Ongelmani liittyy erääseen kymmenen vuotta vanhempaan naiseen, entiseen opettajaani. Hän on minulle eräänlainen "mental leader", ja samaistun häneen hyvin vahvasti. Näen hänet täydellisenä ihmisenä, jollainen haluan tavallaan itsekin olla. En tietenkään tarkoita, että pyrkisin olemaan täydellinen, vain yritän tahtomattanikin toimia hänen laillaan. Olen jo kauan toivonut, että joskus voisin tutustua häneen paremmin ja olisin hänen ystävänsä.
Hänen kauttaan olen kehittynyt valtavasti harrastuksessani ja hänen kannustava asenteensa on auttanut minua paljon. Meidän suhteemme on aina ollut kaverimielinen ja hän ei työaikanakaan asettanut itseään korkeampaan asemaan.
Olen alkanut romantisoida suhdettani häneen, ja siitä on koitunut minulle paljon masennusta. Jo vuoden verran hän on ollut jonkinlainen pakkomielle minulle. Minua ahdistaa se, kun en enää tiedä onko tämä pelkkää hullaantumista ja järjetöntä ihailua, vai jotain vahvempaa.
Hän on joskus tapaillut naispuolista korkeakouluopiskelijaa, en tosin tiedä miten vakavasti ja kuinka kauan. Käsittääkseni hän on elänyt yksin koko sen ajan kun olen hänet tuntenut.
Minua pelottaa, että tunteeni paistavat läpi, ja tuntuu siltä, että kaikki ovat huomanneet sen. En ole kertonut asiasta kenellekään, sillä en koe sitä tarpeelliseksi. Silti minulla on jatkuva vainoharhaisuus siitä, että ihmiset vihaavat minua, ja tietävät asioita, joita heidän ei pitäisi. Itsetuntoni on siis aivan nollassa...
hän tapasi kohdella minua hyvin ristiriitaisesti ja mietityttää, voisiko syynä olla se, että hän tiedostaa ajatukseni. Murruin totaalisesti, ja nyt en enää koskaan kehtaa kohdata häntä! Häpeän tätä koko touhua. Toisaalta emme ole olleet yhteydessä alkusyksyn jälkeen, sillä emme enää pyöri samoissa piireissä. En halua, että minusta tulee jokin hullu vaanija, joka juo baarissa itsensä känniin, jotta ei olisi niin noloa lähestyä häntä.
Minua on hirveästi ihmetyttänyt hänen tuijotuksensa. Tunsin aina välillä hänen katseensa, ja vilkaistuani häneen, hän vain tuijotti minuun suoraan, ihan kuin hän olisi tutkaillut ilmeitäni... En osannut tulkita niitä, ja siitä tuli epämukava olo. Välillä minusta tuntui, että hänellä olisi ollut jotakin asiaa, mutta silti hän ei tullut luokseni juttelemaan. Itse asiassa en ole koskaan osannut jutella hänelle vapautuneesti. Olen aina järjettömän hermostunut, jos olen jossain tilanteessa ollut kaksin hänen kanssaan.Välillä olen varma siitä, että hän halveksuu minua ja on torjuva, vaikka en siis ole koskaan tehnyt mitään, mikä oikeuttaisi hänet kohtelemaan minua pahasti. Varsinkin isot ryhmätilanteet, joissa tunnen muutenkin olevani epävarma, ihan kuin hän aistisi sen ja siksi kohtelisi minua ilkeästi. Sitten taas vuorostaan on päiviä, kun hän on oikein mukavalla tuulella ja minä masennun jo valmiiksi seuraavasta hetkestä, kun hänen mielialansa taas muuttuu...
Olen täysi-ikäinen, mutta minulla on kauhea kriisi siitä, että kaikki hänen ikäisensä näkevät minut jonain teinityttönä. Minua hävettää olla tämän ikäinen, kun tuntuu, ettei kukaan ota tosissaan. Voiko joku neuvoa, kuinka osaan oma-aloitteisesti aloittaa toipumisen tästä tunnehelvetistä? En halua tehdä mitään, mitä kadun ja häpeän koko loppu elämäni.
Hänen kauttaan olen kehittynyt valtavasti harrastuksessani ja hänen kannustava asenteensa on auttanut minua paljon. Meidän suhteemme on aina ollut kaverimielinen ja hän ei työaikanakaan asettanut itseään korkeampaan asemaan.
Olen alkanut romantisoida suhdettani häneen, ja siitä on koitunut minulle paljon masennusta. Jo vuoden verran hän on ollut jonkinlainen pakkomielle minulle. Minua ahdistaa se, kun en enää tiedä onko tämä pelkkää hullaantumista ja järjetöntä ihailua, vai jotain vahvempaa.
Hän on joskus tapaillut naispuolista korkeakouluopiskelijaa, en tosin tiedä miten vakavasti ja kuinka kauan. Käsittääkseni hän on elänyt yksin koko sen ajan kun olen hänet tuntenut.
Minua pelottaa, että tunteeni paistavat läpi, ja tuntuu siltä, että kaikki ovat huomanneet sen. En ole kertonut asiasta kenellekään, sillä en koe sitä tarpeelliseksi. Silti minulla on jatkuva vainoharhaisuus siitä, että ihmiset vihaavat minua, ja tietävät asioita, joita heidän ei pitäisi. Itsetuntoni on siis aivan nollassa...
hän tapasi kohdella minua hyvin ristiriitaisesti ja mietityttää, voisiko syynä olla se, että hän tiedostaa ajatukseni. Murruin totaalisesti, ja nyt en enää koskaan kehtaa kohdata häntä! Häpeän tätä koko touhua. Toisaalta emme ole olleet yhteydessä alkusyksyn jälkeen, sillä emme enää pyöri samoissa piireissä. En halua, että minusta tulee jokin hullu vaanija, joka juo baarissa itsensä känniin, jotta ei olisi niin noloa lähestyä häntä.
Minua on hirveästi ihmetyttänyt hänen tuijotuksensa. Tunsin aina välillä hänen katseensa, ja vilkaistuani häneen, hän vain tuijotti minuun suoraan, ihan kuin hän olisi tutkaillut ilmeitäni... En osannut tulkita niitä, ja siitä tuli epämukava olo. Välillä minusta tuntui, että hänellä olisi ollut jotakin asiaa, mutta silti hän ei tullut luokseni juttelemaan. Itse asiassa en ole koskaan osannut jutella hänelle vapautuneesti. Olen aina järjettömän hermostunut, jos olen jossain tilanteessa ollut kaksin hänen kanssaan.Välillä olen varma siitä, että hän halveksuu minua ja on torjuva, vaikka en siis ole koskaan tehnyt mitään, mikä oikeuttaisi hänet kohtelemaan minua pahasti. Varsinkin isot ryhmätilanteet, joissa tunnen muutenkin olevani epävarma, ihan kuin hän aistisi sen ja siksi kohtelisi minua ilkeästi. Sitten taas vuorostaan on päiviä, kun hän on oikein mukavalla tuulella ja minä masennun jo valmiiksi seuraavasta hetkestä, kun hänen mielialansa taas muuttuu...
Olen täysi-ikäinen, mutta minulla on kauhea kriisi siitä, että kaikki hänen ikäisensä näkevät minut jonain teinityttönä. Minua hävettää olla tämän ikäinen, kun tuntuu, ettei kukaan ota tosissaan. Voiko joku neuvoa, kuinka osaan oma-aloitteisesti aloittaa toipumisen tästä tunnehelvetistä? En halua tehdä mitään, mitä kadun ja häpeän koko loppu elämäni.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Kuulostaa, että olet jotenkin kadottanut itseäsi ihailemaasi ihmiseen. Omien rajojen pohtiminen - mihin itse päättyy ja mistä toinen alkaa - voisi olla tarpeen.
Ihailet naisen ajatuksia, elämänasennettakin, ja esikuvat eivät sinänsä ole pahasta, mutta, tiedätkö, millainen hän oikeasti on yksityiselämässä? Esikuvien kautta sitä myös hakee itseään ja omaa tietään, mutta kuulostaa, että olisi aika hieman yrittää rauhoittaa ajatuksia.
Voisiko "järjettömään" ihailuun liittyä itsensä etsimistä, etsit esikuvaa ulkoapäin, mutta millainen olet itse sisältäpäin, ihan sinä itse?
Se, että toinen käyttätyy vaihtelevasti voi olla vain ihan tavallisia ihmisen parempia ja huonompia päiviä, mutta sinä ilmeisesti peilaat hänen käytöstään ihannekuviisi ja -toiveisiisi.
Hän on myös sinua vanhempi, älä vaadi itseltäsi ikäistäsi suurempaa kypsyyttä. Hänen ikäisenään olet kasvanut jo itsekin ihmisenä.
Suuntaa katse todellisuuteen. Ei ihmisten tunteet paista ihosta läpi niin pahasti kuin pelkäät.
ihmiset tavallaan kohtelevat toisiaan ns.ristiriitaisesti, riippuen henkilön omista tunnetiloista, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä sen läsnäolevan henkilön kanssa.
Tämähän on se klassinen juttu, eli annatko esim. kaupan kassan yrmeyden pilata päiväsi, vaiko pyrit ajattelemaan, ettei se liity sinuun, että tunteensa ja tunneilmaisunsa itsekullakin tai sitten jos on läheisemmästä henkilöstä kyse, tulee joskus tiedostamattaan ns.näytettyä vapautuneemmin tunnetilojaan, tosiläheisten kanssa se nyt tietysti olisi suotavaakin, muttei ehkä ihan tälläisissä tilanteissa, jos ette ole oikeasti läheisissä väleissä.
Muista että toinenkin on vain ihminen ja hänen muuttuvat mielentilansa voi johtua ihan mistä muusta syystä tahansa kuin sinusta, jos on noin huono itsetunto kuin kuvailet, ei sitä kukaan voi päältäpäin havaita tai pyri sitä horjuttamaan, aika moni ottaa sitäpaitsi ryhmissä tietyn roolin ja monet opettajat vaistoavat nämä ja tietävät ketkä ovat ne, jotka ääneekkäästi kritisoivat, lusmuilevat, tai ne jotka ovat yrmeitä jo valmiiksi, koska tuntevat etteivät saa tarpeeksi huomiota jne. eli nämä tuntemukset johtuvat kyllä sinun omasta sos.jännittämisestäsi.
Tuollainen puoliväli-tuijottaminen, ei sitä muutenkaan voi oikeen kutsua, -ollakko vaiko ei, -ottaako askeleen vai ei-, tilanne on päällä ja joskus se ettei sitä askelta sitten aktiivisesti ota, voi johtua siitä että toinen voi olla aivan liian väsynyt tai muuten tukalassa elämäntilanteessa, johon lähempi kumppanuus ei sovi tai sitten hän vain ihmettelee sinua ja sinun reagtioitasi, jos olet noin varautunut ihminen, ei toinen oikeen voi mitään tehdä. Vain itse voit todellakin parantaa tilannettasi, miettimällä näitä asioita ja miksi ihmeessä stressata normaaleista asioista ja tuntemuksista noin paljon.
Joskus tulee toimittua väärin itsekunkin kohdalla ja joskus olla vastaanottavana osapuolena tunnetiloista riippuen, mutta mikään muu näihin ei auta, kun yrittää itse tasapainottaa omaa tilannettaan, niin kummasti se selkeyttää samalla kokonaiskuvaa. Tuskin voit muuta kuin rakastaa itseäsi ja sallia itsellesi kaiken maailman tunteet ja puoli universumia, noin niinkuin vaatimattomaksi aluksi.
samanlainen tilanne.
Täytyy vielä lisästä omia kokemuksia aikaisempaan: Itsekin ihastuin varsinkin nuorempana ja opiskelijana opettajiin, sekä naisiin että miehiin. Johonkin olin hyvinkin ihastunut vuosikaudet, mm. vastaanotolle mennessä tälläydyin ja jännitti. Mutta kyllä sitten sujui opinnotkin:) Jälkeenpäin tajusin, että olin ihastunut noiden ihmisten ajatuksiin ja siihen, mitä (viisasta) heiltä sain itselleni.
Mutta en nyt halua lannistaa, jos kyseessä on aito ihastus, voihan siitä joskus jotain tullakin..
Täsmälleen sama tilanne minullakin. Haluan Hänet ja olen päättänyt yrittää tehdä asialle jotain. Ei tää näinkään voi jatkua: tuijottaatuijottaa. Voimia toimia! ;)
auttaa sinua tässä, mutta viestisi ja sen saamat vastaukset saattoivat auttaa minua ymmärtämään tunteitani yhtä entistä opettajaani kohtaan. Minulla ei tosin koskaan ollut häneen minkäänlaista henkilökohtaista kontaktia, vaan ihailin vain uskomattoman viehättävää naista luennoilla. Sitä paitsi en onnekseni tiedä mitään hänen suhteistaan ja seksuaalisesta suuntautumisestaan, mikä estää fantasioitani hänestä kehittymästä aivan villeiksi. Vaikka siitä, kun hän opetti minua, on kulunut jo aikaa, menevät polveni yhä veteliksi, kun näen hänet. Toivoisin sen menevän jo ohi, ja uskon niin käyvänkin ajan myötä.
niin, en tunne tapausta, mutta kuulostaa jotenkin siltä, että tämä opettaja on ehkä ylittänyt joitain rajoja, joita ei pitäisi ylittää.
helpottaisiko yhtään, jos tutkailisit näitä opettajan kommenttejani:
1) opetustilanteisiin kuuluu vuorovaikutus, opettaja siis katsoo oppilaita/opiskelijoita varmistaakseen, onko asiaa selitettävä vielä, millaisia reaktioita opetettu asia herättää. Vuorovaikutus voi olla hyvinkin innostavaa ja myös emotionaalisesti latautunutta, jos opettaja on innostunut asiastaan ja/tai välittää oppilaistaan/opiskelijoistaan. Aika moni tuntemani opettaja "välittää opettajamaisesta" opiskelijoistaan, siis toivoo heille hyvää, yrittää opettaa niin, että oppiminen olisi helppoa.. jne.
2) oletus on usein, että oppimista tapahtuu parhaiten jos opetustilanne on rento, keskusteleva tms. eikä liian hierarkkinen. monet opiskelijat ovat myös äärimmäisen fiksuja, älykkäitä ja keskustelu opiskelijoiden kanssa on älyllinen nautinto myös opettajalle. oikeesti!
3) halu tietoon kuuluu opetustilanteisiin, sen ei kuitenkaan ole tarkoitus muuttua haluksi opettajaa kohtaan
4) henk.koht. kommentti: olisin itse äärimmäisen kiusaantunut, jos joku oppilaani/opiskelijani tunnustaisi ihastuneensa minuun, koska silloin oltaisiin unohdettu asia, siis opetettava inspiroiva teoria tms. siis jos näin vahingossa kävisi, toivoisin, ettei opiskelija koskaan tunnustaisi sitä minulle.
5) on eettisesti väärin hyödyntää opettaja-oppilas vuorovaikutusta rakkaussuhteen luomiseen, siis äärimmäisen väärin... opiskelijaa kohtaan.
6) edellisen lisäksi opettaja-oppilassuhteen muuttumista rakkaussuhteeksi estää ikäero. en tunne ketään opettajaa, joka haluaisi olla opettajan roolissa 24 h, sitä jaksaa vaan sen 2 tunnin luennon ajan.
7) Lopuksi: En koskaan kuvittele kenenkään opiskelijan mielentiloista tai ihastumisesta yhtään mitään, enkä ainakaan puhu siitä kenellekään kollegalle. Sekin on hyvä eettinen periaate, olla juoruilematta oppilaista/opiskelijoista.
8) Opiskelijalla on oikeus ylittää rajoja, mutta opettajalla ei! Senttimetriäkään.
Nämä kommentit eivät varmaankaan liity suoraan kyseiseen suhteeseen, mutta toivottavasti antavat perspektiiviä, että tuskin olet yksin luonut tilannetta, joten siitä on turha tuntea syyllisyyttä tai häpeää. Ehkä avoimesti puhuminen voisi selvittää jotain? En tiedä...
yleensä (alkuperisen tapausta paremmin tuntematta) avoin puhuminen ei selvitä mitään. Itsekinhän sanot, että olisit äärimmäisen kiusaantunut, jos oppilaasi tulisi tunnustamaan sinulle ihastuksensa. Monet meistä ovat varmaankin joskus olleet ihastuneita opettajaan, mikä on oikeastaan aika luonnollista, koska opettaja saattaa näyttäytyä parhaimmillaan jopa "yli-ihmisenä". Joskus vaikuttaa siltä, että jopa heteroystäväni "ihastuvat" samaa sukupuolta oleviin opettajiinsa, kun opettajan ammatilliset ominaisuudet siirtyvät oppilaan tai opiskelijan mielessä hänen persoonallisiksi ominaisuuksikseen. Veikkaan kuitenkin, että valtaosa opettajista ei huomaa yhtään mitään jo siitäkin syystä, että eivät he välttämättä tunnista oppilaistaan niitä, jotka ovat kiinnostuneita samasta sukupuolesta. Asian kertominen saattaa sekoittaa opettaja-raukalta pasmat pahemman kerran, ja tehdä opettaja-oppilas -suhteen jatkossa kaikkea muuta kuin helpoksi.
Muistutan vielä, että nainen on entinen opettajani, ja että hänen opettamansa taideaine yhdistää meitä koulun ulkopuolellakin. Lähestymistapa tilanteeseen on siis hieman erilainen, kuin jos kyseessä olisi esim. jonkin reaaliaineen opettaja.
mieleen eräs tapaus kun olin venäjän kurssilla ja omasta mielestäni meille tuli tämän naisopettajan kanssa hivenen outo vuorovaikutus tilanne, vähän samaan tapaan rupesi vaikuttamaan että tarkoitus oli vain hämmentää esim. kun opettelimme rinkissä seisten ruumiinosia, niin eikös tämä opettaja (venäläinen nainen, kaunis kun mikä, oltiin samanikäisiä) käynyt meikäläiseen kiinni ja koskettelemaan, että tämä on käsi samalla hivellen kättäni ja ilkikurisesti tuijotteli silmiin, ehkä nautti hämmenyksestäni tai sitten ei, vähän jälkeenpäin mietin kyllä, että se ns.silmäkontakti ja opetustilanne ei kohdistunut oikein, mutta ei se mitään, pääasia että hauskaa on.
Tuossa tilanteessa hivenen pisti miettimään, että mikä tämä tilanne oikeasti on, mutta noista venäläisistä naisista koskaan tiedä, kun heidän tavat on niin erilaisia ja voipi vaan olla että oli sellaista pientä "mittelöä" kahden naisen välillä, joita venäläisnaiset osaavat järjestää.
Tapansa kullakin ja joskus ihastumaan herkästi syttyvät ihmiset (aika moni oppilas johonkin opettajaan) näkevät kaikki eleet itselleen joko suotuisasti tai sitten epäsuotuisasti, mutta monihan pyrkii hyvätahtoisesti oppilaiden parasta ja silloin voi toinen todellakin elätellä turhia niistä eleistä.
Asiahan selviää vain itse reipastumalla ja tarkastelemalla asiaa kriittisemmin ja käsittelemällä itse omia tuntemuksiaan, ei odottaa toisen niitä käsittelevän omasta puolestaan sekä seisovan omien tuntemuksien takana ja hyväksyä ne, vain siten tilanne selkiytyy teki toinen osapuoli sitten minkä tahansa ratkaisun.
Minua hän ei ole koskaan hivellyt tuolla tavoin, eikä muutenkaan kosketellut ns. vihjailevasti. Joskus hän tapasi laittaa kätensä olkapäilleni, tai selälleni, kun seisoin hänen tiellään tms. Muttei koskaan ole selvästi yrittänyt lähennellä.
Ei, hän on käyttäytynyt aivan asiallisesti, miten opettajat nyt yleensä voivat käyttäytyä.
Olemme halanneet pari kertaa kaverimielisesti, ja kerran eräissä bileissä hän rutisti minua ns. toisella kädellä, itse istuin tuolilla ja hän seisoi vieressäni. Mutta sekin oli selvästi sellainen kaverimielinen tilanne.
Olen nähnyt hänet muutaman kerran kännissä, mm. kesällä kun törmäsimme kadulla ja hän jäi jutustelemaan kaveriporukkaamme jotain omaansa. Hän kertoi siitä, kuinka itse oli lukiolaisena hengaillut opettajansa ja omien kavereidensa kanssa vapaa-ajalla.
Nyt on kauhean masentunut olo, sillä mulla on semmoinen tunne, että haluaisin puhua jollekin tutulle tästä. Mutta en uskalla, koska toisaalta se ei poista tunteitani, tai muuta tilannetta. Jos menen terkkarille sanomaan, että haluaisin käydä jollain psykologilla keskustelemassa (koulussamme ei ole sellaista), niin miten muotoilisin ongelmani hänelle? En tahdo sanoa opettajastani, puhuisin mielummin suoraan psykologille. Vai onko tämä edes tarpeeksi hyvä syy käydä juttelemassa kenellekään ammattilaiselle?
Jos masentaa kovasti, kyllä se on hyvä syy hakea apua. Toivottavasti teillä pääsee koulun kautta hyvälle psykalle. Voihan terveydenhoitajalle puhua vain olostaan (eli masennuksesta), jos hän ei tunnu sellaiselta, jolle haluaisi uskoutua -- ja hankalaahan se voi olla jo siksi, kun hän varmaankin tuntee myös opettajaihastuksesi.
Niin tuosta yhdestä viestistä jäi vielä yksi kohta mietityttämään:
"Joskus vaikuttaa siltä, että jopa heteroystäväni "ihastuvat" samaa sukupuolta oleviin opettajiinsa, kun opettajan ammatilliset ominaisuudet siirtyvät oppilaan tai opiskelijan mielessä hänen persoonallisiksi ominaisuuksikseen."
hmm, mutta eivätkö ne ominaisuudet, jotka näkyvät työssä, ole myös osa persoonallisuutta? Vai tarkoitatko, että silloin opettajan auktoriteetti pääsee esille, ja opiskelijat ihastuvat jotenkin siihen?
Luulisin, että minun tilanteessani asia ei kuitenkaan ole ihan näin "lapsenmielistä" ihastumista. Tarkoitan siis sitä, että osaan erottaa hänestä arki-ja työminän, ja toisaalta hän eroaa suurimmasta osasta opettajia juuri siinä, että hän käyttäytyy opiskelijoita kohtaan samalla tavalla, kuin omaa kaveripiiriäänkin kohtaan. No ei tietysti ihan kirjaimellisesti, mutta kielenkäyttö ja puheenaiheet ovat lähes laidasta laitaan. Paremmin voisin tietysti sanoa, että hänessä ei ole sellaista varautuneisuutta ja auktorimaisuutta, kuten monissa muissa. Taisin mainitakin hänen kaverimaisuudestaan jo aloitusviestissä.