hyviä kirjoja..?

Jaa, no eihän Marko Kilpi ja Kadotetut ollut huono jos ei niin loistokaskaan. Kliseiset, moneen kertaan kuullut selitykset yhteiskunnan tilasta, poliisin toiminnan ja ammatin glorifiointi sekä sitä kirjailijan valittamaa kadotettua tunnepuolta oli kyllä ympätty tekstiin paksun makean kermakakkukuorrutuksen verran. Vaan hyvää kerrontaa kaupanpäälle.

Mikä arvostelu se tuo tuollainen on? Pahantahtoista lynkkaustahan tuo on, näkeehän sen jo otsallaan....Kilven kirja ei tee oikeutta suomalaisille poliiseille, vaan näyttää heidät arvaamattomina ja itsekeskeisinä...hahahah! Kuvitellaanko, että jos kirjoittaja on poliisi niin sen pitäisi tehdä jotain propagandaa poliisista? Sairasta.
Paskaa lentää niin kuin Jumalan teatterissa konsanaan. Sen verran silmitöntä herjaamista, että tuommoisen jälkeenhän on pakko lukea kirja, kun se tuntuu niin harvinaisen hyvin ärsyttävän arvostelijaa.

Deksdi kirjoitti:

Mikä arvostelu se tuo tuollainen on? Pahantahtoista lynkkaustahan tuo on, näkeehän sen jo otsallaan....Kilven kirja ei tee oikeutta suomalaisille poliiseille, vaan näyttää heidät arvaamattomina ja itsekeskeisinä...hahahah! Kuvitellaanko, että jos kirjoittaja on poliisi niin sen pitäisi tehdä jotain propagandaa poliisista? Sairasta.
Paskaa lentää niin kuin Jumalan teatterissa konsanaan. Sen verran silmitöntä herjaamista, että tuommoisen jälkeenhän on pakko lukea kirja, kun se tuntuu niin harvinaisen hyvin ärsyttävän arvostelijaa.

Lue lisää

Niin, en minäkään kyllä kirjasta mitään naisen huorana pitämistä löytänyt, miten arvostelu antaa ymmärtää, mutta kyllähän pääsankarin edustaman poliisin ammattitoiminta vähän imelän hyveellisenä ja glorofioituna kuvattiin. Jäi lievästi makea vaikutelma.
Itse edustan toista ammattikuntaa ja ammattitoiminnan yleiset parantamistarpeet ovat kyllä kipeästikin selvillä. Tosin tämäntyyppisten asioiden ujuttaminen dekkariin voisi tehdä huononkin dekkarin, joten tiedä sitten kumpi parempi. Mutta ammatti kuin ammatti, niin ei se aina niin siloposkista ole.

Vähiten viihdyttävää olivat ne suomalaisen yhteiskunnan onnettoman tilan ja syiden paasaukset. Ehkä nille voisi olla joku toinen foorumi. Tai sitten voi kirjoittaa niin, että jättää lukijan bonjattavaksi ja mietittäväksi juttuja eikä pakkosyötä (vaikka oikeita asioita ovatkin) valmiiksi pureskeltua ja nieleskeltyäkin perunamuusia lukijaa tukehduttamaan.

booky kirjoitti:

Niin, en minäkään kyllä kirjasta mitään naisen huorana pitämistä löytänyt, miten arvostelu antaa ymmärtää, mutta kyllähän pääsankarin edustaman poliisin ammattitoiminta vähän imelän hyveellisenä ja glorofioituna kuvattiin. Jäi lievästi makea vaikutelma.
Itse edustan toista ammattikuntaa ja ammattitoiminnan yleiset parantamistarpeet ovat kyllä kipeästikin selvillä. Tosin tämäntyyppisten asioiden ujuttaminen dekkariin voisi tehdä huononkin dekkarin, joten tiedä sitten kumpi parempi. Mutta ammatti kuin ammatti, niin ei se aina niin siloposkista ole.

Vähiten viihdyttävää olivat ne suomalaisen yhteiskunnan onnettoman tilan ja syiden paasaukset. Ehkä nille voisi olla joku toinen foorumi. Tai sitten voi kirjoittaa niin, että jättää lukijan bonjattavaksi ja mietittäväksi juttuja eikä pakkosyötä (vaikka oikeita asioita ovatkin) valmiiksi pureskeltua ja nieleskeltyäkin perunamuusia lukijaa tukehduttamaan.

Lue lisää

Helpostihan se menee niin, että jos dekkarissa ryhdytään ruotimaan yhteiskunnan epäkohtia ja niiden syitä, niin tarina itsessään kärsii. Saarnaaminen jää päälle ja tarina junnaa sen aikaa.

Sjöwahl & Wahlöö ovat tästä hyvä esimerkki vaikka muuten heidänkin tuotannostaan olen pitänyt.

Ikävää jos Kilpi sortuu poliisityön glorifiointiin. Jotenkin glorifiointia kyllä katsoo pikkuisen läpi sormien tv-sarjoissa ja "tavallisissa" dekkareissa... Mutta kun sen tekee kirjoittaja, joka itse on poliisi, se tuntuu jotenkin oman itsensä korottamiselta jalustalle. Pidin Jäätyneistä ruusuista, joten olisi suunnaton harmi jos tarinointi alkaa löystyä. Luen kyllä tämän uusimmankin jossakin vaiheessa joka tapauksessa.


Kaksi hyvää poliisi-taustaista kirjailijaa ovat amerikkalaiset Joseph Wambaugh ja Laurie Lynn Drummond. Heidän kirjansa eivät oikeastaan ole varsinaisia dekkareita, vaikka rikosten ja poliisien parissa liikutaankin.

Wambaugh on kuvannut kirjoissaan Los Angelesin poliisia sen verran mustalla huumorilla ja satiirisella otteella, että joutui aikoinaan eroamaan ylikonstaapelin virastaan.

Wambaughin kirjoista minua on viehättänyt eniten romaani nimeltä Murharyhmä. Se on hänen kirjoistaan dekkarimaisin, mutta se ei ole syy miksi siitä pidän. Kirjan keskushenkilöinä on joukko poliiseja, jotka kokoontuvat töiden jälkeen kännäämään samaan kapakkaan. Ja nuo jeparit on kuvattu niin hulvattoman humoristisesti kaikessa traagisuudessaankin.

Drummond tuo aiheeseen naisnäkökulmaa episodiromaanillaan Kaikkea mitä sanot voidaan käyttää sinua vastaan. Hän kuvaa episodeissaan Baton Rougelaisia naispoliiseja kilpeä kiillottamatta, jopa raadollisesti.

Marko Kilpi: Kadotetut

Kotimainen uutuus kuvaa vauhdikkaasti poliisin työtä ja nykyistä aikaamme. Juonen käänteet ovat toiminnallisia ja kirjailija onnistuu pitämään yllä lukijan mielenkiintoa päähenkilön pohdiskellessa työnsä luonnetta ja sisältöä. Kerronta preesensissäkään ei haittaa, sillä tarinassa on imua. Nuorten osattomuus perheen aikuisten elämässä koskettaa. Onko meidän liian helppo sysätä lapsi syrjään ja kuvitella, että hän voi odottaa parempaa aikaa? Mielestäni teos ottaa kantaa nuorten pahoinvointiin ja koviin elämänarvoihimme. Ihmiskuvaus on aina minusta kirjojen parasta antia ja tämä kirja onnistuu kertomaan ihmisen tunteista ja moitiiveista paljon. Työtoveruuden, ihmiskohtaloitten, syiden ja seurauksien miettiminen kypsyttää päähenkilön, konstaapeli Olli Revon, ajattelua ja maailmankuvaa. Hän ottaa riskejä ja tekee rohkeita ja vaikeita ratkaisuja. Ilman rakkautta olemme kadotettuja! Uskoakseni tämä dekkari on monen lukijan mieleen.

Täytyyhän tuo kirja lukaista. Ihan lupaavia kommentteja ainakin nuo... Toisaalta en ole koskaan valinnut lukemisiani sen perusteella mitä kriitikot sanovat.

Tuli preesensissä kirjoittamisesta mieleen. Onkohan sitä tyyliä harrastanut Kilven lisäksi kukaan muu kuin Juha Numminen? En ainakaan keksi toista.

Aloin erään vanhan SAPO-sarjan kirjan kertauskurssille. Lopussa kirjaluettelossa ovat: Seicho Matsumoto, Junaongelma ja Akimitsu Takagi, Ilmiantaja. Ikinä kuullutkaan. Onko joku lukenut?