Olin muutaman päivän poissa tältä foorumilta ja ihan vaan ajattelin kurkata nyt aamulla että mitäs tänne kuuluu, aikani kun on lähipäivinä mennyt mahdollisten uusien sijoitettavien asioiden parissa...Siis ei ole totta, että nää biovanhemmat jaksaa nähdä tehneensä vain hyvää, kuulin juuri että huostaanotettuja on ainakin meillä päin enemmän kuin pitkiin pitkiin aikoihin ja lapset vaurioituneempia kuin pitkiin pitkiin aikoihin. Ymmärrän täysin että näitä lapsia on, jos näin niinkuin täällä käy ilmi oikeat vanhempansa ajattelevat. Luin juuri Jari Sinkkosen juttuja, joissa hän viisaasti totesi, että asiat eivät korjaannu, ennenkuin vanhemmat myöntävät ja näkevät virheensä. Vasta sitten ollaan oikealla tiellä ja mahdollisuus katkaista traumojen kierre syntyy. Täällä tulee ihan sellanen olo, että nämä biovanhemmathan ne niitä hyvän tekijöitä oikein ovatkin, omien juttujensa mukaan ja sijaisvanhemmat vaan rahastaa. Kohta ei vaan löydy mistään riittävästi sijaisperheitä teidän lapsia hoitamaan kun tahti hyljätä ja jättää hoitamatta on tuo. Ei edes lisäraha heitä tuo samassa tahdissa lisää. Tarviis tosiaan biovanhempien pysyä omalla palstallaan ja sijaisvanhempien omallaan, säilyttäs monelta mielipahalta itse kukin. Tosiasia kuitenkin on, että huostaanotetut ei ainakaan vähenemään päin ole, ja jonkun nämäkin lapset täytyy hoitaa ja kasvattaa, jos omat vanhemmat ei kykene. Laitos ei ole sopiva paikka kasvaa varsinkaan pienille sijaislapsille, jotkaa tarvitsisivat normaalin perheen mallin ja tavan elää, jotta eheytyisivät. Muuten on vaara että he ovat koko ikänsä jossain laitoksessa, koska muuhun eivät kykene. Sijaisvanhemmat siis tekevät arvokasta työtä pientä korvausta vastaan siihen nähden kun katsotaan työn vaativuutta ja että koko perhe on siinä mukana silloin myös 24h/vrk. Mutta sitähän on turha biovanhemmille yleensä selittää, he tietävät sen kyllä, mutta eivät vahingossakaan myönnä. Onneksi itse tiedämme totuuden.
Anna mun kaikki kestää
tää roska täällä
231091
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 23
Vanhimmat
suurimmasta osasta joka perheestä otettaisiin lapset sijoitukseen,koska sekään ei ole oikein että alle vuosen ikäisiä raahataan päiväkotiin kesken unien joka päivä,saattavat pahimmillaan olla 10 tuntiakin vieraiden hoidossa,ja miten väsynyt äiti jaksaisi seurustella naperonsa kanssa,se jos mikä on rääkkäystä,että niin pieniä kesken unia herätetään ja aletaan vastahankaista lasta pukemaan,ja kuitenkin tällaista pidetään normaalina,rääkkäystä se om.Lapsen paikka olisi ainakib 3v,äitinsä kanssa kotona.
käytäntöä, et kuinka hyvin tuetaan alle kolme vuotiaiden kotihoitoa, mutta silloin ennen lamaa, kun tuki oli ilmeisesti parempi, niin eräs sossu kertoi minulle näistä lapsi"bisnes"-synnyttäjistä, että monet naiset synnyttivät lisää lapsia, ihan vain saadakseen rahaa ja kun viimeinenkin lapsista oli täyttänyt kolme, niin koko porukka kaatui sossujen syliin.
Lapset vain jätettiin heitteille, sossujen noudettaviksi.
Aina on noita etujen väärinkäyttäjiä. Nykyisin niitä on alkanut tulla paljon lisää, kun lapsiperheille annetaan kaikki tuet, niin nuoret laskee, et kannattaa lapsi tehdä, niin pärjää paremmin.
Juuri näin! Uskoisin, että meillä- sijaisvanhemmilla, joilla omia lapsia on, on lapset hoidettu kotona. Syntymästä kouluikään. Ja kaoululaositakin odottaa vanhempi kotona.
Jospa sinäkin olisit käyttänyt kotihoidon tuen lapsesi 3 vuotisikään, etkä itkisi täällä.
Varmaan löytyy äitejä tai isiä, joille kodinhoidontuki riittää, itse en niin vaivaisilla korvauksilla eläisi varsinkin kun oma palkka (työstä, ei sijaislapsista) on vajaa 5000 kuussa. Enkä kyllä muutenkaan kouluikään asti omia lapsia olisi kotona hoitanut. Sijoitettu on koululainen eikä sen kummempaa valvontaa tai erityishoitoa tarvitse.
Minäkin päätin jo olla kokonaan lukematta enää tätä palstaa, kun tulee vaan paha mieli tätä selatessa. Mutta kas kummaa täällä minä taas olen jakelemassa omia mielipiteitäni. :) Tuo sinun viestisi oli kyllä järkevin pitkään aikaan. Minäkään en ymmärrä tätä jatkuvaa valitusta ja katkeruutta. Että sosku on ihan hirviö ja sijaisvanhemmat rahanahneita ja inhottavia lapsia kohtaan. Lapset kun haluaisivat mielummin takaisin siihen sirpaleiseen kotiin, jossa heistä ei pystytä kunnolla huolehtimaan.
Minä ainakin tiedostan oman ongelmani ja ymmärrän soskua täysin siinä asiassa, että miksi lapseni otettiin aikanaan huostaan. Kaiken syyttelyn ja katkeran valittamisen sijaan olenkin viime aikoina keskittynyt hoitamaan itseäni ja elämääni kuntoon, niin että tyttäremme voisi joskus vielä tulla kotiin. Mutta siihen menee vielä pitkä aika. Eikä minulla ole mitään kiirettä. Tyttöni on nyt toisaalla, mutta hänellä on kaikki hyvin ja häntä rakastetaan paljon! Kiitos siis kaikesta sijaisvanhemmille, sekä myös sosiaalitoimiston ihmisille, että annoitte tytölleni niin hyvän kodin ja hienon alun elämälleen. Kyllä minä olen äiti kaikesta huolimatta!
ONKO LÄÄKITYS KUNNOSSA! ??
Tarkoititko kenties minua, vai tuota tämän ketjun aloittajaa? Niin, eipä varmaan kukaan ole aikaisemmin soskua kiitellyt siitä, että lapsi on otettu huostaan. Olihan se toki ihan hirveä uutinen silloin. Minun elämäni romahti sillä hetkellä, kun soskut alkoivat puhua sijoituksesta. Miten niin minun lapseni? Miksen muka pystyisi häntä hoitamaan? Ei tämmöistä oikeasti tapahdu kenellekkään! En minä tämmöistä suunnitellut, kun odotettiin vauvaa yhdeksän kuukautta. Kaikki oli jo valmiina vauvan tuloon: hoitopöytä, vaunut, sitteri, pinnasänky, vaatteet, tuttipullot... Ihan kaikki! Minä vain en ollut sittenkään vielä valmis. Tai ehkä olisin ollutkin, jos en olisi ollut niin kovasti sairas. Mutta nyt jälkeenpäin osaan käsitellä tätä koko huostaanotto asiaa ihan toiselta kantilta. Vaikka sydäntä riipii joka ikinen päivä, kun tyttäreni on poissa, minun täytyy ajatella järjellä. Tämä oli kuitenkin ainut oikea vaihtoehto, vaikkakin kamala sellainen.
niin se ei monillekaan käy päinsä, heti ollaan lääkityksiä kyselemässä...tosiasiassa kuitenkin juuri te oman ongelmanne tiedostaneet biologiset vanhemmat ovat juuri niitä, joilla täydet mahdollisuudet lapsensa takaisin saamiseen joku päivä ovat. Mun täytyy rehellisesti sijaisvanhempana ja paljon sosiaalityöntekijöiden kanssa työtä tehneenä sanoa, että koskaan en ole kuullut heidän epäkunnioittavasti biologisista vanhemmista puhuvan. Silloinkin kun aloittelin tätä työtä, minua ja puolisoani kovasti valistettiin, että muistattehan oikeiden vanhempienkin olevan IHMISIÄ, joilla on omat syynsä.Siten heitä kohtaan pitää pystyä käyttäytymään kuin muitakin ihmisiä kohtaan. Se on kyllä tässä tullut vastaan monen monta kertaa, että biologiset vanhemmat eivät aina taida pitää meitä sijaisvanhempia ihmisinä ja käytös on sit sen mukaista, vaikka kuinka parhaamme heidän lastensa eteen tehtäisiin ja annettaisiin heille aikaa kasata elämänsä ja itsensä kuntoon. Sääli. Eivät vain silloin muista, että juuri sillä käytöksellä he tekevät omalle lapselleen samalla hallaa, kun vaikeuttavat häntä hoitavan tahon elämää. Varmasti se on sijaisvanhemmillekin suuri ilo, jos näkee että vanhemmat toipuu ja näkee sen lapsensa parhaan ja jaksavat taas, tottakai paras paikka lapselle on omat vanhemmat, mikäli he ovat kyvykkäitä vanhemmuuteen. On kai se ihan selvä, että ei sijarit koeta edesajaa sellaisen lapsen kotiutusta sossuille, jonka vanhemmat jatkaa samaa vanhaa rataa ja jotka ovat koko ajan vetäneet mattoa alta, en itsekään saisi öitäni nukuttua, jos tietäisin sijaislapsemme nyt menevän takaisin kotiin, jossa äiti edelleen menee missä sattuu, kenen kanssa milloinkin ja missä kunnossa vaan. Ja tämä ei mielestäni ole lapsen omimista, kyllä se on ihan sitä huolenpitoa ja välittämistä siitä lapsesta.
Voisitko kertoa vähän enemmän siitä sijaisvanhemman "koulutuksesta?" Mitä kaikkea teille on opetettu? Olen miettinyt, että onko teille opetettu niin, että te ette saa puuttua biovanhempien asioihin, että teidän työnne on vain hoitaa lapsia? Olen nimittäin ihmetellyt, kun tyttäreni sijaisäiti ei koskaan kysele minulta, kuinka minä voin. Olen ajatellut, että niin on varmaan opetettu tekemään? Että jos sijarit puuttuisivat vielä vanhempienkin vointiin, niin heidän taakkansahan kasvaisi ihan valtavan isoksi. Ehkä se on ihan hyväkin, että he eivät puutu. Mutta tietenkin haluan kertoa ihan itse heille omasta ja tytön isän voinnista. Ja paljon me kyllä jutellaan tapaamisilla kaikenlaisista asioista.
Ja oli muuten tosi lohdullista kuulla joltakin, että tytön kotiin saaminen voisi vielä todellakin olla mahdollista. Joku päivä... Kun itse tiedostan ongelmani, sairauteni ja yritän siitä parhaani mukaan parantua. Hyvä, että tällä palstalla on vielä järkeviäkin ihmisiä!
On taas niin kova ikävä tyttöä! Onneksi näemme pian.
toivoa ei saa menettää. Usko siihen, että pystyt ja ehdottomasti saat lapsesi takaisin.
Se vain mietityttää, kun puhut sairaudestasi, niin sen suhteen ei välttämättä itse voi mitään tehdä, riippuu sairaudesta, tietty.
Jos siis sairauden vuoksi olet joutunut lapsestasi luopumaan, niin toivotan sulle pikaista paranemista.
Usko itseesi ja parempaan tulevaisuuteen ja siihen tähtäät. Periksi ei saa antaa, ei edes sairauden edessä.
Kiitos Amalia! Kauniita sanoja.
Olen siis sairastanut jo lapsesta asti ja raskausajan jouduin tietenkin olemaan ilman lääkitystä. Ja heti kun vauva syntyi, sairaus iski vasten kasvoja! Vuoden päivät minulle sitten etsittiin sopivaa lääkitystä huonoin tuloksin. Kunnes eräs lääkäri viimein uskoi minua ja aloitti minulle sen saman lääkityksen jolla olin monta vuotta pärjännyt niin hyvin ennen raskautta. Vointini on siis nyt taas tasainen ja paljon paljon parempi! Mietin, että jos olisin ollut näin hyvässä kunnossa silloin vauvaa hoitaessa, niin mitään huostaanottoa olisi tuskin tarvinnut edes tehdä. Mutta enhän minä voinut sairaudelleni mitään, että se taas puhkesi... Ne oli ihan kamalia aikoja. Mutta eteenpäin, sano pöytä kun kissalla mummoa pyyhki! :)
välistä, ettet uskalla uskoa itseesi ja pärjäämiseesi.
Sairautesi on tainnut liikaakin nakertaa itsetuntoasi.
Ei kait sulla enää mitään ongelmia ole, jos lääkitys on kohdallaan.
Hommaa hoitavalta lääkäriltä paperit ja alat hakea huostan purkua ja lastasi kotiin.
Minä olen itse sairastanut vain masennuksen, mutta voin vain kuvitella kuinka kauheaa voi olla, kun mieli on sairas.
Näin siis ymmärsin, että se sun sairautesi on?
Onneksi on hyvät lääkkeet olemassa ja ihmiset pystyvät elämään aivan normaalia elämää niiden avulla.
Älä siis vähättele itseäsi ja mahdollisuuksiasi.
Synnytyksen jälkeen kun hormoonit menee ihan sekaisin, niin moni ennestään tervekin saattaa ruveta sekoilemaan, tai ainakin masentuu.
Se ei kuitenkaan ole pysyvä tila ja lääkkeillä saa apua, joten en usko, et sinä olet muita kummempi, kunhan muistat huolehtia itsestäsi.
Vain siten voit huolehtia lapsestasi.
toivotan sulle todella hyvää elämää ja onnea lapsesi kanssa.
sitä, että tärkein on keskittyä sen lapsen hoitamiseen, enkä kyllä koekaan itselläni olevan oikeutta toisten aikuisten ihmisten elämään puuttua, jokainen tekee tavallaan, niinkuin parhaakseen näkee. Ja niinkuin sanottu, monilla biovanhemmilla saattaa olla jo oma lapsuuskin ollut vähän niin ja näin ja ongelmat oman lapsen kanssa perheen juontavat jo kaukaa. Eli asiat eivät ole niin mustavalkoisia, että yksi ihminen niihin voisi antaa oikeaksi kokemiaan ratkaisuehdotuksia. Mutta kaikista paras olisi että yhteisymmärryksessä biovanhemmat ja sijaisvanhemmat toimisivat lapsen parhaaksi. Sen enempää toistensa elämään muuten sotkeutumatta.
Totta joka sana. Sairauteni on todellakin musertanut itsetuntoani ja pahasti. En usko itseeni ja pärjäämiseeni ennen kuin näen sen käytännössä! Siis, että jaksan hoitaa lasta 24h/vrk. Herätä aikaisin aamulla leikkimään ja touhuamaan, laittaa lapselle ruokaa ja nukuttaa päiväunille, ulkoilla jne. jne. Sitten on tietysti vielä kotityöt siihen päälle. Monelle terveelle ihmiselle nuo ovat tietenkin itsestäänselvyyksin, mutta eivät minulle. Olen kokenut niin vaikean jakson elämässäni ihan vähän aikaa sitten. Siksi olisikin parempi, että huostanpurkuun alettaisiin pikkuhiljaa totutellen. Näkisin siten omaa jaksamistani ja ennenkaikkea lapsen hoidosta tulisi ihan rutiinia ja elämäni muuttuisi vähitellen lapsiperheen elämäksi. Olisihan se niin ihanaa olla äiti pienelle tytölle ja jaksaa, parjätä, selviytyä! Kyllä minä vielä, usko pois!
mä kirjottelin sulle jo aiemmin, mutta laitan vähän lisää.
Mä vetosin tuohonkin, että haluaisin kokeilla jaksamistani ennen lapsen kotiin paluuta.
Mulle vastattiin tosi tylysti, ettei pieni lapsi ole mikään koekani, jolla leikitelleen kokeilumielessä??
Eli olen se äiti, joka sai itse hyväksymänsä tilapäisen sijoituksen nurin vasta oikeuskäsittelyn avulla ja se maksoi RAHAA!
Luulisi, et juuri sun kohdalla voisi harkita kotiapua, koska olet toipumassa, niin saisit sillä tukea arjessa jaksamiseen.
Huosta yleensä puretaankin pikku hiljaa ja vaiheittain, ettei tule kummallekaan yllätyksiä ja on sitä sopeutumisaikaa.
Voisit hyvin alotella vaikka ihna päivän pituisella lomalla ja katsoa, miten jaksat.
Liikaa ei kannata tietenkään kiirehtiä, mutta lapsesta tulet vastaavasti saamaan itselle niin paljon positiivista energiaa, että se osaltaan auttaa siinä jaksamisessa.
Se rakkaus, mitä lapseltasi saat, on sitä ainutta oikeaa ja niin vilpitöntä.
Huomaan päivä päivältä jaksavani enemmän. Myös mielialani on ihan toinen kuin jokin aikaa sitten. Käyn säännölliseti terapiassa ja totta kai syön lääkkeeni. Miksen siis olisi pian valmis hoitamaan tytärtämme? Sosiaalitoimisto on tietenkin varovainen näissä asioissa, ymmärrän sen hyvin. Mutta onneksi pidämme pian palaveria ja kesksutelemme näistä asioista, minun toipumisestani ja mitä se merkitsee tyttäreni suhteen. Olisin todellakin valmis tutustumaan nyt vihdoinkin omaan lapseeni ja sitä kautta tulisi kiintymystä ja rakkautta myös hänen puoleltaan. En enää olisikaan se vieras täti, joka käy sillointällöin leikkimässä, vaan jotain paljon enemmän... Kyläilyt, yökyläilyt, olen miettinyt niitä paljon. Toivottavasti kaikki järjestyy vielä. Pitäisi vaan luottaa paljon paljon enemmän omaan jaksamiseen, toipumiseen ja pärjäämiseen. Siihen, että kaikki kääntyy kyllä vielä hyväksi.
älä edes anna epäilyksen siemenenkään astua kuvioihin.
Kun tarpeeksi uskoo ja ajattelee vain positiivisesti, niin kaikki lopulta lähtee menemään parempaan suuntaa.
Jos taas vähättelet itseäsi ja mahdollisuuksiasi, pelkäät pahinta jne, niin ajatukset ruokkivat negatiivisiä energioita ja asiat lähtee menemään siihen suuntaan. Eli kannattaa aina miettiä mitä "toivoo" tai ns. "pyytää" itselle tapahtuvaksi.
Sitä saa mitä tilaa, eiks niin?
Kertoisitko, minkä ikäinen lapsesi on ja kuinka kauan ollut jo huostassa?
Ehkä ei olisi parasta heti alkuun ottaa lasta luoksesi, jos olet suhteellisen harvoin häntä tavannut, vaan ala käydä mahd. usein ensin siellä sij.perheessä, että lapsi alkaa luottaa sinuun, kun tutustuu paremmin.
Sitten kun tuntuu, et lapsi olisi valmis kyläilemään, niin sitten ensin päivävierailu ja jos se menee hyvin, niin sitte yökylään ja siitä se sitte lähtee.
Ajattelin ihan samoin. Että ei tyttöäni suinkaan saa ihan vieraaseen paikkaan yhtä´kkiä tyrkätä, vaan ensin ne tapaamiset ja kiintymyksen luominen. Yhdessä touhuaminen ja tekeminen. Ainut ongelma vaan ovat tosi pitkät välimatkat. Joten, vaikka tapaamiset muuten järjestyisivätkin useammin, niin välimatka tekee koko homman todella vaikeaksi. Mutta ehkäpä sekin asia saadaan jotenkin järjestettyä?! Toivon niin.
Tyttäreni on vielä kovin pieni 1,5v ja ollut sijaisperheessä kohta vuoden. Eli hän oli siis puoli vuotta meidän hoidossa kuitenkin. Tai itseasiassa minä en kyennyt häntä paljoakaan silloin hoitamaan. Tietenkin yritin kaikkeni ja parhaani, mutta olin liian sairas... Siispä eräs lähipiiriin kuuluva henkilö hoiti tyttöä huolella ja rakkaudella. Että hyvässä hoidossa tyttöni on ollut kaiken aikaa, kaikesta huolimatta.
Olen huomannut, että olen luonteeltani ns. perusnegatiivinen ihminen. Siis, ajattelen kaiken aina niin, että miten huonosti tässä voisi käydä. Tämä heijastuu myös tässäkin asiassa. Entäpä jos ei onnistukkaan? Entä jos käy niin, tai näin? Ehkä minun pitäisi yrittää oppia toisenlaista ajattelua. Elämä näyttäisi sitten ehkä paljon aurinkoisemmalta.
on tosi tärkeää muistaa. Nimittäin, kun puhut tai mietit kaikkea negatiivista ja mitä kaikkea voikaan mennä pieleen, niin samalla tavallaan manaat sitä negatiivistä energiaa toteuttamaan "toiveesi".
Ei saa koskaan ääneen ainakaan sanoa, että joku ei onnistu, tai että pelottaa, jos käykin jotain.
Silloin just luot pohjan sille, et jotain meneekin pieleen.
Älä päästä ajatuksiasi ollenkaan mihinkään ikävään.
Luin enemmän tätä palstaa joskus toista vuotta sitten ja silloin pitkässä keskustelussa päädyimme sijaisvanhempien kanssa samaan johtopäätökseen eli siihen, että huostaanotetuista ilmeisesti päihdeperheiden lapset pyritään sijoittamaan perheisiin. Tästä olimme kaikki kokolailla samaa mieltä.
Miten voi olla vielä v. 2008 joku sijariksi aikova, joka ei näytä tajuavan, että muitakin huostaanottoja on olemassa kuin päihde-, väkivalta- tai mielenterv.ongelmista kärsisivistä perheistä tehdyt huostat!
Jos tuollaisella asenteella ryhtyy sijaisvanhemmaksi, niin ihan varmasti ristiriidat sijais- ja bio-vanhempien välillä eivät tule ainakaan vähenemään sinun osaltasi jatkossa. Vaikka päihdeperheistä tulevat pienet lapset pyritäänkin saamaan perhesijoitukseen, niin poikkeuksiakin sijoitusten syistä löytyy, todistetusti. Mutta eipä näytä niiden perheiden sijareilla olevan paljon rohkeutta kirjoitella tällä palstalla sijoitetuistaan. Mistähän johtunee - palstan sijareiden yleisesti hyväksytystä asenteesta varmaan.
On erittäin loukkaavaa lukea tuota jatkuvaa hokemaa, että "sijoituksen syyt on hyväksyttävä", ainakin silloin kun kodissa ei ole syitä sossujenkaan mielestä ollut. Silloin on kyse niin harvinaisen rohkeista sosiaalityöntekijöistä, jotka eivät ole alkaneet syitä keksimään esim. hoidollisen huostaanoton tilanteessa. Ja edellä mainittuja huostaanottoja on paljon, aivan turha vähätellä, että ne olisivat harvoja poikkeuksia, vaikka niitä ei kaikkien sairaanhoitopiirien alueella tehdäkään ja siksi niistä ei olla kaikissa kunnissa edes kuultu.
Ja sekin on todistettu tosiasia, että kaikki sijaisperheet eivät ole hyviä, ikävä kyllä. Eli kyllä huonoista sijaisvanhemmistakin on kokemuksia, ei kaikki kauna biojen taholta siinä mielessä täysin aiheetonta ole.
Minulla oli hyvät sosiaalityöntekijät, jotka tajusivat pelastaa lapsen huonosta laitoksesta, johon hänet hoidollisen huostaanoton nimissä oli lähetetty. Lapsi kotiutui hyvin huonokuntoisena, mutta on saanut siitä asti olla kotona ja siitä alkoi hänen terveytensä koheneminen nousujohteisesti ylöspäin.
Mitä siinä tilanteessa olisi hyödyttänyt minulle hokea "virheideni myöntämistä", koska sossukaan ei virheitä kotioloista ollut löytänyt? Kun pelastuimme järkyttävästä huostaanotosta, sain lapsen yksityisen puolen hoitoon, jonne tietysti olisin vienyt hänet alunalkaen, jos olisin tiennyt, mihin raiteiltaan suistuneeseen tilaan lastensuojelumme on nykyisin osittain joutunut.
Ainoa huolenaiheeni lapsen suhteen on nykyisin riittävän, hyvä tasoisen erityisopetuksen puute kunnassamme, mutta onneksi olen siitä onnellisessa asemassa, että minulla on mahdollisuus opettaa lasta kotona. Siihen ei varmaan aikaa ja voimia olisi riittävästi, jos joutuisin olemaan töissä kodin ulkopuolella.
Mutta kaiken kaikkiaan siis huostaanottojen kirjo on paljon laajempi kuin aloittaja näyttää ollenkaan ymmärätävän. Siihen, että siitä julkisuudessa jaetaan jatkuvasti virheellistä tietoa, on varmasti omat syynsä. On totta tietysti, että päihteiden käyttö on jatkuvasti lisääntynyt, mutta se ei ole huostaanottojen syynä likimainkaan koko totuus näistä asioista.
että huostaanottoja tehtäisiin vain päihdevanhemmilta. Eihän omakaan sijaislapsemme ole sen takia huostaanotettu, syy oli kyllä muu. Ja taitaa olla ihan vähemmistölle jäämässä nämä pelkät päihdeongelmaisten lapset, sossujenkin mukaan. On tullut lääkkeiden ja alkoholin, huumeiden sekakäyttö vahvasti mukaan, ja kun sitä on sitten harrastettu jo raskausaikana niin lasten myöhempi hoidettavuus melkein arvattavissa. Niinikään näitä on yhä enemmän, että kun lapselta puuttuu varhainen vuorovaikutus, siinä on savottaa sijaisperheelle tosi pitkäksi aikaa. Sehän jättää lapsen aivoihin jäljet ja tekee hänestä tosi haastavan hoidettavan. Pitkiä terapioita ym. Parikymmentä vuotta sijaisäitinä toiminut totesi juuri, että jos olisi vain niitä vanhan ajan alkoholiongelmaisten lapsia, he olisivat paljon helpompihoitoisia, kuin nämä joilta esim. tämä vuorovaikutus varhaislapsuudesta puuttuu. Normaalia kiintymyssuhdetta ei ole päässyt muodostumaan.Se näkyy kyllä ihan arjessa vahvasti ja myöhemmin myös koulussa ja muualla, jos ei sille jotain saa tehtyä. Ja näitä on valitettavan paljon nykyään sijaislapsista. Alkoholiongelmahan ei tarkoita, etteikö silti olisi ainakin jollain tasolla pystynyt lapseensa sitä kiintymyssuhdetta muodostamaan ja häntä rakastamaan ja välittämään. Ei ne vanhemmat aina kännissä ole varmaan olleet ja ainakin niinä selvinä hetkinä ovat hyvinkin saattaneet kyetä hyvään vanhemmuuteen.
suhtautuminen tämän päivän huostaanotto"päihde"perheisiinkin, sillä tukihenkilönä jonkin aikaa toimineena rohkenen nykyisen huostaanottohulluuden keskellä kirjoittaa tuon sanan monen tapauksen kohdalla lainausmerkkeihin. On se ainakin paljon asiallisempi kuin niissä häiriköiden haukkumisryöpyissä, joita bio-palstalle tuherretaan sen jälkeen, kun jokin räikeä heitteillejättö on iltapäivälehdissä uutisoitu, mutta niitä on onneksi poliisin mukaan vain pari, kolme vuosittain.
Olen aivan varma, että joskus muutaman kymmenen vuoden kuluttua on saatu jokin järkevä selitys ja kohtuus tuohon nykyiseen kiintymyssuhdehäiriö hössötykseenkin. Yli on ammuttu siinä, kuten viime vuosien huostaanotoissa usein muutenkin. Vaikka varmasti ihan aitoja ja oikein tulkittuja kiint.suhdehäiriöitä on olemassa, niin varmasti vääriä tulkintoja on tehty niissäkin.
Toivottavasti muutaman kymmenen vuoden kuluttua on jo neurologisten lastenkin diagnosointiprosentti lähempänä viittä joka ikäluokasta, toisin kuin nyt. Nyt heistä suurin osa hoidetaan vielä psykiatrisina potilaina ja oman kokemukseni mukaan voin sanoa, että silloin mennään metsään niin, että raikuu.
Lapseni dg psykiatrian puolella oli Lapsuuden laaja-alainen kehityshäiriö psykoottisin piirtein, kun se neurologian puolella oli Aspergerin oireyhtymä, eikä psykoosista ollut tietoakaan, kuten ei kenenkään mielestä ollut, joka lapsen hyvin tunsi. Psykiatria näkee poikkeuksetta AS-lapsessa joko kiintymyssuhdehäiriötä tai liian symbioottisen äiti-lapsi -suhteen, eikä niistäkään ollut viitteitä neurologian puolella. Kyse on pelkästään siitä, että lapsen oirekuva tulkitaan oikein. Myös psykiatrian määräämät analyyttiset psykoterapiat huonontavat poikkeuksetta näiden lasten vointia, heille sopivat hoidot löytyvät kognitiivisten terapioiden puolelta.
Psykiatrinen hoito on vuosikausia kestävää ja siten myös kallista, kun taas neurologinen kuntoutus on paljon lyhytkestoisempaa ja siten myös halvempaa. Lapsi voi aivan hyvin käydä kuntoutuksessa kotoa käsin, kuten omakin lapseni käy tällä hetkellä. Hänellä olisi ollut siihen tietysti oikeus täysin ilman kamalaa huostaanottokokemustakin. Jo pelkästään se vammauttaa nimenomaan AS-lasta ja jokainen voi pohtia hiljaa mielessään, mikä vaikutus on tarpeettomalla psykoosi-lääkityksellä ja väärällä hoidolla yleensäkin. Tai täydellisellä hoidotta jättämisellä ja sijoituksessa tapahtuneilla pahoinpitelyillä, kuten meidän kohdallamme vielä kaiken kukkuraksi kävi. Poikkeuksellista meidän tapauksessa oli se, että sossut rohkenivat vastustaa psykiatrien "asiantuntemusta", huostaanotto purettiin ja lapsi on saanut olla kotona siitä alkaen.
Siis kaikki poikkeava käytös lapsessa ei todellakaan johdu aivojen kehityshäiriöstä vuorovaikutuksen puutteen takia. AS-lapsi on vaativa hoidettava, mutta hänen vaativuuteensa kuuluu se, että hän ottaa kyllä tarvitsemansa huomion tavalla tai toisella, eikä hyvä vanhempi tietysti jätä hänen tarpeisiinsa vastaamatta. Itse uskon tämän oireyhtymän geeniperiytyvyyteen, koska lapsen suvussa on paljon neurologisia diagnooseja toisen vanhemman puolelta.
Jos tässä suvussa on kyse vuorovaikutuksen puutteesta, niin silloin raittiit isovanhemmat ovat lyöneet laimin vuorovaikutuksen kehityksen suuren maatilansa viljapelloilla työtä tehdessään :) Arvostettuja ihmisiä ovat kuitenkin kyläyhteisössään olleet ja silti heidän lapsistaan parilla on AS-oireyhtymä, useilla lastenlapsilla samoin, myös ADHD:tä on todettu. Oma lapseni ei ole kärsinyt vuorovaikutuksen puutteesta, voin väittää hänen saaneen moninkertaisen määrän lämmintä ja läheistä vuorovaikutusta heti ensipäivistään alkaen, koska näimme hänen sitä niin voimakkaasti tarvitsevan. - Ihmetyksen aiheemme oli silti se, että mikään ei näyttänyt hänelle kuitenkaan riittävän...
Ja silti psykiatria tulkitsi lapsemme kärsivän vuorovaikutusongelmista. Mutta kun se nyt sattuu olemaan niin tyypillistä Aspergerissa, yleensä se on ensimmäinen asia, johon lapsen "erikoisuudessa" kiinnitetään huomiota! AS-piirteet yleensä helpottuvat iän myötä ja sitä nopeammin, mitä nuorempana lapsi pääsee oikeaan kuntoutukseen. Siitäkin syystä nämä aiheettomat huostaanotot ovat suorastaan anteeksiantamattomia.
Viime keväänä eräässä tv-ohjelmassa haastateltiin äitiä, jonka kahdella AS-pojalla oli varsin erilainen hoitohistoria. Toisen kohdalla hoitojen saaminen oli langennyt kuin 'manulle illallinen', mutta toisen kohdalla oli ongelmia. Äiti totesi kuntoutetun lapsensa olevan nyt 12-vuotiaana kuin kuka tahansa samanikäinen, eri tavalla kuin nuorempi lapsi, joka oli pitkään jäänyt oikean diagnosoinnin ja kuntoutuksen ulkopuolelle. Samoin voin minäkin onneksi sanoa nyt, että lapseni on pitkälle kuin kuka tahansa samanikäinen, toisin kuin huostaanotosta kotiutumisvaiheessa oli, silloin hänen vointinsa oli huonoin koko elinhistoriansa aikana.
Mitkä asiat sitten aiheuttavat nykyisin lapsille kuviteltuja tai todellisia kiintymyssuhdehäiriöitä, sitä voi pohtia. Eri päihteiden sekakäyttö aiheuttaa keskushermostovaurioita ja vastasyntyneiden vieroitusoireita oli kamalaa tv:stä katsoa. Pakkohoitosuunnitelmat kariutuivat viimeksi siihen asiantuntijan toteamukseen, että miksi puhua pakkohoidosta kun ei vapaaehtoisestikaan hoitoon haluaville ole riittävästi hoitopaikkoja. Miksi ei ole, on hyvä kysymys esitettäväksi.
Samoin voi kysyä, miksi huostaanottoja ehkäiseviä avohuollon tukia ei monessa kunnassa kustanneta ollenkaan, mutta sijaishuollon ylläpitokustannuksiin kyllä rahaa löytyy. Psykiatrista hoitoa en paljon arvosta, mutta ihmetyttää sekin, miksi edes lapsille sitä ei järjestetä, koska moni lapsi ja nuori jää sen ulkopuolelle. Tai huostaanoton jälkeen on kai sitäkin helpompi saada, kuin jos lapsen omat vanhemmat ovat hoitoa hakemassa. Miksi erityisopetuksen puutteen takia tehdään hyvistäkin perheistä huostaanottoja? Miksi ei ole perhekuntoutuskeskuksia, koska niistä on saatu hyviä huostia ehkäiseviä tuloksia? Miksi perheet ovat eriarvoisia eri kunnissa, näin on myös sijaisvanhempien kohdalla korvausten suhteen?
Kysymyksiä olisi vaikka kuinka paljon, mutta vastauksia ei tipu, vaikka päättäjiä kuinka yrittäisi ravistella. Hoidollisia huostaanottojakaan ei käsitellä reilusti julkisuudessa, koska se on kuulema "liian arka aihe". Tämän vastauksen sain radiotoimittajalta kun viime lastenoikeuksien päivänä soitin lastenoikeuksien Suomessa toteutumista käsitelleeseen radio-ohjelmaan.
Tällaisia ajatuksia päällimmäisenä tänä aamuna.
Hyvää jatkoa sinulle sijaisvanhemman työhösi ja muutenkin elämääsi!