Kävin maantai-iltana katsomassa Helsingin kaupungin teatterissa tuon Kjell Westön romaniin perustuvan näytöksen. Ohjaus on Kari Heiskasen. Puhutteleva. Sain miettimistä pitkäksi aikaa.
Kovin lähimenneisyydessä meilläkin on tuo sisällissota. Järkytti ja itketti. Pidän juuri tuollaisesta teatterista joka puhuttelee ja ravistelee.
Nyt kun TV:stä tuli keskustelu sekä tuosta sodasta että talvi-ja jatkosodasta niin siinä käytti puheenvuoron sotalapsi. Hän oli ollut Ruotsissa sotaa paossa. Tuli itku jostakin syvältä sielun pohjukasta. Miten paljon meille sodanaikana ja juuri sodan jälkeen syntyneille on jäänyt painolastia lapsuudesta. Ei niitä ole käsitelty.
Muistan että heikko ei saanut olla,ei iso tyttö itke. Äiti nyyhki yöllä pimeässä ja jos kysyi niin tuli vihainen vastaus "nuku nyt" Äiti ei halunnut näyttää lapsille hätäänsä. Ankaraa oli kasvatus. Tunneköyhä ilmapiiri. En muista vanhempieni halanneen koskaan. Lienevät öisin halanneet,lapsia oli seitsemän.
Kyllä silti rakkautta oli. Meitä Äitimme ei antanut viedä Ruotsiin. Tunnen siirtäneenei vielä omiin lapsiini tuota pärjäämiskulttuuria. Ovat olleet jo peruskouluaikaan kesäduunissa. En helposti pyydä apua läheisiltäni. Kuitenkin tiedän jotta vahva on se joka uskaltaa olla heikko.
Aikoinaan työelämässä kun kävimme kurssia "Vallaton nainen" niin psygologimme sanoi minulle "miten monta kurssia tarvitaan että osaat sanoa esimiehelle EI" Lapsenlapsia halaan ja pussaan ja hellin runsaasti. Onneksi oma tyttäreni ymmärtää mistä johtuu omituinen käytökseni. Olemme puhuneet paljon tästä asiasta. On avoimet välit tyttäreni kanssa.
Kovin lähimenneisyydessä meilläkin on tuo sisällissota. Järkytti ja itketti. Pidän juuri tuollaisesta teatterista joka puhuttelee ja ravistelee.
Nyt kun TV:stä tuli keskustelu sekä tuosta sodasta että talvi-ja jatkosodasta niin siinä käytti puheenvuoron sotalapsi. Hän oli ollut Ruotsissa sotaa paossa. Tuli itku jostakin syvältä sielun pohjukasta. Miten paljon meille sodanaikana ja juuri sodan jälkeen syntyneille on jäänyt painolastia lapsuudesta. Ei niitä ole käsitelty.
Muistan että heikko ei saanut olla,ei iso tyttö itke. Äiti nyyhki yöllä pimeässä ja jos kysyi niin tuli vihainen vastaus "nuku nyt" Äiti ei halunnut näyttää lapsille hätäänsä. Ankaraa oli kasvatus. Tunneköyhä ilmapiiri. En muista vanhempieni halanneen koskaan. Lienevät öisin halanneet,lapsia oli seitsemän.
Kyllä silti rakkautta oli. Meitä Äitimme ei antanut viedä Ruotsiin. Tunnen siirtäneenei vielä omiin lapsiini tuota pärjäämiskulttuuria. Ovat olleet jo peruskouluaikaan kesäduunissa. En helposti pyydä apua läheisiltäni. Kuitenkin tiedän jotta vahva on se joka uskaltaa olla heikko.
Aikoinaan työelämässä kun kävimme kurssia "Vallaton nainen" niin psygologimme sanoi minulle "miten monta kurssia tarvitaan että osaat sanoa esimiehelle EI" Lapsenlapsia halaan ja pussaan ja hellin runsaasti. Onneksi oma tyttäreni ymmärtää mistä johtuu omituinen käytökseni. Olemme puhuneet paljon tästä asiasta. On avoimet välit tyttäreni kanssa.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Nuohan ovat ikäluokallemme yhteistä.
Olen lukenut kirjan, oli hyvä.
Tuo pärjäämisen oppi, minusta työnteossa ei ole mitään huonoa, oppiipahan ettei raha todellakaan puussa kasva.
Emme me sentään työtä teetättäneet jo natiaisesta asti, kuten itse jouduimme.
Monet nuoret eivät arvosta mitään, mitä saavat, kun eivät itse ole joutuneet sen eteen mitään tekemään.
Sitten tuleekin yllätyksiä, pikavippejä, rahan riittämättömyyttä, täysin tumpeloa taloudenpitoa. Tottakai, kun eivät ole oppineet.
Meidän oli pakko, ja hyvä niin, oppi odottamaan, ei ollut kaikki mulle heti.
Miten iloinen olikaan kun sai vaikka ostetuksi pepitahiihtarit, itse säästämillään rahoilla.
Kesätöissä ruotsissa, riparikesänä, eipä ollut avustuksia, vaan kaikki piti itse maksaa, ja saada säästöönkin.
Siinä oppi, mutta ei olisi onnistunut, jos ei jo lapsena olisi joutunut osan luistimistaan, pyörästään säästämään.
Nuorimmatkin muksuni, arvostavat nykyään, oppimaansa, vaikka silloin teini-iässä erimielisyyksiä olikin. Ovat oikein kiittäneet, kun seuraavat kavereidensa elämää, jotka ovat valivali linjalla, ja ihmettelevät kun raha ei riitä mihinkään.
paitsi jo on jotain hauskaa katsottavaa tiedossa, tässä elämässä on liiankin kanssa paskan tonkimista, enkä maksa siitä omilla rahoillani.
on huono maku, mutta olen samoilla linjoilla. Menen teatteriin rentoutumaan ja viihtymään. Arkielämässä vastamäkeä ja itkua on ollut ihan riittämiin. Kun elämäni on nykyään seesteistä, en halua kokea kaikkea uudelleen "taiteen" kautta.
Minulle teatteri on myös arjesta irtaantumista, en kyllä maksa siitä että itkettää.
Olen kulkenut sodan aikana ympäri Suomea ja se kyllä riitti, tietty ikäviä oli kokemukset, niistä voisi joku tehdä itkettävän teatterin, vaan ei taida löytyä kirjoittajaa.
Lapsuudesta 2 - 4v pimeää, en juuri mitään muista, lyhyitä pieniä pätkiä, kirjanoppineet ovat sanoneet että se on lapsen oma vaisto selvitä ikävistä asioista.
Ei sua sinne kukaan pakota. Istu vaan rauhassa kotisohvalla!
Teatterinhan kuuluukin saada ihmisessä tunteita liikkeelle.
Elämään kuuluu itku ja nauru, ja nehän ovat likeiset toisilleen.
Aivan kuin viha ja rakkaus.
Itken usein myös leffassa, ja ääneen nauraa hekottelen.
Esityshän on huono, jos se ei liikuta sisimpäämme.
Ajatuksia kuuluukin syntyä, auttaa jäsentämään tunteita.
Tunteeton ihminen on aika tyhjä, ontto.
Lukiessakin, koko tunneskaala saa alitajunnassa töitä. Konsertit myös avaa kyynelkanavat, puhdistaa.
Nuorimmaiseni, mies, alkoi aivan spontaanisti itkeä, kirkossa eräässä konsertissa. Kertoi jälkeenpäin miten hyvä olo oli, ne kyyneleet tulivat siitä.
Itsekin usein, juuri äärimmäisen hyvästä olosta, huomaan kyynelehtiväni.
Hyvä kun sait rahoillesi vastinetta, ja elämyksen.
ihan riitävästi, ilman teatteria js konsertteja, miksi siitä pitäisi vielä maksaakin ?
saanut, enkä tiedä olenko jäänyt jotain paitsi.
Itken ilosta ja surusta, sotaleffat ja hurjat toimintaleffat sekä saman suuntaiset teatteri kappaleet jotka tuo lapsuuden kauhut mieleen, vältän jos vain mahdollista!
Siinä se..
.
Nautin kovasti, teatterista, konserteista, kirkkomusiikista, kuoroista, taidenäyttelyistä, leffoista, luonnosta.
Vain käymällä kokeilemassa, voit saada selvyyden, miten on.
Saan hyvänolon myös haleista, suukoista, mukavista viesteistä, hemmottelusta, hieronnasta.
Eihän kukaan voi sanoa toisen puolesta, vain itse tiedämme mikä tuntuu hyvältä, eikä minun hyväni, välttämättä ole sinun hyväsi, jokaisella on omat onnea tuovat asiat. Hyvä niin.
Itkujakin on erilaisia. On suruitkua, iloitkua, huoli-itkua myötäelämisen itkua ja hyvää tekevää itkua, joka puhdistaa.
Minä olen herkkä sekä itkulle että naurulle. Koen ne molemmat puhdistavana ja elvyttävänä. Voi joku muisto itkettää vuosien takaa. Samoin kun sisareni keralla muistelemme matkojamme tai hurvittelu reissujamme nauramme hysterisesti.
Abba-lefa oli järisyttvä tunne-elämys. Sai laulaa hoilata, nauraa ja itkeä. Itkimme ystävättäreni kanssa kaikki menetetyt, ihastuttavat rakkaudet. Oliko ne nyt kaikki niin kyynelien arvoisia? Tuntui vaan hyvältä kyynelehtiä!!
Se on elämän suola ja sokeri jotta olemme erilaisa jopa tunne-elämässä. Kannattaa kuitenkin kokeilla uusia asioita. Näyttää että meidän pikkuinen on perinyt naurun ja itkun mummukalta. Kikattelemme jo nyt hassuille asioille. Hän on vuosi ja kolme kuukautta.
Samoja latuja huomaan meidän hiihtävän.
Kävitkö katsomassa aikoinaan Kallion kimallus?
Se taas ei auennut pohjoisesta olevalle ystävättärelleni lainkaan, oli kyläilemässä ja onnistuin saamaan peruutuspaikat, samalle illalle.
Olin itse jo nähnyt sen, ja pidin, niin me voimme kokea asiat eritavalla.
Ehkä evakot ja stadilaiset samaistuvat, ja kokivat tunteita hän ei.
Mukavia hetkiä pikkuisen kanssa.
Kyllä näitä sotamenneisyys tarinoita on kyllästymiseen saakka kirjoitettu ja teatteri- sekä elokuviksi muokattu. Aina vain vanhojen asioiden kertaamista kyllästymiseen saakka, miksi ne asiat siitä muuttuvat.
Onko luovuus loppu kirjailijoilta ja ohjaajilta. Pitäisi suunnata katse nykypäivän asioihin ja tulevaisuuteen.Olisiko näissä aiheissa vähän vaikea syöttää poliittista kantaa suorastaa ujuttaa sitä epätodellisuutta miten asiat näkee kirjailija.
Toivon luovuuden siemeniä kirjailijoiden aiheisiin, eikä aina iänikuisten asioiden esille kaivelua.
Kjell Westön kirjan. Kyllä minun täytyy sanoa, että mielenkiinnolla luin. Se oli erillainen näkökanta meidän kansalaissodasta, nimenomaan helsinkiläisten ihmisten elämästä ennen sotaa, sodan aikana ja jälkeen sodan.
Ahdistavaa oli osittain lukea, mutta kyllä kirjakin antoi ajattelemisen aihetta ja varmaan teatterinakin on vaikuttava. En kuitenkaan halua mennä katsomaan.
Minäkin mielelläni katson iloisia ja hyvin päättyviä esityksiä. Vanhemmiten olen tullut niin herkäksi, että itkeä pillitän vähäisestäkin surullisemmasta asiasta. Itku on tietysti hyväksikin, mutta rajansa kaikella.
Esim. Hitlerin aikaisia elokuvia en tahdo suurin surminkaan katsoa. Ne ovat todella henkisesti ahdistavia. Ilmeisesti niitäkin on tullut katsottua aikoinaan liikaa.
Kuinka joku aihe voi muka olla niin loppuun kaluttu, ettei siihen voisi enää kaunokirjallisuudessa palata? Sotien aika on juuri riittävän etäällä, että sitä voi katsella ulkoa päin, että tapahtumat voi asettaa aikaperspektiiviin. Nykyajasta sen sijaan historioitsijakin voi kirjoittaa vain omia käsityksiään.
Entä onko sota-aikaan sijoittuvien teosten aiheena sota, vai onko sota vain miljöö, tausta, ja varsinainen sisältö muualla? Useimmat merkittävät romaanit kuvaavat ihmistä, suuria tunteita: rakkautta, mustasukkaisuutta, ahdistusta, vihaa, kateutta jne. Kriisit tarjoavat luontaisen ympäristön tunteiden kuvaamiseen.
Tendenssiteokset eivät jää elämään. Jos kirjailijan näkökulma on yksisilmäinen, teos unohtuu nopeasti, eikä sillä ole toivottua vaikutusta.
Justiinsa. Ja vain kriiseissä tapahtuu kasvamista, syntyy uusia ajatuksia.
Koko elämänkirjo olkoon läsnä, myös ja etenkin kaikessa taiteessa: Palsa ja Wendelinin joulukortit, Sibelius ja Irwin, Kivi ja Päätalo...Älkööt mikään inhimillinen olko vierasta.
joka joulu,ex-sälleni.Lahjotin,PÄÄTALON KIRJAN.