Lapsuus:
Olin 5 vuotias kun velipuoleni raiskasi minut.. Koko ala-asteen ajan minua kiusattiin koska olin hieman pulska ja sisäänpäin sulkeutunut. Nimiteltiin, tönittiin.. Kerran jopa syljittiin päälle. Minulla ei ollut ystäviä. Vanhempani riitelivät aina.
Muuta en lapsuudestani muista.
Nuoruus:
Pelkäsin aloittaa yläasteen, koska samat ihmiset jotka olivat kiusanneet ala-asteella olivat siellä.. Kävi niinkuin pelkäsin. Olin koulun epäsuosituin tyttö. En tiedä syytä. Halusin aina kaikille hyvää ja en koskaan tehnyt tai sanonut kenellekkään pahaa.
Yläasteella aloin myös syömään masennuslääkkeitä ja kävin kerran viikossa psykiatrilla.. Jouduin myös 3 kuukaudeksi nuorisopsykiatriselle osastolle tutkimusjaksolle vaikean masennuksen takia. Aloitin 8:nen luokan taas omassa koulussa ja sama meno jatkui..
Noihin kolmeen yläaste vuoteen mahtuu vielä 2 raiskausta lisää, isän lyömistä, vanhempien riitelyä, mies jonka henkistä pahoinpitelyä ja hyväksikäyttöä kestin 3 vuotta kunnes hän jätti minut, keskenmeno, lisää viiltelyä, lääkeiden yliannostuksia, itsemurhayrityksiä ja olin riippuvainen rauhoittavista.
Aloitin lähihoitaja opinnot peruskoulun jälkeen mutta lopetin jaksamisen puutteen takia. Vakituista työtä en saanut, vain lyhytaikaisia keikkoja..
Päätin 16 vuotiaana että nyt saa kaikki riittää ja lopetin rauhottavat lääkkeet, masennuslääkkeet (joita söin monia erillaisia vuosien varrella koska sopivaa lääkitystä ei löytynyt) Lopetin terapian ja kaikki sanoivat että joudun takaisin sairaalaan.. Mutta tositin toisin.. En tarvinnut apua, olo koheni huomattavasti.. En vain oikein päässyt työn ja elämän suhteen eteenpäin.
Nykyinen tilanne:
En vieläkään ole saanut vakituista työtä. Vanhempani eroavat nyt monien vuosien riitelyiden jälkeen.
Tapasin poikaystäväni chatissa vajaa 3 vuotta sitten. Odotin ensimmäistä tapaamista melkein 2 vuotta. Hän on työnarkomaan ja koskaan ei löytynyt aikaa. Luulin että hän muuttuisi. Tapasin hänet 7 kk sitten ja kaikki sujui hyvin ja 4 tapaamisen jälkeen päätettiin alkaa seurustelemaan koska kumminkin 2 vuoden aikana ehti tutustua toiseen hyvin. Hän on muuttunut sen jälkeen.. Hän haukkuu ja alentaa.. Syynä työ. En ole vakituisessa työssä. Hän uhkasi jättää minut jollen tammikuussa ole saanut töitä. Hän ei ikinä näytä tunteitaan ja tapaamiset ovat harvoin ja lyhyitä.
En ymmärrä miten elämä voi tuntua näin tyhjältä.. Mitä järkeä on elää jos ei ole mitään syytä elää?
Elämän pitäisi olla elämisen arvoista..
Mistä löytää ilo? Miten tulla onnelliseksi?
En vain löydä sitä iloa ja onnea mistään.. Ehkä se on oma kohtaloni.
Olin 5 vuotias kun velipuoleni raiskasi minut.. Koko ala-asteen ajan minua kiusattiin koska olin hieman pulska ja sisäänpäin sulkeutunut. Nimiteltiin, tönittiin.. Kerran jopa syljittiin päälle. Minulla ei ollut ystäviä. Vanhempani riitelivät aina.
Muuta en lapsuudestani muista.
Nuoruus:
Pelkäsin aloittaa yläasteen, koska samat ihmiset jotka olivat kiusanneet ala-asteella olivat siellä.. Kävi niinkuin pelkäsin. Olin koulun epäsuosituin tyttö. En tiedä syytä. Halusin aina kaikille hyvää ja en koskaan tehnyt tai sanonut kenellekkään pahaa.
Yläasteella aloin myös syömään masennuslääkkeitä ja kävin kerran viikossa psykiatrilla.. Jouduin myös 3 kuukaudeksi nuorisopsykiatriselle osastolle tutkimusjaksolle vaikean masennuksen takia. Aloitin 8:nen luokan taas omassa koulussa ja sama meno jatkui..
Noihin kolmeen yläaste vuoteen mahtuu vielä 2 raiskausta lisää, isän lyömistä, vanhempien riitelyä, mies jonka henkistä pahoinpitelyä ja hyväksikäyttöä kestin 3 vuotta kunnes hän jätti minut, keskenmeno, lisää viiltelyä, lääkeiden yliannostuksia, itsemurhayrityksiä ja olin riippuvainen rauhoittavista.
Aloitin lähihoitaja opinnot peruskoulun jälkeen mutta lopetin jaksamisen puutteen takia. Vakituista työtä en saanut, vain lyhytaikaisia keikkoja..
Päätin 16 vuotiaana että nyt saa kaikki riittää ja lopetin rauhottavat lääkkeet, masennuslääkkeet (joita söin monia erillaisia vuosien varrella koska sopivaa lääkitystä ei löytynyt) Lopetin terapian ja kaikki sanoivat että joudun takaisin sairaalaan.. Mutta tositin toisin.. En tarvinnut apua, olo koheni huomattavasti.. En vain oikein päässyt työn ja elämän suhteen eteenpäin.
Nykyinen tilanne:
En vieläkään ole saanut vakituista työtä. Vanhempani eroavat nyt monien vuosien riitelyiden jälkeen.
Tapasin poikaystäväni chatissa vajaa 3 vuotta sitten. Odotin ensimmäistä tapaamista melkein 2 vuotta. Hän on työnarkomaan ja koskaan ei löytynyt aikaa. Luulin että hän muuttuisi. Tapasin hänet 7 kk sitten ja kaikki sujui hyvin ja 4 tapaamisen jälkeen päätettiin alkaa seurustelemaan koska kumminkin 2 vuoden aikana ehti tutustua toiseen hyvin. Hän on muuttunut sen jälkeen.. Hän haukkuu ja alentaa.. Syynä työ. En ole vakituisessa työssä. Hän uhkasi jättää minut jollen tammikuussa ole saanut töitä. Hän ei ikinä näytä tunteitaan ja tapaamiset ovat harvoin ja lyhyitä.
En ymmärrä miten elämä voi tuntua näin tyhjältä.. Mitä järkeä on elää jos ei ole mitään syytä elää?
Elämän pitäisi olla elämisen arvoista..
Mistä löytää ilo? Miten tulla onnelliseksi?
En vain löydä sitä iloa ja onnea mistään.. Ehkä se on oma kohtaloni.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Olen aina unelmoinut omasta perheestä ja siitä että olisin onnellinen.
Minun pitäisi vajaan 2 viikon päästä täyttää 20 vuotta ja yritän kovasti löytää syytä siihen että se olisi sen arvoista.
Minulla on hieman samankaltainen tarina ja ymmärrän sinua. pidän sinua aivan yhtä arvokkaana kun kuka tahansa muukin ihminen on. Ansaitset hyvä asioita elämässä. Usko itseesi pienissäkin asioissa. Vaikutat sisukkaalta ja positiiviselta ihmiseltä. Suosittelen että menet terapiaan vaikka eri terapeutille kenellä olet ollut sillä olet vielä nuori ja elämää on Paljon edessä!Älä sure terapiassa käyntiä vaan ajattelet että asiat nyt on näin ja sillä sipuli. monet jättäytyvät just ilman hoitoa ja kärsii huonosta elämästä ja itsetunnosta mutta sinä olet toiminut toisin ja toimi nyt jatkossakin. elämäsi alkutaipaleet on ollut vaikeita joten se että käy terapiassa monta vuotta ei ole heikkoa vaan todella viisasta.
Tuntuu terapia vain niin turhalta.. Kävin nuorena monta vuotta eikä se silloinkaan auttanut.. Puhuminen ei oikein koskaan ole auttanut ja lääkkeitä en halua syödä kokemukseni jälkeen. En edes loppupeleissä tiedä miksi tuntuu niin pahalta. En tiedä miksi tuntuu niin tyhjältä.
Jos miehesi on työnarkomaani niin ei se hyvältä voi tuntua... siinä yksi syy miksi voi mennä maahan. Ymmärrän miestäsi siinä että on uhannut jättää jos ei käy töissä. Se on inhottavaa jos toinen elää omilla rahoilla. Siksi suosittelen sitä terapiaa jotta saat itsesi töihin ja jaksamaan. Ja yks juttu mikä auttaa varmasti, käy lenkillä!! sitä ei meinaa jaksaa mutta sit vaan pakotat ja jos ei auta niin pakota niin kauan että menet. Pikkuhiljaa olo alkaa paraneen.
Älä murehdi ja anna virran viedä vaan ala tekemään asioile jotain;) Kaikki ei ole sitä miltä susta tuntuu vaan sitä mitä asiat oikesti on. Varmasti opit silloinkin uutta ajattelutapaa ym terapiassa:) Sama työnhakuun älä manaa vielä ettet saa töitä vaan kokeile. Et voi olla sen huonompi kun muutkaan. JOs epäonnistut kokeile uudestaan. Ja vieläkin. Ala haluamaan itsellesi asioita. Olen 21 itse ja itseän on auttanut se että olen alkanut ajattelemaan kuinka olla itsenäinen. siitä saa itsetuntoa kun ei tarvi olla toisten helmoissa esim vanhempien miehen tai jopa ystävien.
ensinäkin voin kertoa että asun pienellä paikka kunnalla ja 3 vuoden aikana olen hakenut jok' ikiseen paikkaan minne vai on ollut pienikin mahdollisuus.. Lenkkeilyä olen yrittänyt. Ei auta mitään.. Terapia turhaan. Kukaan ei pysty tekemään tai sanomaan mitään mitä helpottaisi..
Sanoit: ''Ymmärrän miestäsi siinä että on uhannut jättää jos ei käy töissä. Se on inhottavaa jos toinen elää omilla rahoilla.'' EN OLE IKINÄ PYYTÄNYTKÄÄN HÄNELTÄ RAHAA.. PÄINVASTOIN.. Hän lainailee multa rahaa silloin tällöin. Olen aina pärjännyt omillani.. En edes vanhemmiltani ole pyytänyt rahaa.. Ajnut on että saan asua heidän alakerrassaan kun ei ole varaa vuokraan..
Elämäsi suhteen sinun tarviisi nyt pyrkiä tavalla ja/tai toisella saada mahdollisimman paljon rakennuspalikoita ja uusia suunnitelmia; itsesi vankistamista. Olet vasta 20 ! Se on hienoa, sillä nythän olet todella muuttuvaisessa iässä ja kuitenkin aikuiten ja sinulle on kaikki mahdollista; siis myös päästä eroon, pois päin entisestä ja varsinkin menneisyyden painoista ja sinua rikkoneista asioista. Siis jossakin määrin voimme niihin saada etäisyyttä ja voimme alkaa laittaa painopistettä muuhun, eteenpäin vievään sekä sinun elämänkuvioitasi muuttaviin asioihin. Asioista tärkeimpiä ovatkin tietty ihmissuhteet. Voisitko kuvitella elää nyt ilman miehiä sillai, että ottaisit laajan perspektiivin strategian ja etsisit erilaisia ihmissuhteita; tyttöystäviä varsinkin, keskustelu- ja harrastuskavereiksi. Erilaisia tukihenkilöitä mielellään myös, mikäli pystyt tuettavaksi antautumaan.
Minusta sinua menneisyydestä lähtevä ja alitajunta vetää niin koko ajan samantyyppisten, ei-hyvien tyyppien "syliin". Tiedosta tämä. Pidä taukoa, äläkä ryntää kenenkään sänkyyn; pyri muodostamaan henkistä yhteyttä ja rakkauden kokemuksia, molempiin suuntiin. Sinä olet arvokas, ja henkisesti, persoonana ainutlaatuinen. Voisitko tulla sieltä kautta löydetyksi itsellesi ja muille? Rakkautta tarviit, ja sen kautta eheytymistä. Et ole hyväksikäyttöä varten tänne luotu, vaan omaksi autonomiseksi itseksesi. Sinun tarvitsisi löytää omat makuasiasi ja oma tahto, ja myös sen, mitä odotat terveeltä ihmissuhteelta; ensin, että millaista semmoinen edes olisi. - 'Saarnaan' sinulle ihan omien kokemusteni perusteella tämmöistä, teoriaa ainakin. Itselläni erilaisia asioita menneisyydessä, mutta perusasioissa samaakin; esimerkiksi se, että lapsuuden ja nuoruuden aikana en saanut oppia kokemaan, mitä on rakastaa ja olla rakastettu. Se on vaikeeta, kun ei tiedä. Se just suistaa ei-hyviin ihmissuhteisiin. Niin on käynyt minullakin, mutta enemmänkin niin, että tyttöystävät ovat 'vahingossa' käyttäneet minua kaikenlaiseen, varsinkin vahvemmakseen, tuekseen ja kuuntelijana ja sillei. Minulle ollut voimakas 'minä autan' -vietti, mutta mistähän motiiveistani?
Minulla niinkun ei ole ollut mitään käsitystä omasta tahdostani (se sinuakin vaivaa!), mitä itse haluan. Toisaalta käsitin pienestä asti syntyneeni 'ostamaan' ja mielistelemään muita ihmisiä, heidän huomiotaan. Luulin sitä sitten välittämiseksi ja rakkaudeksi. Mutta ne ystäväthän etsivätkin vain omaansa, voih kun minä olin simppeli. Nykyään, jo aika vanhana olen aika tomera toitottamaan ja ihan kiukuttelemaan siitä, että mitä itse tahdon. Vetelen rajoja, joskus aika kömpelöstikin. Mutta jos minäkin olen voinut muuttua ja saada elämääni rauhaa (lisänä minua auttanut seurakuntaan meno!), niin miten paljon Sinä voitkaan, kun olet noin ihanan nuori ja joustava sen takia vielä. Sinun mahdollisuutesi ovat myös kasvussa, kypsymisessä, joskaan ei kai pituuskasvussa ;)
Kiitos oli kauniisti sanottu :) Tuo teksti oli ihankuin omasta suustani.. Tiesit tarkalleen mikä mun mieltä painaa.. :) Joskus on vain niin vaikeeta enkä tiedä mistä aloittaa :(
Sinulla on paljon kovaa sattunut elämäsi aikana. Olet vahva, koska olet pärjännyt noin loistavasti kaikesta huolimatta. Itsekin olen ollut koulukiusattu ja nuoruudessa oli yksinäisyys ongelmani. Myös insestiä olen hieman kokenut - en tosin pitkää aikaa.
On ollut monenlaista koetusta, avioero, konkurssi ym. Tulin nuoruudessani uskoon ja luottamus ja usko Jumalaan on ollut se kantavin voimani.
Ei sinun kannata alistua elämään moisen miehen kanssa. Ei tuollainen ole mitään rakkautta. Olet nuori ihminen ja sinun kannattaisi hankkiutua koulutukseen. Nykyään ei saa töitä varsinkaan, jos ei ole mitään ammattitutkintoa. Itselläni on sama tilanne. Harkitsen opiskella lähihoitjaksi tai jotakin sosiaali-alaa. Elämä on sittenkin mielenkiintoista. Rohkaisen sinua katsomaan toiveikkaana uusiin mahdollisuuksiin. Tulee niitä ystäviäkin, kun aktiivisesti hakeutuu ympärillä oleviinharrastuksiin ja haasteisiin.
sun velipuoli teki sikamaisen tempun sulle,ymmärrän sinua hyvin ettei ole mitäänn elämämän tarkkoitusta,kun ei ole minullakaan