tätä on syytä lukea ajatuksella, sinä joka kuljetat lastasi urheilukilpailuissa!
onko kaikki tarpeen...
_Lasten urheilusta alkaa olla leikki kaukana
Julkaistu: 18:02
päivi ängeslevä
JENNI-JUSTIINA NIEMI
Vuonna 2000 syntyneitä jalkapalloilijanalkuja Helsingin Jalkapalloklubin Nappulaklubin karsintatreeneissä.
Lasten urheilu on muuttunut yhä suorituskeskeisemmäksi. Muutosta kuvaa hyvin 1970-luvun slogan, jonka mukaan urheilu on yhteiskunnan peili. Suorittaminen kun ulottuu nykyisin lähes kaikille elämänalueille.
Ainakin Etelä-Suomessa näkyy jo selviä merkkejä siitä, että urheilevilta lapsilta vaaditaan ammattilaisten asennetta. Laji on valittava varhain, ja siihen on keskityttävä. Innokkaimmat ja kyvykkäimmät voi poimia erikoisvalmennukseen, sillä massaa on riittävästi.
Vaativinta valmennus on lajeissa, joissa pyritään varhain kansalliselle tai kansainväliselle tasolle, kuten uinnissa, taitoluistelussa, telinevoimistelussa ja jääkiekossa.
Harjoitukset muuttuvat nopeasti totisiksi, eikä poissaoloja katsota hyvällä.
Tiedot käyvät ilmi Nuoren Suomen, Suomen Olympiakomitean ja Suomen Valmentajien selvityksestä, joka julkistetaan ensi viikolla.
Liikunnan tutkijat ovat huolissaan siitä, pitääkö lapsia valmentaa aikuisten otteilla. Alle 10-vuotiailla voi olla kuusi lajiharjoitusta ja kilpailua viikossa. Liian yksipuolinen ja kova harjoittelu saattaa aiheuttaa rasitusvammoja, jotka ovat yleistyneet lapsillakin.
Lasten urheilussa on vastakkain kaksi koulukuntaa. Suomen urheilumenestyksestä huolestuneet korostavat, että huiput pitää erotella jo varhain eritysvalmennukseen. Lapsuuden puolustajat, kuten Nuori Suomi -järjestö, puhuvat puolestaan tasavertaisen ja riittävän liikkumisen merkityksestä.
Kärjistynein tilanne on jääkiekossa, jossa osa kiekkoväestä pitää Nuori Suomi -ajattelua huippujääkiekon vakavana uhkana. Myös jalkapallossa vastakkain ovat huippupelaajien jalostajat ja Suomen Palloliiton Kaikki Pelaa -linjan kannattajat.
Tilanteen tekee vielä mutkikkaammaksi se, että joka kolmas 8–18-vuotias urheileva lapsi ja nuori ei liiku edes terveyden kannalta tarpeeksi. Urheilevien lasten ja nuorten pitäisi liikkua kahdeksantoista tuntia viikossa, ja siihen yltää heistä vain joka kuudes.
Liikunnan ammattilaiset karsastavat liian varhaista yhden lajin tehovalmennusta ja parhaiden erottelua. Yksin ne eivät tee lapsesta urheilijaa. Olennaista on se, miten lapsi liikkuu ohjatun harjoittelun ulkopuolella, Nuoren Suomen urheiluseuratoiminnan kehitysjohtaja Pasi Mäenpää korostaa.
"Nyt lapsia kuskataan autolla tehoäkseeraukseen, vaikka sinne voisi ajaa viiden kilometrin säteeltä polkupyörällä. Pienistä lapsista ei voi poimia lahjakkuuksiakaan, sillä heitä erottaa vain innokkuus", hän sanoo.
Norjassa on tutkittu arvokisamitalisteja, ja he erikoistuivat yhteen lajiin vasta 13-vuotiaina, Mäenpää kertoo. Sitä ennen he harrastivat useita lajeja.
Alle 13-vuotiaiden poikien ja alle 11-vuotiaiden tyttöjen valmennuksen kuuluisi olla monipuolista, perustaitoja kehittävää ja hauskaa. Sitä on hoettu jo vuosia.
Ikärajat tulevat kasvupyrähdyksestä, joka alkaa tytöillä ja pojilla eri aikaan, valmentaja ja urheilulääkäri Harri Hakkarainen selittää. Hän listaa hyvän valmennuksen piirteitä:
Lasten pitäisi kokeilla useita urheilulajeja, jotta heidän elimistönsä ja liikunnalliset taitonsa kehittyisivät. Heidän pitäisi myös leikkiä, juosta ja hyppiä pihalla. Ohjatussa harjoittelussa ei saisi korostaa kilpailua eikä käskyttää lapsia liian koviin suorituksiin.
Murrosikä on kasvupyrähdyksen aikaa, ja yksilölliset kehityserot ovat huimia, Hakkarainen muistuttaa. Esimerkiksi 12-vuotiaista pojista osa voi olla 10- ja osa 14-vuotiaan tasolla, ja harjoittelun pitäisi vastata biologista ikää.
"Valmentajaltakin vaaditaan silloin herkkyyttä. Jos hän määrittelee jonkun lahjakkaaksi ja eriyttää harjoittelun liian kovaksi, nuori saattaa jättää koko lajin", Hakkarainen sanoo.
Hakkaraisen mielestä Suomi on urheilun kehitysmaa, etenkin lasten valmennuksessa.
"Liian yliorganisoitua, yksipuolista ja puhtaasti lajianalyysiin perustuvaa. Meillä aloittelevaa urheilijaa valmentaa usein aloitteleva valmentaja, jolta puuttuu kokemusta ja koulutusta."
Urheiluseurat ovat ryhtyneet palkkaamaan yhä enemmän junioripäällikköjä ja valmentajia. Se on hienoa, Hakkarainen tuumii, mutta ylilyöntejäkin voi sattua: Harjoittelu voi köyhtyä yhden lajin ympärille ja tavoitteet nousta liian varhain korkealle.
Juniorivalmentajan pitäisi asettua lapsen tasolle ja unohtaa oman uran pönkitys nopeilla tuloksilla. Kilpailut ja voitot ohjaavat jo liikaa lasten urheilua.
Voittojen aika on vasta kasvupyrähdyksen jälkeen. Silloin pojat ovat karkeasti 16-vuotiaita ja tytöt 14-vuotiaita, ja heitä voi ryhtyä valmentamaan aikuisten menetelmillä, Hakkarainen muistuttaa.
Yletön kilpailuttaminen on jo tuonut epärealistisia tavoitteita ja toiveita.
"Moni vanhempi toivoo, että lapsesta tulisi NHL-tähti. Todennäköisempää on, että lapsesta tulee lottomiljonääri", jääkiekkoseura Juniori-KalPan valmennuspäällikkö Markku Keinänen sanoo.
Muitakin ylilyöntejä löytyy: On urheiluseuroja, jotka eivät kelpuuta kaikkia lapsia riveihinsä. Osa seuroista etsii kiivaasti lapsitähtiä, kun aiemmin seuroissa lapsilla oli aikaa harrastaa kaikenlaisia lajeja ja kehittyä rauhassa jopa huippu-urheilijaksi.
Hakkarainen kysyykin, onko seuran tehtävä olla sosiaalinen liikuttaja vai tukea huippu-urheilua: "Kaipaan yleisseuroja, jotka ovat lähes katoamassa."
Myös Mäenpää kaipaa paluuta vanhaan: urheiluseuroja, joissa lapset ja nuoret voisivat harrastaa oman lajin rinnalla useita muitakin lajeja.
Mutta luultavasti lahjakkuuksien noukkiminen kiihtyy Suomessakin. Huippu-urheiluseurat etsivät kykyjä, ja kansainvälisillä kentillä tehdään esisopimuksia jo kymmenvuotiaista lapsista, liikuntasosiologian professori Hannu Itkonen kertoo.
Lisää aiheesta sunnuntain Helsingin Sanomissa
__________
onko kaikki tarpeen...
_Lasten urheilusta alkaa olla leikki kaukana
Julkaistu: 18:02
päivi ängeslevä
JENNI-JUSTIINA NIEMI
Vuonna 2000 syntyneitä jalkapalloilijanalkuja Helsingin Jalkapalloklubin Nappulaklubin karsintatreeneissä.
Lasten urheilu on muuttunut yhä suorituskeskeisemmäksi. Muutosta kuvaa hyvin 1970-luvun slogan, jonka mukaan urheilu on yhteiskunnan peili. Suorittaminen kun ulottuu nykyisin lähes kaikille elämänalueille.
Ainakin Etelä-Suomessa näkyy jo selviä merkkejä siitä, että urheilevilta lapsilta vaaditaan ammattilaisten asennetta. Laji on valittava varhain, ja siihen on keskityttävä. Innokkaimmat ja kyvykkäimmät voi poimia erikoisvalmennukseen, sillä massaa on riittävästi.
Vaativinta valmennus on lajeissa, joissa pyritään varhain kansalliselle tai kansainväliselle tasolle, kuten uinnissa, taitoluistelussa, telinevoimistelussa ja jääkiekossa.
Harjoitukset muuttuvat nopeasti totisiksi, eikä poissaoloja katsota hyvällä.
Tiedot käyvät ilmi Nuoren Suomen, Suomen Olympiakomitean ja Suomen Valmentajien selvityksestä, joka julkistetaan ensi viikolla.
Liikunnan tutkijat ovat huolissaan siitä, pitääkö lapsia valmentaa aikuisten otteilla. Alle 10-vuotiailla voi olla kuusi lajiharjoitusta ja kilpailua viikossa. Liian yksipuolinen ja kova harjoittelu saattaa aiheuttaa rasitusvammoja, jotka ovat yleistyneet lapsillakin.
Lasten urheilussa on vastakkain kaksi koulukuntaa. Suomen urheilumenestyksestä huolestuneet korostavat, että huiput pitää erotella jo varhain eritysvalmennukseen. Lapsuuden puolustajat, kuten Nuori Suomi -järjestö, puhuvat puolestaan tasavertaisen ja riittävän liikkumisen merkityksestä.
Kärjistynein tilanne on jääkiekossa, jossa osa kiekkoväestä pitää Nuori Suomi -ajattelua huippujääkiekon vakavana uhkana. Myös jalkapallossa vastakkain ovat huippupelaajien jalostajat ja Suomen Palloliiton Kaikki Pelaa -linjan kannattajat.
Tilanteen tekee vielä mutkikkaammaksi se, että joka kolmas 8–18-vuotias urheileva lapsi ja nuori ei liiku edes terveyden kannalta tarpeeksi. Urheilevien lasten ja nuorten pitäisi liikkua kahdeksantoista tuntia viikossa, ja siihen yltää heistä vain joka kuudes.
Liikunnan ammattilaiset karsastavat liian varhaista yhden lajin tehovalmennusta ja parhaiden erottelua. Yksin ne eivät tee lapsesta urheilijaa. Olennaista on se, miten lapsi liikkuu ohjatun harjoittelun ulkopuolella, Nuoren Suomen urheiluseuratoiminnan kehitysjohtaja Pasi Mäenpää korostaa.
"Nyt lapsia kuskataan autolla tehoäkseeraukseen, vaikka sinne voisi ajaa viiden kilometrin säteeltä polkupyörällä. Pienistä lapsista ei voi poimia lahjakkuuksiakaan, sillä heitä erottaa vain innokkuus", hän sanoo.
Norjassa on tutkittu arvokisamitalisteja, ja he erikoistuivat yhteen lajiin vasta 13-vuotiaina, Mäenpää kertoo. Sitä ennen he harrastivat useita lajeja.
Alle 13-vuotiaiden poikien ja alle 11-vuotiaiden tyttöjen valmennuksen kuuluisi olla monipuolista, perustaitoja kehittävää ja hauskaa. Sitä on hoettu jo vuosia.
Ikärajat tulevat kasvupyrähdyksestä, joka alkaa tytöillä ja pojilla eri aikaan, valmentaja ja urheilulääkäri Harri Hakkarainen selittää. Hän listaa hyvän valmennuksen piirteitä:
Lasten pitäisi kokeilla useita urheilulajeja, jotta heidän elimistönsä ja liikunnalliset taitonsa kehittyisivät. Heidän pitäisi myös leikkiä, juosta ja hyppiä pihalla. Ohjatussa harjoittelussa ei saisi korostaa kilpailua eikä käskyttää lapsia liian koviin suorituksiin.
Murrosikä on kasvupyrähdyksen aikaa, ja yksilölliset kehityserot ovat huimia, Hakkarainen muistuttaa. Esimerkiksi 12-vuotiaista pojista osa voi olla 10- ja osa 14-vuotiaan tasolla, ja harjoittelun pitäisi vastata biologista ikää.
"Valmentajaltakin vaaditaan silloin herkkyyttä. Jos hän määrittelee jonkun lahjakkaaksi ja eriyttää harjoittelun liian kovaksi, nuori saattaa jättää koko lajin", Hakkarainen sanoo.
Hakkaraisen mielestä Suomi on urheilun kehitysmaa, etenkin lasten valmennuksessa.
"Liian yliorganisoitua, yksipuolista ja puhtaasti lajianalyysiin perustuvaa. Meillä aloittelevaa urheilijaa valmentaa usein aloitteleva valmentaja, jolta puuttuu kokemusta ja koulutusta."
Urheiluseurat ovat ryhtyneet palkkaamaan yhä enemmän junioripäällikköjä ja valmentajia. Se on hienoa, Hakkarainen tuumii, mutta ylilyöntejäkin voi sattua: Harjoittelu voi köyhtyä yhden lajin ympärille ja tavoitteet nousta liian varhain korkealle.
Juniorivalmentajan pitäisi asettua lapsen tasolle ja unohtaa oman uran pönkitys nopeilla tuloksilla. Kilpailut ja voitot ohjaavat jo liikaa lasten urheilua.
Voittojen aika on vasta kasvupyrähdyksen jälkeen. Silloin pojat ovat karkeasti 16-vuotiaita ja tytöt 14-vuotiaita, ja heitä voi ryhtyä valmentamaan aikuisten menetelmillä, Hakkarainen muistuttaa.
Yletön kilpailuttaminen on jo tuonut epärealistisia tavoitteita ja toiveita.
"Moni vanhempi toivoo, että lapsesta tulisi NHL-tähti. Todennäköisempää on, että lapsesta tulee lottomiljonääri", jääkiekkoseura Juniori-KalPan valmennuspäällikkö Markku Keinänen sanoo.
Muitakin ylilyöntejä löytyy: On urheiluseuroja, jotka eivät kelpuuta kaikkia lapsia riveihinsä. Osa seuroista etsii kiivaasti lapsitähtiä, kun aiemmin seuroissa lapsilla oli aikaa harrastaa kaikenlaisia lajeja ja kehittyä rauhassa jopa huippu-urheilijaksi.
Hakkarainen kysyykin, onko seuran tehtävä olla sosiaalinen liikuttaja vai tukea huippu-urheilua: "Kaipaan yleisseuroja, jotka ovat lähes katoamassa."
Myös Mäenpää kaipaa paluuta vanhaan: urheiluseuroja, joissa lapset ja nuoret voisivat harrastaa oman lajin rinnalla useita muitakin lajeja.
Mutta luultavasti lahjakkuuksien noukkiminen kiihtyy Suomessakin. Huippu-urheiluseurat etsivät kykyjä, ja kansainvälisillä kentillä tehdään esisopimuksia jo kymmenvuotiaista lapsista, liikuntasosiologian professori Hannu Itkonen kertoo.
Lisää aiheesta sunnuntain Helsingin Sanomissa
__________
Vastaukset 12
Vanhimmat
Meinaakko että vielä lisää on tulossa,ei se mene jakeluun urheiluhullujen lasten vanhemmille.
enää ole kysymys lasten tarpeista nykyisin. Aikuisten pätemisen tarve tullut päälimmäiseksi.
Kyllä nuoret harrastavat liikuntaa urheiluseuroissa valmentjan tekemän ohjleman mukaan. Vanhemmilla on siinä vaiheessa vähemmän vaiktusta.
Vanhemmat vaikuttavat lähinnä silloin kun vievät tai eivät vie lastaan johonkin urheiluharrastukseen.
Pelin henki on joukkuekohtainen. Yleistyksillä ei voi lajia kokonaan tuomita.
Olen jo kauammin seurannut yhden perheen lasten valmennusta vanhempien ohjauksessa. kymmenvuotias ja vähän nuorempiakin juoksee lenkillä oli keli mikä hyvänsä tai sauvoo rullasuksilla kesällä. vanhempi polkee rinnalla fillarilla.
kurinalaisuus on selviö.
Olen pentuna tuon kokenut,kukaan ei silloin pakottanut ja kesken tuo urheilu ura sitten jäikin,onneksi järki toimi silloin,ja onneksi on jollain lailla toiminut sen jälkeenkin,jos valmetaja on tuollainen orjapiiskuri niin sen saa heittää hevon kuuseen,jos ei vanhemmilla järki toimi silloin ollaan lirissä.Liikuntaa pitää olla tietenkin mutta minkä kustannuksella tuollaista rääkkiä sallitaan??.Järki mukaan vanhemmat.
onkos se näin?
Sadistiset vanhemmat ei viitsineet itse lähteä räkäposkella painaan.
kyllä nyt vipistään pellikassa ja honkavuorella.
suksi luistaa tai tökkää on siellä jo sen verran valkeaa..lumitustykki taitaa joutua varastoon?
älkää viitsikö...muksut jaksaa jos ne itse haluaa mennä. Pientä nuo lenkkeilyt on sen rinnalla mitä mukulat entisaikaan tekivät kotitöinään. Tämä pullamössö sukupolvi on etääntynyt niin kauas fyysisestä työstä että jo jääkaapilla käynti käy työstä. Sitten jos muutama mukula täällä uskaltaa panostaa kestävyysurheiluun niin jo ollaan mestaroimassa... Meillä on mm. 10-12 vuotiaita jotka pyörii ensin useampana iltana jääharkoissa ja sitten innolla pelaavat sählyä jos vain mahdollista. vauhti sen joka tappaa ei määrä. Eikun vaan itsekkin lenkille perheen kanssa tämäkin aika mikä täällä menee naristessa
Miksi lapsi pitää rääkätä jo ala-asteikäisenä lähelle burnoutia jonkin kilpaurheilun vuoksi? Samalla lapsia kuskaavat vanhemmatkin stressaantuu jokapäiväisten treenien ja matsien pyörityksessä.
näin mene,joillekkiin siitä tulee elämäntapa hyvä sellainen asia on ei ne kaikki huipulle pyri.EI VOI YLEISTÄÄ.
niin ei se mene ihan niin.
Ihan fysiologiaa. Hiusverisuonisto ja verenkiertoelimistö kehittyy kasvuiässä ja silloin pitää liikkua paljon jotta se paras mahdollinen pohja saavutetaan. Liike tulee olla 90 prosentisesti rauhallista ja pitkää perusharjoittelua. siksi ne junnut sinnittelee sielä rullilla ja pyörillä niin pitkään. Vauhti ei ole kova. 12 ikävuoteen asti nopeus ja ketteryys ominaisuudet kehittyvät.mm askeltiheys jota pikamenijät tarviivat, siksi pitää joskus askeltaa treeneissä tiheämmin.sen jälkeen ei saa kun mittaa ja voimaa askeleeseen. Sitä treeniä me vanhat tehtiin mukulana puukengät jalassa rantakivillä kun juostiin suurin osa ikäluokasta. Patu on oikeassa, ennen vanhaan työ ja ulkoleikit korvasivat nämä. nykyään mennään lenkille. Ne jotka eivät mene lenkille: suurin rasitus on roskiksen vienti ulos. Muuta kotityötä ei suurimmalle osalle ole tarjolla... paitsi tiedän että täälläkin yksi isä ja poika hiihtävät yhdessä joka talvi pitkät matkat yhdessä ilman kilpahiihtotavoitteita ja nostan hattua!! muita tavis junnuja ei ladulla näy.. harmi!