Ongelmani liittyy erääseen kymmenen vuotta vanhempaan naiseen, entiseen opettajaani.
Hän on minulle eräänlainen "mental leader", ja samaistun häneen hyvin vahvasti. Näen hänet täydellisenä ihmisenä, jollainen haluan tavallaan itsekin olla. En tietenkään tarkoita, että pyrkisin olemaan täydellinen, vain yritän tahtomattanikin toimia hänen laillaan. Olen jo kauan toivonut, että joskus voisin tutustua häneen paremmin ja olisin hänen ystävänsä.
Hänen kauttaan olen kehittynyt valtavasti harrastuksessani ja hänen kannustava asenteensa on auttanut minua paljon. Meidän suhteemme on aina ollut kaverimielinen ja hän ei työaikanakaan asettanut itseään korkeampaan asemaan.
Olen alkanut romantisoida suhdettani häneen, ja siitä on koitunut minulle paljon masennusta. Jo vuoden verran hän on ollut jonkinlainen pakkomielle minulle. Minua ahdistaa se, kun en enää tiedä onko tämä pelkkää hullaantumista ja järjetöntä ihailua, vai jotain vahvempaa.
Minua pelottaa, että tunteeni paistavat läpi, ja tuntuu siltä, että kaikki ovat huomanneet sen. En ole kertonut asiasta kenellekään, sillä en koe sitä tarpeelliseksi. Silti minulla on jatkuva vainoharhaisuus siitä, että ihmiset vihaavat minua, ja tietävät asioita, joita heidän ei pitäisi. Itsetuntoni on siis aivan nollassa...
Hän tapasi kohdella minua hyvin ristiriitaisesti ja aloin pohtia, että onko syynä se, että hän on nähnyt ajatukseni? Murruin totaalisesti, ja nyt en enää koskaan kehtaa kohdata häntä! Häpeän tätä koko touhua. Toisaalta emme ole olleet yhteydessä alkusyksyn jälkeen, sillä emme enää pyöri samoissa piireissä. En halua, että minusta tulee jokin hullu vaanija, joka juo baarissa itsensä känniin, jotta ei olisi niin noloa lähestyä häntä.
Minua on hirveästi ihmetyttänyt hänen tuijotuksensa. Tunsin aina välillä hänen katseensa, ja vilkaistuani häneen, hän vain tuijotti minuun suoraan, ihan kuin hän olisi tutkaillut ilmeitäni.En osannut tulkita niitä, ja siitä tuli epämukava olo. Välillä minusta tuntui, että hänellä olisi ollut jotakin asiaa, mutta silti hän ei tullut luokseni juttelemaan. Itse asiassa en ole koskaan osannut jutella hänelle vapautuneesti. Olen aina järjettömän hermostunut, jos olen jossain tilanteessa ollut kaksin hänen kanssaan.Välillä olen varma siitä, että hän halveksuu minua ja on torjuva, vaikka en siis ole koskaan tehnyt mitään, mikä oikeuttaisi hänet kohtelemaan minua pahasti. Varsinkin isot ryhmätilanteet, joissa tunnen muutenkin olevani epävarma, ihan kuin hän aistisi sen ja siksi kohtelisi minua ilkeästi. Sitten taas vuorostaan on päiviä, kun hän on oikein mukavalla tuulella ja minä masennun jo valmiiksi seuraavasta hetkestä, kun hänen mielialansa taas muuttuu...
Olen täysi-ikäinen, mutta minulla on kauhea kriisi siitä, että kaikki hänen ikäisensä näkevät minut jonain teinityttönä. Minua hävettää olla tämän ikäinen, kun tuntuu, ettei kukaan ota tosissaan. Kuinka voisin oma-aloitteisesti aloittaa toipumisen tästä tunnehelvetistä? En halua tehdä mitään, mitä kadun tai häpeän koko loppu elämäni.
Hän on minulle eräänlainen "mental leader", ja samaistun häneen hyvin vahvasti. Näen hänet täydellisenä ihmisenä, jollainen haluan tavallaan itsekin olla. En tietenkään tarkoita, että pyrkisin olemaan täydellinen, vain yritän tahtomattanikin toimia hänen laillaan. Olen jo kauan toivonut, että joskus voisin tutustua häneen paremmin ja olisin hänen ystävänsä.
Hänen kauttaan olen kehittynyt valtavasti harrastuksessani ja hänen kannustava asenteensa on auttanut minua paljon. Meidän suhteemme on aina ollut kaverimielinen ja hän ei työaikanakaan asettanut itseään korkeampaan asemaan.
Olen alkanut romantisoida suhdettani häneen, ja siitä on koitunut minulle paljon masennusta. Jo vuoden verran hän on ollut jonkinlainen pakkomielle minulle. Minua ahdistaa se, kun en enää tiedä onko tämä pelkkää hullaantumista ja järjetöntä ihailua, vai jotain vahvempaa.
Minua pelottaa, että tunteeni paistavat läpi, ja tuntuu siltä, että kaikki ovat huomanneet sen. En ole kertonut asiasta kenellekään, sillä en koe sitä tarpeelliseksi. Silti minulla on jatkuva vainoharhaisuus siitä, että ihmiset vihaavat minua, ja tietävät asioita, joita heidän ei pitäisi. Itsetuntoni on siis aivan nollassa...
Hän tapasi kohdella minua hyvin ristiriitaisesti ja aloin pohtia, että onko syynä se, että hän on nähnyt ajatukseni? Murruin totaalisesti, ja nyt en enää koskaan kehtaa kohdata häntä! Häpeän tätä koko touhua. Toisaalta emme ole olleet yhteydessä alkusyksyn jälkeen, sillä emme enää pyöri samoissa piireissä. En halua, että minusta tulee jokin hullu vaanija, joka juo baarissa itsensä känniin, jotta ei olisi niin noloa lähestyä häntä.
Minua on hirveästi ihmetyttänyt hänen tuijotuksensa. Tunsin aina välillä hänen katseensa, ja vilkaistuani häneen, hän vain tuijotti minuun suoraan, ihan kuin hän olisi tutkaillut ilmeitäni.En osannut tulkita niitä, ja siitä tuli epämukava olo. Välillä minusta tuntui, että hänellä olisi ollut jotakin asiaa, mutta silti hän ei tullut luokseni juttelemaan. Itse asiassa en ole koskaan osannut jutella hänelle vapautuneesti. Olen aina järjettömän hermostunut, jos olen jossain tilanteessa ollut kaksin hänen kanssaan.Välillä olen varma siitä, että hän halveksuu minua ja on torjuva, vaikka en siis ole koskaan tehnyt mitään, mikä oikeuttaisi hänet kohtelemaan minua pahasti. Varsinkin isot ryhmätilanteet, joissa tunnen muutenkin olevani epävarma, ihan kuin hän aistisi sen ja siksi kohtelisi minua ilkeästi. Sitten taas vuorostaan on päiviä, kun hän on oikein mukavalla tuulella ja minä masennun jo valmiiksi seuraavasta hetkestä, kun hänen mielialansa taas muuttuu...
Olen täysi-ikäinen, mutta minulla on kauhea kriisi siitä, että kaikki hänen ikäisensä näkevät minut jonain teinityttönä. Minua hävettää olla tämän ikäinen, kun tuntuu, ettei kukaan ota tosissaan. Kuinka voisin oma-aloitteisesti aloittaa toipumisen tästä tunnehelvetistä? En halua tehdä mitään, mitä kadun tai häpeän koko loppu elämäni.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mitä mieltä olet, tarvisitko keskusteluapua? En usko, että kukaan suhtautuu erityisen vihamielisesti sinuun, ehkä sinulla on vain sellaisia kokemuksia (ehkä lapsuudesta) ja ne tulevat uusissakin tilanteissa mieleen. Toivoisin, että hakisit itsellesi apua.
mistä minun kannattaisi lähteä keskusteluapua etsimään? en oikein tiedä psykologien palveluista mitään.
Varaa terveydenhoitajalle ensin aika, sitä kautta. Kaikilla paikkakunnilla ei tarvi aikaa edes varata, mene vaan jonon jatkoksi kun on terveydenhoitajan vastaanottoaika.
"Sitten taas vuorostaan on päiviä, kun hän on oikein mukavalla tuulella ja minä masennun jo valmiiksi seuraavasta hetkestä, kun hänen mielialansa taas muuttuu..."
Kuulostaa erittäin tutulta.
En osaa oikein antaa mitään neuvoja. :/ Muuta kuin sanoa että minäkin olen hankalassa tilanteessa, koska olen ihastunut "väärin".
Voimia sinulle.