastani olen löytänyt heikon kohdan "omituisille teksteille." Alkukatsomalta ei mitään pointtia olekaan, mutta kun sitä rupeaa miettimään... Mietipä vähän. Ajattele. Ja lue uudestaan.
Omituiset tekstit, joiden lauseet ovat omituisia, jopa niin omitusisia, että ne pitää lukea uudestaan ja uudestaan ovat ainutlaatuisia - minun mielestäni. Ne sävähdyttävät. Niissä huokuvat unelmat ja haaveet.
Mutta kiitoksia ajastasi sekä paranteluehdotuksistasi, pistän ne toki korvan taakse. :)
Odotellen sinun tuotantoasi: uldana ***
Tarinasi oli loistava..ja se kosketti minua... Tuosta kun sanoit ettet ole runo ihmisiä tai noita teini, rakkaus jne... runojen lukioita, samaistun siinäkin sinuun..inhoan sitä rakkaus lässytystä jota noissa runoissa mitä täällä on on...
toivon että kirjoitat lisää pian..
Ja kiitos tuosta tarinasta..
Voi jestas.. Adjektiivien ylikäyttöä, kaunosanojen pursuilua ja vaikka mitä..
Ehkä joku tykkää, mutta mulle tuli väsy.. Ei millää pahalla, mutta en jaksanu ees lukea tota tekstiä kunnolla... Mietippä itse jos tuollaista testiä olisi 700 sivuinen romaani.. Hitsit, et varmaan jaksaisi itsekään lukea sitä...
Adjetktiiviä ja muita kuvaavia sanoja voidaan käyttää tehokeinona tekstissä... Älä nyt jestas tunge niitä joka paikkaan...
No makunsa kullakin..
Koskettava, mustalla toivolla sävytetty kertomus.
Ei liikaa adjektiivejä, vaan juuri sopivasti tämänkaltaiseen novelliin.
'Musiikki soi hiljaa hänen huoneessaan pimeyden yrittäessä kietoutua sen kauniin äänettömyyden ympärille',
en tiedä mitä itse lauseellasi tarkoitit mutta mielestäni se on ymmärrettävä - sitä jää miettimään...
Kertakaikkiaan vain kaunis novelli. Lopetuksesi oli koskettava, itse olisin jättänyt sanan 'tuon' pois.
Lukisin mielelläni lisääkin.