Mä melkein itkin koulus sen takia ku en tajunnu et mitä pitäis tehä, mikä idea koko tunnil oli tai sill mitä me tehtiin. Kaikki äsrytti ja oli paha olla.
Mikä mul on? Mä oon ihan sekasin, enne en meinannu millää saada itketyks vaik oli paha olla ja nyt oon muutaman päivän itkeny tai meinannu aika usein. Nytki on itku kurkus ku tätä kirjottelen.
Mul ei oo ketää kelle puhua, yhelle koitin meses jotaa kertoo ujona et melkee itkin tunnil ilman syytä sen taki et oli nii paha yhtäkkiä olla ja vaa sen taki ku en ollu tunnil peril mistää. Vastaus oli vaa tyly "sellast sattuu". Mitä mä teen? Mä oon ihan sekasin. Kaikki pitää mua hirveen positiivisena ja ilosena ihmisenä, mut oikeesti en ees tykkää ollenkaa ittestäni. En kerro kellekkää mitää oikeesti ittestäni ja mitä hyötyy siit oliskaa ku ei ketään kiinnosta. Mä oon ihan turha, mä haluisin vaa kuolla pois mutku ei oo tarpeeks rohkeut tehä mitää. Mä en pysty ees viiltelee kunnnol, oon sitäki jonku verrann tehny aikoinaan.
Minkä takia mä tänne kirjotan, no sen takia et saisin jotenki purattua tunteitani ja jos ehkä saisin jotaa vastauksiiki. On kyl sit ihan turha laittaa mitää perus lyllerryksii mitä tääl on saanu lukee.
Mul ei oo rahaa ees ruokaan, ehkä on vaa hyvä et sais vähän tätä ylimääräst pois. Siitäki kaikki aina sanoo etten mä mikää läski oo, no en kai ku eihä sitä voi päi naamaan sanoo.
Mä haluun vaa pois, mul ei oo mitää virkaa.
Mä oon ollu normaalia äksympi koulussaki, en tiiä miks, mul vaa on nii paha itel olla.
Älkää turhaan laittako mitää vastauksii, ei teit kumminkaa kiinnosta.
Mikä mul on? Mä oon ihan sekasin, enne en meinannu millää saada itketyks vaik oli paha olla ja nyt oon muutaman päivän itkeny tai meinannu aika usein. Nytki on itku kurkus ku tätä kirjottelen.
Mul ei oo ketää kelle puhua, yhelle koitin meses jotaa kertoo ujona et melkee itkin tunnil ilman syytä sen taki et oli nii paha yhtäkkiä olla ja vaa sen taki ku en ollu tunnil peril mistää. Vastaus oli vaa tyly "sellast sattuu". Mitä mä teen? Mä oon ihan sekasin. Kaikki pitää mua hirveen positiivisena ja ilosena ihmisenä, mut oikeesti en ees tykkää ollenkaa ittestäni. En kerro kellekkää mitää oikeesti ittestäni ja mitä hyötyy siit oliskaa ku ei ketään kiinnosta. Mä oon ihan turha, mä haluisin vaa kuolla pois mutku ei oo tarpeeks rohkeut tehä mitää. Mä en pysty ees viiltelee kunnnol, oon sitäki jonku verrann tehny aikoinaan.
Minkä takia mä tänne kirjotan, no sen takia et saisin jotenki purattua tunteitani ja jos ehkä saisin jotaa vastauksiiki. On kyl sit ihan turha laittaa mitää perus lyllerryksii mitä tääl on saanu lukee.
Mul ei oo rahaa ees ruokaan, ehkä on vaa hyvä et sais vähän tätä ylimääräst pois. Siitäki kaikki aina sanoo etten mä mikää läski oo, no en kai ku eihä sitä voi päi naamaan sanoo.
Mä haluun vaa pois, mul ei oo mitää virkaa.
Mä oon ollu normaalia äksympi koulussaki, en tiiä miks, mul vaa on nii paha itel olla.
Älkää turhaan laittako mitää vastauksii, ei teit kumminkaa kiinnosta.
Vastaukset 8
Vanhimmat
"Mä melkein itkin koulus sen takia ku en tajunnu et mitä pitäis tehä, mikä idea koko tunnil oli tai sill mitä me tehtiin. Kaikki äsrytti ja oli paha olla. "
Tarkoitatko että tunnin asiat oli liian hankalia etkä tajunnut niitä? Siihen auttaa vaan pelkkä raaka opiskeleminen. Toisaalta jos sinulla on paha olla ja itkettää niin opiskelustakaan ei varmaan tule mitään.
Suosittelisin sinua menemään vaikka koulukuraattorin tai psykiatrin juttusille. Jos kuitenkin sinua ei sellanen juttelu kiinnosta paskaakaan kannattaa silti mennä niin ne voisivat antaa ainakin sinulle lomaa koulusta että saisit itsesi kasaan, tai jotain helpotusta koulunkäyntiin.
Kuitenkin minun tai kenenkään muunkaan on aika vaikea auttaa sinua tuollaisen tarinan pohjalta ilman mitään taustatietoja. Ainut mitä tuohon voisi sanoa on että mene juttelemaan asiasta asiantuntioille. En sitten tiedä voisivatko ne auttaa sinua, minä ainakin henkilökohtaisesti vihaan psykiatreja.
Hyvä kuitenkin että jaksoit kirjoittaa, se on hyvä alku. Mitä jos kirjoittasit että mistä luulet sinun ongelmiesi johtuvan, siis KAIKKI asiat ja sitten että mitä luulet että sinun pitäisi tehdä saadaksesi asiat paremmalle mallille.
Asia jota tunnilla käsiteltiin oli yksinkertainen mutta en sitä oikein tahtonut tajuta. En tajunnut valmiiksi olevan pahan olon takia joka vain yltyi koko tunnin alettua. Paniikista en tiedä mutta sellainen olo kyllä oli että olisi tehnyt mieli juosta pois. En pidä siitä että koneet valtaavat maailmaa niin että jokaikinen asia pitäisi tehdä koneella. Olen huono käyttämään koneita ja tämäkin vielä pahensi oloani, koska tunnilla tuli ilmi että opiskelu käytäisiinkin ilmeisesti suurimmaksi osaksi netissä.
Kenellekkään on ihan turha mennä mitään selittelemään kun olen niin ujo ettei siitä tulisi mitään enkä pystyisi muutenkaan mitään selittämään niin että joku siitä jotain järkeä löytäisi. En uskalla/pysty kertomaan kenellekkään omia syviä tuntemuksiani, ei sillä että ketään kiinnostaisi tai edes kuuntelisi. Voin vain toivoa että asiat menevät joskus parempaan suuntaan, vaikka sitä vahvasti epäilen.
Meidän koulussa ei edes näe kuraattoria koskaan, kyllä se kuulemma ehkä parina päivänä siellä piipahtaa ja senkin ajan se pysyttelee visusti jossain kopissa.
Kaikki ajattelevat että minulla kaikki asiat ovat niin mallikkaasti kuin kenelläkään vain voi olla, minä kun olen aina toisten seurassa niin pirteällä ja iloisella tuulella.
Mulla on nyt muutamana viikkona koulussa mennyt hermot helpommin kuin ennen, olen herkemmin sanonut jollekulle pahasti. Tämä hiukan pelottaa, olen aina koittanut olla mieluisa kaikille enkä haluaisi äksyillä muille. En tiedä mikä mus on. En ajattele että joku täällä mitään pystyisi mihinkään sanomaan, mutta kuitenkin.
En mä pysty kenellekkään sanomaan mitään et olis paha olla. Näin se vain on, en luota kehenkään ja olen liian monet kerrat huomannut ettei ketään ole kiinnostanut mun asiat tai ettei ole edes viitsinyt kuunnella. Mä oon jumissa.
Niin jos on kurja olo on koulussa oleminen yleensä yhtä tyhjän kanssa, ei siitä viisastu ja pahaolo vaan kasvaa. Näin ei ehkä saisi sanoa mutta jos ahdistaa paljon kannattaisi ehkä lähteä kotiin vaikka jollakin verukkeella ja opiskella sitten kotona. Usein tätä tietenkään ei kannata käyttää. Tietokoneista sen verran että ne vaan yleistyvät yleistymistään ja jo melkein jokaisella alalla törmää niihin väistämättä. Koulussa ei yleensä tehdä koneilla mitään monimutkaista, kannattaa sanoa opettajalle ettet osaa käyttää niitä niin ehkä voisit saada jopa vaihtoehtoisia tehtäviä.
"Kenellekkään on ihan turha mennä mitään selittelemään kun olen niin ujo ettei siitä tulisi mitään enkä pystyisi muutenkaan mitään selittämään niin että joku siitä jotain järkeä löytäisi"
Juuri nythän sinä selität ja kyllähän tuosta saa tolkkua. Jos sitten kasvokkain puhumisessa tulee nuo ongelmat niin kannattaisi ehkä valmistautua siihen ennalta, miettisit jo valmiiksi mitä sanoisit jne.
Jos kuraattori ei ole tavattavissa niin marssi rohkeasti terkkarin puheille ja VAADI apua. Vaikka olisit ujo niin älä arastele kertoa ongelmistasi koska ei sinun tarvitse välittää mitä terkkari siitä ajattelee sehän on siellä SINUA varten ja kyllä ne varmasti ovat siellä muunkin kuin vaan palkan perässä.
Minulle terkkari määräsi ajan psykologille jolta vihdoin sain lääkkeitä masennukseen. Sanoivat että ne eivät ole mitään taikapillereitä, mutta minulla ainakin ne lähtivät toimimaan nopeasti ja tehokkaaksi. Se toi kuitenkin vaan hetkellistä helpotusta eikä poistanut masennusta, mutta jotain kuitenkin. En ala mitenkään ylistämään niitä lääkkeitä koska eri ihmisille niillä voi olla erillaisia vaikutuksia eivätkä kaikki ole hyviä, mutta jos vaihtoehdot käyvät vähiin niin niitä ainakin kannattaisi kokeilla.
Minä myös kirjoittelin tänne foorumeille suurinpiirtein samanlaista tekstiä kuin sinä ja myöhemmin sitten uskaltauduin kertomaan todellisista katkerista ongelmista. Helppoahan se kun voi esiintyä anonyymisti eikä tarvitse välittää vaikka nolaisi itsensä täysin. Niin ja minä olin ja olen niiden vähäisten kavereiden kanssa "parhaimmillani" eli hyvällä tuulella, nauran vaan eikä muusta väliä, mikä voi antaa täysin erillaisen kuvan minusta.
"olen aina koittanut olla mieluisa kaikille enkä haluaisi äksyillä muille. En tiedä mikä mus on"
Se on varmaan vaan stressiä, kyllä sitä vähemmästäkin stressaantuis, mutta se ei ole hyvä jos haluat miellyttää muita vaikka ajattelisit ihan toisin.
"Näin se vain on, en luota kehenkään ja olen liian monet kerrat huomannut ettei ketään ole kiinnostanut mun asiat tai ettei ole edes viitsinyt kuunnella. Mä oon jumissa. "
Kelle olet tästä asiasta puhunut? Varmaankin vanhemmille ja he eivät sitten ole kuunnelleet? Se ei tietenkään tarkoita että kukaan ei jaksaisi kuunnella vaikka se tuntuisi siltä.
No nyt tuli ehkä sanottua enemmän latteuksia, mutta ei voi mitään, tälläisistä asioista keskusteleminen on aina vaikeaa puolesta toisin. Minäkin yritän tässä neuvoa vaikka itselläkin on ongelmia. Niin muuten kuunteletko musiikkia? Se voi auttaa vaikeina aikoina.
En mä voi noi vaa jäädä pois koulust tai lähtee kesken päivän. Mul tulee, jopa sillo ku oon kipee, kauheit omantunnon tuskii ku en oo siäl mis pitäis.
Sen oon saanu huomata et oon ainaki tietyil tavoil varmaa aika harvinainen tän ikäseks. En oo kiinnostunu päihteist, en kiroile enkä tosiaan tykkää pahoittaa toisten mieltä. Tykkään ja teen kaikenlaista mistä muut on ihan toista mieltä ku minä.
Näin kirjottaessa ei oo mitää kiirettä ja voi miettii ain vällil et mitä tai miten jonku asian sanoo. Mä myös jotenki hermostun nii pahasti etten sen takia saa selitettyy mitää, jos siis yritän kertoo jotai henkilökohtaisii asoit niinku nyt. Kasvokkain on paljo vaikeempi kertoo omist asioist.
Oli kyse mistä tahansa aiheesta ni kukaan ei kuuntele, jos on turha jutella edes mistään arkipäiväsestä ni miks ees yrittäisin kertoo mistää vähäänkää vakavammast. Mä en pysty puhumaan kellekkää näist asioist kasvokkain. En oo enkä tuu kertomaan, en vaa pysty.
Viime keväänä oli terkkarin tarkastus jolloin jouduin täyttää rasti ruutuun lapun misä yritettiin selvittää just näit asioit. Mä tajusin sen idean, tietty, ja vastasin sihe vähä "kevyemmin" ku mitä oikeesti ajattelin. Eipä sen tarvinnu paljoo muuta sanoo ku et vähän on mieli matalalla mut se on aika normaalii näis olosuhteis. Eli sen taki ku opiskelen kaukaa kotoo enkä tunne ketään. Terkkariki on toises rakennukses ja vaan pari tuntii päiväs jollon siäl on hirveet jonot. voishan sinne periaattees muullonki mennä jos soittaa ja kysyy voiko tulla.
Mitään lääkkeit en oo kovin innokas alkaa popsii ja mikään terapiakaan ei kovin paljoa kiinnosta kun en pysty mitään sanomaan. Mä luulen et jos sellaselle joutuisin ni siit ei tulis muuta ku itku, ihan vaa sen takia et oon nii hermostunu siit et mun pitäis puhuu jostain tälläsist asioist.
Mä oon sen verran tyhmä etten paljoa tiedä tai osaa ajatella et itteäni vaik stressais. Voihan se totta ollakki, on ollu aika paljon kaikenlaista just nyt niin koulus ku muutenki. Kaikki sen verran pienii juttui kuitenki etten sit oikeen tiiä.
Oon tottunu olee aika paljon hiljaa kaikesta. Nyt vaan oon joku ihme iskeny et lauon omii huonoi mielipiteit ja ajatuksii päin toisten naamaa ja se satuttaa, molempia osapuolia, tai ainaki mua ku heti tajuun mitä tuli taas sanottua. Musta on tullu ihan hirvee.
No et todellakaan ole ainoa sillä minusta tuntui IHAN samanlaiselta joskus aikaa sitten paitsi en sanonut muille pahasti ja tunnen täältä sentään joitakin ihmisiä, tosin nyt se on jo vähän helpottanut. Nyt kuitenkin koeviikolla on hirveä stressi päällä, sen takia en olekkaan päässyt vastaamaan aikaisemmin. Tosiaan ystävien löytäminen on paljon vaikeampaa jos ei käytä alkoholia ja hillu viikonloppuna kaupungilla, sitä jää helposti sivulliseksi.
Nyt on minulla neuvot vähissä, sillä en oikein pystynyt auttamaan itseänikään, lääkkeiden syönninkin lopetin heti alussa kun en viitsinyt käydä hakemassa uusia. Harrastuksen aloittaminen voisi tosiaan auttaa, minä ainakin aloitin liikuntaharrastuksen ja jos ei muuta niin itsetunto ainakin kohosi vaikka en päässytkään harrastamaan sitä mitä halusin koska täällä pikkukaupungissa ei ole mitään.
Kysy vaan jos on jotain kysyttävää tai jos haluat jutella jostain. Yritän tehdä parhaani
http://www.youtube.com/watch?v=1oDXRo78rtY
kaikki on nii turhaa.
Miten pystyit tai sait rohkeutta kertoa asioista jollekulle? Kenelle kerroit ensimmäisenä?
Miten siihen suhtauduttiin?
Miten kaikki alkoi ja miten eteni siihen asti että halusit ja pyysit apua? Entä sen jälkeen?
Miltä tuntui kun lähdit hakemaan apua?
Minkälainen elämäntilanne sinulla oli kun kaikki alkoi ja hait apua? entä nyt?
Onko sinulla todettu masennus vai mikä?
Jos et halua kertoa niin ymmärrän kyllä.
"Miten pystyit tai sait rohkeutta kertoa asioista jollekulle? Kenelle kerroit ensimmäisenä?
Miten siihen suhtauduttiin?"
En nyt muista tarkkaan, mutta kun oli niin paha olo pitkään ja se näkyi vielä päälleppäin niin vanhemmat huolestui siitä ja oli siitä pakko puhua vaikka se olikin ihan hirveää. Sitä ennen en ollut oikeastaan koskaan puhunut ongelmista. Ne juttelut tuovat vieläkin huonoja (kauheita) muistoja meleen. Suhtautuminen oli ihan hirveätä, siitä miten isä suhtautu en halua edes puhua.
"Miten kaikki alkoi ja miten eteni siihen asti että halusit ja pyysit apua? Entä sen jälkeen? "
En voi sanoa oikein että mistä kaikki alkoi, koska olen mielestäni ollu masentunut jo aika pienestä pitäen. Pääsyynä masennukseen näkisin kuitenkin vanhemmat (tai ainakin toisen niistä). Avun pyytäminen tuntui mahdottomalta, koska kotona aina suututtiin hirveästi jos kerroin mikä mieltä painoi ja jos en kertonut niin vielä enemmän. Yleensä ei ollut edes mitään varsinaista syytä (masennus), halusin olla vaan rauhassa, mutta sekin oli liikaa vaadittu. Enkä nyt puhu mistään teiniangstista, vaan ihan oikeasta masennuksesta. Psykiatrilla käynti oli niin turhaa. Katsoin vaan kenkiä ja mutisin jotain. Oikeastaan menin sinne vaan sen takia että saisin lääkkeitä. Psykiatrihan ei voi tehdä mitään muuta kuin jutella auttaakseen enkä ymmärrä miten sellaiselle psykiatrille jutteleminen voisi auttaa yhtään. Yhtään kunnon neuvoa se ei antanut.
"Minkälainen elämäntilanne sinulla oli kun kaikki alkoi ja hait apua? entä nyt? "
Elämäntilanne... En pysty paljoa muistamaan täsmälleen sitä aikaa kun olin masentumisen huipulla, koko siitä ajan kulusta ei jäänyt mitään oikeastaan mieleen, mutta se taisi olla siinä 14-16 vuoden paikkeilla. Nyt kuitenkin asiat on vähän paremmin kun asun omassa kodissa vaikka olenkin vielä alaikäinen, ei tämä kuitenkaan ihan niin hohdokasta ole kuin olisin ajatellut. Kuitenkin olen ainakin mielestäni tullut paljon viisaammaksi ja paremmaksi kuin ennen mikä ei kuienkaan tarkoita sitä etteikö parantamisen varaa olisi paljon. Masennus ilmenee nykyisin lähinnä sellaisena alavireisenä perustilana, mutta ei kuitenkaan yhtä pahasti kuin ennen.
"Onko sinulla todettu masennus vai mikä? "
Masennus.
"Jos et halua kertoa niin ymmärrän kyllä. "
Mitäpä sitä salaamaan kun kerta voi nimettömästi näitä asioita kertoa eikä sillä ole väliä minkälainen menneisyys on vaan minkälainen itse nyt on. Takapakkia on kuitenkin nyt tullut (huomaa myös kellonajasta).
Huvittaa vaan kun aina tulee tätä tekstiä niin paljon vaikka ei oikeaan kerro kovinkaan paljoa. Jos mun kaikki ajatukset pistettäs paperille vois siitä saada parikin kirjaa.