kiitos aitiparta.......... ja draaman syöverit...

Kolmea viime päivinä syntynyttä runoa (aavikkorottien nimetön johdantoruno 21.11., vesi on aivan hiljaa 22.11. ja runo nimeltä Runo 21.11.) lukuunottamatta kaikki "draaman" runot tosiaankin olivat vanhaa tuotantoa, vanhimmat vuodelta 2003. Käytän poistetusta multisikermästä tai multirunoelmasta mieluummin nimitystä draama kuin draamat, koska kyseessä oli osiensa muodostama kokonaisuus eli osakokonaisuuksista muodostuva laajempi tutkielma, missä jokainen runo oli tarkoitettu luettavaksi nimenomaan toistensa yhteydessä...

Minua kiinnosti tutkia millä tavalla kokemus ja tunne muuttuu runon irrotessa alkuperäisestä yhteydestä, siis millaista lisäväritystä se saa tullessaan osaksi toisenlaista maisemaa mihin se nyt kuuluu, ikäänkuin tämä uusi olisi sen ainoa yhteys, ainoa tosi maisema. Kuitenkin säilytin runojen alkuperäiset nimet, kirjoittamisajankohdat ja joidenkin kohdalla laitoin myös linkit alkuperäisiin yhteyksiin, alleviivatakseni, että vaikka nämä nyt ovat osa uudenlaista kokonaisuutta, joskus ja jonain hetkinä ne olivat jotain muuta ja kuuluivat toisiin yhteyksiin...

Samasta syystä liitin runoelmaan itselaukaisijalla otettuja henkilökuviani sekä youtubesta poimimiani musiikkivideoleikkeleitä.
Millä tavalla runon perään liitetty valokuva tai video jatkaa, täydentää tai muuttaa syntynyttä tunnelmaa? Kuinka runo vaikuttaa siihen, millaiselta sen jälkeen kuunneltu kappale kuulostaa ja kuinka kappale vaikuttaa siihen, millaiselta edellä luettu runo nyt alkaa tuntua?
Runojen yhteyteen liitettyinä kuvat eivät enää ole kuvia minusta, vaan myös (ja ennen kaikkea) osa runojen lukemisesta syntyvää mielikuvamaailmaa.

Olen usein sanonut ja toistan vieläkin, että runoni ovat runomaailman tarkastelua runon keinoin.
Ei aina mutta suurimmalta osalta ne ovat vain tutkielmia kuinka tunteita, ihmisen sisällisiä, emotionaalisia tapahtumia ylipäätään voidaan kuvata; ja lisäksi: mitä kieli on? Missä määrin tiedostamme itsemme kirjoittavana ihmisenä, osaammeko nähdä kirjoittamamme tekstin pelkkänä tekstinä joka ruudulla ei enää ole osa minua ja kokemusmaailmaani, vaan on pelkkä kirjainrykelmä ja sitten osa niiden kokemusmaailmaa, jotka omien silmiensä läpi tulkitsevat runoa ja myös suhtautuvat minuun (kirjoittajaan) henkilökohtaisen kokemuksensa kautta.

Ja määritellessämme tekstien (tämän palstan kyseessä ollessa runojen ja niitä koskevien tulkintojen ja kommenttien) takana olevia oikeita ihmisiä, ymmärrämmekö, että he ovat aina enemmän kuin määritelmämme ja mielipiteemme heistä.
Näkemykseni toisesta ei perustu niinkään häneen, siihen, millainen hän oikeasti on, vaan minuun itseeni, se on minussa oleva kokemus.

Mielikuvani lähimmäisestä ei ole lähimmäinen vaan hänestä muodostamani kuva, minussa oleva tapahtuma, osa minun kokemusmaailmaani, mieltymyksiäni, unelmiani ja pelkojani. Määritelmäni toisesta - tai ainakin määritelmiin sisältyvä TUNNESISÄLTÖ ja ASENNE - kertoo siis vähintään yhtä paljon, joissain tapauksissa luultavasti paljon enemmän itsestäni kuin hänestä, jota ja jonka määrittelen.

Vaikka runoni eivät yleensä sisällä henkilökohtaisten elämäntapahtumien ja ihmissuhteideni kuvailua vaan ovat siis runojen, runoilun ja yleensä nimenomaan rakkausrunoilun tai laajemmin, parisuhteen ja sen problematiikan... tarkastelua kielen tasolla, kuvailemisen, ja kuvailemisen kuvailemisen tarkastelua... satiiria kielen ja puhumisen kipeästä todellisuudesta... varmaan silti aines mistä käyttämäni kuvasto eli tarkasteluun vaadittava rekvisiitta muodostuu, sisältää henkilökohtaisesti merkittäviä... tunnekokemuksia, jopa henkilökohtaisia muistojani. Jollain ja monellakin tapaa. Fiktio ja fakta limittyvät kompeleksisiksi kokonaisuuksiksi muodostaen omanlaisensa maailman, mikä on mahdollinen vain kirjallisena tuotteena.

Tämäkin on kiinnostavaa runoudessa. Vaikka runot ovat oma maailmansa, pelkkä kirjallinen tuote, kuitenkin tuo tuote - tekele, mitä voidaan nimittää runoksi - kommentoi ja peilaa todellisuutta, arkitodellisuuden vaikeasti kuvattavia ilmiöitä tavalla, johon suorasanainen teksti ei kykenisi.

Lopullinen kokemus ja tunne syntyy tietysti lukijan sisällä ja on riippuvainen hänen elämänhistoriastaan ja ehkä erityisesti tunnetilasta mikä lukuhetkellä sattuu olemaan vallitseva.

Runoissani on toki poikkeuksia... Jotkut syntyvät erittäin henkilökohtaisesta tunnetilasta, usein empatiasta, ja erittäin usein surusta, joskus harvemmin ilostakin.

Luulen, että elämänasenteeni on positiivinen ja valoisa, mutta en tiedä kuinka paljon se näkyy runoissa, kun runoilu muutenkin on niin äärettömän pieni, marginaalinen osa elämääni.
Kun hetkeksi astun runoilun maailmaan eli kielen tarkastelun maailmaan, minun on helpompi viettää tämä hetki melankolisten kuin onnellisten aiheiden parissa; ahdistuksen, kaipauksen ja irrallisuuden kokemuksen, mutta sitten myös niiden pohjalta syntyvän täyteyden ja yhteyden tarkastelussa ja kuvailussa, koska sellaisena näen kielen, puhumisen kulttuurin. Surullista on varsinkin, jos juutumme kiinni vain sanoihin, mitä toinen puhuu. Ja mielikuviin mitä hänen sanansa minussa synnyttävät. Pyrkimättäkään ymmärtämään ihmisen ainutlaatuisuutta, joka on minusta ja tulkinnoistani riippumaton. Mutta jos ja kun kaiken puhumisen keskellä alamme oivaltaa ja oivalluksen myötä myös kuulemme hänen sanoissaan sydämen maailman, rakastavan hiljaisuuden maailman, missä jokaisella on arvo omana itsenään - jopa hänen sanoistaankin riippumatta - silloin ahdistukseen, suruun ja kaipaukseen avautuu aavistus täyteyttä:
Jotain, mikä on verrattomasti enemmän kuin kieli ja itsessään on puhumisen tavoittamattomissa.

Jotenkin hassua että kootessani runoja tuollaiseksi ryppääksi niistä tuli paljon henkilökohtaisempia mitä ovat olleet kirjoittamishetkessään...

Yksi tapa kuinka runokokonaisuus voidaan lukea on nähdä se tarinana, matkana, missä mielikuvitukselliset kertomukset ilmentävät alussa vilpittömyyttä, halua puhtauteen ja totuudellisuuteen (erityisesti runo "Jos olisin meri") ja vielä sittenkin kun se on menetetty toivoa uuteen alkuun ilman vaatimusta ja läheisriippuvuuden kahleita ("Laivat"); keskikohdassa kaikkea sitä, mikä rakkaudessa tai ns. rakkaudessa on raadollista, hullua, ristiriitaista ja sekavaa ("Pienoismalli"); ja lopussa seestyminen, rauhan löytyminen - paljon on käyty läpi ja alun viattomuuteen ei ole paluuta, mutta kuitenkin rauha on mahdollista, levollisuus ja parantuminen totta ("Junat putosivat raiteilleen", "Eräänlainen jäähyväislaulu", "Epilogi").

Tarina ei etene kronologisesti, erilaiset ainekset risteilevät toisissaan. Draaman aloitusruno on manipuloivasta ja kontrolloivasta, mustasukkaisuuksien, epäluulojen, läheisriippuvuuden ja erilaisten tunnevammojen hallitsemasta rakkaussuhteesta - ja siitä vapautumisen toivosta! - kertova "Laivat" eli "Näillä laivoilla on sielu" (kirjoitettu 10. 11. 2004). Kronologisessa mielessä tarinan aloittava "Jos olisin meri" (kirjoitettu 20. 8. 2003) tulee järjestyksessä vasta toisena.

Ja kyseessä ei olisi äitiparran kompleksi, ellei rakennelman joukossa olisi nimenomaan kirjoittamista ja yleensä inhimillistä informaatiopeliä peilaavia, osin itseironisia tekstejä, kuten "kirjoitan itseni maailmankartalle" ja "vielä toinen runo, kun pää aukes".

Tarinaa maustavissa videoleikkeleissä keskeisellä sijalla ovat Nico -nimisen artistin esitykset.

Jokainen kappale voidaan ottaa kontekstin tutkielmana, henkilökohtaisena empiirisen tutkimuksen välineenä missä lukijan on mahdollista havainnoida itseään, millaisia mielleyhtymiä laulun ja runon välillä syntyy. Ja esitysten teho tietysti hyvin paljon riippuu lukijan omasta henkilöhistoriasta, henkilökohtaisista mieltymyksistä, millaisesta musiikista ja kuvamateriaalista hän on pitänyt ja pitää, millaisia muistoja tai muuten mielikuvia tietyntyyppiset musiikilliset ainekset, laulunsanat ja kuvat synnyttävät.

Mutta leikkeleet voidaan myös irroittaa runokokonaisuudesta, ja tällöin niistä muodostuu oma tarinansa: tositarina eräästä Nico -nimisestä henkilöstä ja hänen lauluistaan. Tarina myötäilee runojen linjaa: alussa jonkinlainen viattomuus, ehkä vilpitön laulamisen ilo - sitten psykedelia, sekavuus, elämänarvojen suhteellistuminen, moraalittomuus - ja lopussa, valitettavasti, mitä on jäljellä jos seestymistä ei tapahdu ja uusi puhtaus jää löytymättä. Viimeisessä leikkeleessä huumeiden syövyttämä, sisältä ontto ihminen laulaa VU:n alkuaikojen hittiä Femme Fatale. Julkisivun viehättävyys on karissut, näkyville murtautuu musiikkibisneksen todellisuus, sen mielikuvamaailman tosi sisältö: totaalinen onttous, illuusiomaailma. Mutta osalle kuulijakuntaa laulajan itsetuhoinen hoipertelu on sekin fiilistelyn lähde, rappion romantiikkaa, elämännälkää.

Osittain näistä ajatuksista syntyi, 24. 11. jolloin runokokonaisuuden koostaminen oli puolivälissä, runo "Miksi en ole vain hiljaa ja rakasta". Kun henkilöstä tulee hänen esitystensä, runojensa tai laulujensa värittämä hahmo, todellinen ihminen hukkuu fetissien alle. Kyse ei ole oikeasta ihmisestä nimeltä Christa Päffgen (Nicon oikea nimi) vaan ihailijoiden päässä rakentuneesta mielikuvamuodostelmasta. Jossain mielessä tämä koskee kaikkia inhimillisiä kontakteja, ei ainoastaan suhtautumistamme julkisuuden henkilöihin.

On olemassa faktatietoja mutta henkilöä tuntematta ne jäävät detaljeiksi, irrallisiksi lauseiksi, joiden alta emme tavoita arkipäiväänsä elävän ihmisen sielua, omaa yksityistä kipuiluaan, ajatteluaan. Christa Päffgenin kohdalla yksi rankimpia faktoja tietysti on hänen addiktioonsa liittyvä yksityiskohta, että hän kädestä pitäen opetti oman teini-ikäisen poikansa käyttämään heroiinia. Christan poika Ari esiintyy useissa videoleikkeleissä, kuvattuna mm. Warholen tehtaalla Nicon kanssa, ja laulaa kappaleen Le petit chevalier lp:llä Desertshore.

Vähän ennen kuolemaansa Christa vierottautui aineista ja alkoi opetella terveellisempää elämäntapaa. Elimistö oli kuitenkin jo pahasti huumeiden rikkoma, ja hän menehtyi sydänkohtauksen seurauksena polkupyörälenkillä Espanjassa 1988.

Nico oli suosikkiartistejani nuoruudessani 25 - 20 vuotta sitten ja kuuntelin hänen laulujaan ahkerasti, varsinkin alkupään tuotantoa. Eräs ystäväni nimeltään H. myös piti Nicon lauluista ja lauluäänestä. Nicosta ei missään vaiheessa muodostunut minulle niin merkittävää fetissiä kuin basistiystävälleni H.:lle, joka nykyään on kohtalaisen tunnettukin muusikko; muistanpa vain tapauksen, kun lainasin H:lle Nicon levyä Chelsea Girls, minkä etu- ja takakannessa on kauniit kuvat artistista. Levyä palauttaessaan hän kertoi onanoineensa levyn kansikuvia katsellen.

Toinen runokokonaisuudessa käyttämäni artisti, Arthur Lee ja hänen bändinsä Love, kuului myös suosikkiyhtyeisiini. Erityisesti heidän lp:nsä Forever Changes, jolta löytyvät sellaiset klassikot kuin Alone again or ja Andmoreagain. Tullessani uskoon 20 vuotta sitten olin totaalisen kyllästynyt tyhjiin äänimaailmoihin, jotka koskettavat kyllä tunnemaailmaa ja antavat sielullisia elämyksiä, mutta ovat täysin hengettömiä, eivät kykene tarjoamaan mitään ihmisen syvimmälle itselle, persoonan ytimelle. Henkilökohtaisessa prosessissani - joku voisi nimittää sitä vaikka puhdistautumisriitiksi - heitin pois paljon vanhaa ja hyödytöntä: tuhosin laatikoittain runojani ja piiroksiani, öljyvärimaalauksia ja sekatekniikkatöitä - sekä myin silloiset kirja- ja äänilevykokoelmani, mukana Nicon ja Loven vinyylit sekä alkuperäislevytyksiä mm. sellaisilta nimiltä kuin the Mamas and the Papas, Yardbirds, Jefferson Airplane, Led Zeppelin, Van Morrison, the Pentangle, Byrds, King Crimson, Pink Floyd, John Mayall, the Damnation of Adam Blessing, Crass, Meredith Monk, John Cage. Enkä ole tähän päivään mennessä kaivannut...

Miksi poistin runokokonaisuuden?
Usko tai älä, uskalsin laittaa runot vasta kohtalaisen harkinnan jälkeen... Yleensä jos useita runoja syntyy laitan ne yhden ja saman aloituksen alle etten veisi kohtuuttomasti tilaa. Joitain nimimerkkejä, jotka ovat täyttäneet palstaa lukuisilla saman päivän aikana tehdyillä runoilla, olen myös kehottanut tekemään niin... ja niin olisin tehnyt, mikäli se olisi ollut mahdollista, mutta kun se ei käynyt runokokonaisuuden laatuun... Uskalsin sitten laittaa runot, koska palsta yleensä on melko hiljainen ja ajattelin niinkin, että ehkä nuo runot voivat vetää palstalle jonkun uudenkin kirjoittajan... Ongelmallista tässä on, että kun olen palstan sefu toisella nimimerkilläni aapiscuckoo, joudun valvomaan palstaa myös omilta väärinkäytöksiltäni. Minun pitää suhtautua siis myös omiin kuten kenen tahansa teksteihin ja mielestäni jopa kriittisemmin. Päätin, että jos multirunoelmasta (aloitusten paljoudesta) tulee palstalla valittamista, poistan koko jutskan... Postilaatikkooni sain kuin sainkin yhden viestin, sinänsä ystävällisen ja ei ilkeään sävyyn kirjoitetun, missä annettiin ymmärtää, että olen toiminut epäfiksusti kun sheriffinä täytin palstan omilla runoilla... Kunnioitan rehellistä mielipidettä, mutta se ei ole ainoa eikä edes pääsyy runojutskan poistamiseen, oli useita muitakin syitä, jotka yhdessä vaikuttivat että vedin runot pois.

Tärkein syy liittyy runoon Jos olisin meri.

Pitääkö tämäkin sanoa? Huoks. Ollaan nyt sitten rehellisiä, loppuun asti.

"Jos olisin meri" on teksteistä ainoa, mikä ei ole runo. Tai jos sanon tekstiä runoksi, sitten pitää lisätä että se on kaikista kirjoittamistani runoista ainoa mikä on sataprosenttisesti henkilökohtaista todellisuutta, niin aidosti ja vilpittömästi kirjoitettua sydämentuntoa kuin mahdollista on. Multirunoelman teksteistä se on ainoa, mitä ei ole kirjoitettu suoraan palstalle. Alunperin se on kirjoitettu kirjeenä ja rakkaudentunnustuksena silloin hyvin henkilökohtaisella ja intiimillä tavalla ainutlaatuiselle ihmiselle. Kyseistä kirjoitusta ei ole tarkoitettu yleisölle.

Jostain syystä kuitenkin kävi niin että kyseinen henkilö pisti hänelle osoittamani kirjeen rakkausrunot-palstalle noin pari vuotta sitten, seurustelumme päätyttyä. Tavallaan ymmärrän hänen tekonsa, mutta sillä hetkellä teksti lakkasi olemasta sitä mitä se oli ollut. Tai ei. Se vain sai entisen lisäksi uuden ulottuvuuden ja siitä tuli runo, osa maailman informaatiotulvaa, teksti jota saatan lukea ja tarkastella, analysoida kuin mitä tahansa runotekstiä. Yleensäkin teen runojeni kanssa sillä tavalla, että - sen lisäksi että tekijänä tietysti katselen niitä henkilökohtaiselta tasolta - tarkastelen niitä kuin kenen tahansa kirjoittamaa materiaalia, pyrin näkemään ne sanoina sanojen joukossa. Tämä mahdollistaa sen, että henkilökohtaisimpiakin runojani voin muokata, väännellä ja käännellä kuin mitä tahansa lauseita, koska näyttöpäätteellä ne ovat vain sanoja. Nämä erilaiset lähestymistavat eivät toki sulje toisiaan pois. "Jos olisin meri" on samanaikaisesti henkilökohtaisin ja intiimein koskaan kirjoittamani teksti - ja pelkkä runo kuin mikä tahansa runo, niin että voin tarkastella sitä kuin kenen tahansa kirjoittamaa rakkausrunoa arvioiden ja analysoiden sen sisältöä ja muotoa. Tältä pohjalta kykenin laittamaan runon osaksi runoelmaa, oikeastaan sen lähtökohdaksi, ajatukselliseksi aluksi. Toisena lähtökohtana toimi runo nimeltä Runo (21 11 08) mistä idea kokoelma- eli multirunoelman tekemiseen lähti liikkeelle ja minkä ympärille sitten aloin näitä runoja, ensimmäisenä tämä kyseinen "Jos olisin meri", kokoamaan.

Sattuman oikusta ja kerrassaan mainion, toisiaan seuraavien hullunkuristen tapahtumien ketjun seurauksena jouduin torstai-iltana 28. 11. viettämään puolitoista tuntia eräällä pienehköllä paikkakunnalla rahatta. Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä tekemäni kokonaisuus vaivasi mieltäni jollain tapaa, ja kun nyt käytin ylimääräisen ajan paikkakunnan kirjastossa tietokoneella enkä malttanut olla lukematta runoja läpi, vaivaantunut olo vain lisääntyi. Pääasiassa kyseisen runon vuoksi. Huomasin, että tekstin lukeminen "vain" runona on sietämättömän vaikeaa ja niin tehdessäni joudun tekemään suorastaan väkivaltaa itselleni. Muiden runojeni kohdalla ulkokohtainen tarkastelu onnistuu varsin hyvin, ei tämän. Ja ottaen huomioon alkuperäisen yhteyden vuodelta 2003, teksti on todellakin väärässä paikassa.

Runoa oli mahdotonta poistaa poistamatta samalla koko kokonaisuutta minkä olennainen osa se oli, joten jouduin sitten vetämään muutkin pois - ainoastaan "vielä toinen runo, kun pää aukes" jäi jäljelle yksittäisenä runona.

Lähdin sitten oikaisemaan kotiin pimeää sivutietä, kuusitoista kilometriä lumisohjoista tien reunaa kesäkengissä ja ilman heijastinta, satunnaisten autojen pyyhkäistessä ohi kapella sohjoisella tiellä. Hassu tapahtumaketju jatkui. En kokenut olevani erityisen masentunutkaan, mutta viime kuukausina läpikäymäni henkilökohtainen kriisi ja nyt tämä runojupakka sekä väärällä paikkakunnalla samoilu ja mykäksi mennetty puhelin pisteenä iin päällä, vaikuttivat sen, että väkisinkin meinasi kohota huulille rukous "ei niin väliksi taivaan Isä, vaikka antaisit jonkun pakettiauton tömähtää selkään, pääsisi kotiin". Mutta rakkaasti Jumalan Henki viestitti ennen kuin olin ehtinyt edellistä ajatusta kunnolla edes lauseiksi pukea: "Tuollaisia rukouksia minä en nyt kuuntele lainkaan, pois kaikki itsesääli, siihen ei ole aihetta." Taivaallinen viesti oli sanaton mutta kyllin selkeä, ja hiljaisesta rakkaudellisesta läsnäolosta tunnistin että tämä ei ole omaa intuitiota eikä alitajunnasta kumpuavaa itsetiedostusta vaan rakastavan Jumalan puhetta. "Juu, kiitos siitä mitä olet tekemässä, luotan Sinuun kaikessa ja siunaa nyt tämä kävelymatkakin" huokasin ylöspäin ja jatkoin rämpimistä. Samalla takaapäin lähestyi auto, pysähtyi. Eräs ystävä, jota en ole pariin vuoteen tavannut, oli ajanut vastaan ja tunnistanut, kääntänyt auton ympäri ja halusi viedä minut perille. Yritin vähän estellä ja sanoin, että pystyn kyllä kävelemään, mutta jostain syystä hän kuvitteli, että on Jumalan tahto että hyppään nyt hänen kyytiinsä ja pulinat pois. Mikäpä siinä sitten. Kotiin päästyäni muutama asia selvisi - ja kun puhelinkin alkoi pelata, nauroin merkillisten yhteensattumien summaa. Ja nukuin vietävän hyvät yöunet.

- - -

Tiedän olevani jokseenkin kiireinen tulevina päivinä ja kun sattuneesta syystä tarvitsen nyt aikaisempaa enemmän lepoa, luultavaa on, että ajankäytön priorisointi pitää minut poissa palstalta tai ainakin estää runoiluni joksikin aikaa, ehkä viikoksi tai kahdeksi tai saa nähdä. Luultavasti tämä on hyvä lukijoidenkin kannalta. En yhtään ihmettele jos megarönsyilyni alkaa vähitellen ärsyttää suvaitsevaisiakin lukijoita, mutta näin se menee, jokaisella kun on tyylinsä. Sheriffin ominaisuudessa yritän toki päivystää parhaani mukaan ja asiattomista viesteistä kannattaa laittaa postia "ilmoita asiattomista viesteistä". Ilmoitus menee sähköpostiini ja tsekkaan tilanteen.

Kiitos vielä sinullekin Scara ystävällisestä palautteesta ja poimin tähän joitain tekstejä poistamastani ryppäästä.

Hyvää viikonloppua.
:)

Näillä Laivoilla On Sielu.
-Kirj. 10.11.2004-


Kaksi laivaa merellä sidottuina toisiinsa
ruosteisin kettingein
Niin monien pyörteiden
sysättävinä
suuntaan ja toiseen

Tätäkö on rakkaus?

Näillä laivoilla on sielu:
kuinka niihin sattuukaan
kun kettinkiä niiden välillä
aletaan leikata poikki
Tätä ruosteista kettinkiä
jonka kautta rakkaus aina on tullut
todeksi

Voiko tapahtua ihme?

Uskallammeko päästää irti toisistamme?
Annammeko taivaallisen käden
leikata irti siteet, joiden kautta
helvetin pimeydet sieluissamme
ovat syöksyneet toisiimme
ruosteisia kettinkejä pitkin

Voi tapahtua ihme, voihan?

Laiva ajattelee:
onko mahdollista, ensimmäistä kertaa elämässäni
rakastaisin omana itsenäni
toista ihmistä
hänenä itsenään, ilman vaatimusten
mustasukkaisuuksien, hylkäämisen hengen
ja kuoleman

kettinkien kitinää

Kaksi laivaa merellä
sidottuina toisiinsa
ruosteisin kettingein
Rakastaen, ja sielunsa haavoissa
aina avaten sisimpänsä valheille
jotka turmelevat rakkauden
Toivovat

että voisivat päästää irti
Astua ihmeeseen

Sillä vapaus ja luottamus ovat ihme
Se on ihmettä,
jossa Vapahtajan käsi
siunaten koskettava
voi sitoa yhteen kaksi,
joita eivät enää yhdistä ruosteiset kettingit

Se sattuu kyllä, rakkaani, mutta
kestämmehän me sen?

Sattuu kun näitä siteitä välillämme
leikataan poikki
Ja valehteleva ääni puhuu: teidän rakkautenne
tuhotaan
Ja hylkäämisen henki sanoo:
tämä on yksin jättämistä

Mutta taivaallinen tuuli kertoo meille
ei, tämä on rakkautta
Astua ihmisenä olemisen kipuun syyttämättä, vaatimatta
Suostua katsomaan
minkä väylän taivas avaa,
vapaille laivoille

- - -

Toivoisin voivani purjehtia kanssasi eteenpäin
ilman ruosteisten kettinkien kitinää
Toivoisin voivani

purjehtia vierelläsi uuteen aamuun,
jossa kuulumme toisillemme
vapaina valossa


http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1216154040367_4_large.jpg

http://www.youtube.com/watch?v=V7_8O4BQVUU&feature=related

- - -



a letter to my dear beatrice
-kirj. 11.11.2006-


alastonta vartaloasi
olohuoneen kynnyksellä
katselin sydän pamppaillen

kun kävelit kylpyhuoneesta luokseni
hiukset valtoimenaan
parfymoitu ruumis hehkui kutsuvaa lämpöä

enkä lainkaan huomannut
kiihottuvani alitajuisista mielikuvista
luullessani kiihottuvani sinusta

olin jo joutumassa illuusion vangiksi
kunnes ajatus hiipi mieleeni
vaatien kirjoittamista

ja jäit
hölmistyneenä kynnykselle
kiirehtiessäni muotoilemaan tärkeät sanat

http://www.youtube.com/watch?v=6yMKhTiyejc&feature=related


Longfellow ja minä 10.11.
-kirj. 10.11.2006-


Kaikissa muotokuvissa
joita taiteilijat ovat sinusta tehneet
Longfellow
ihailen tuuheaa valkoista partaasi
ja ajattelen että tuollaisen parran omistajan
täytyy olla erityisen viisas
ja syvällinen mies

Mutta mitä peittelet partasi alla Longfellow
ja taittuuko muotokuvasi
avautuessaan peiliksi
jonka kautta katselen itseeni
kuin sanomalehteen leikattujen reikien läpi -
mitä peittelen sanojeni alle
nyt runoillessani sinusta Longfellow

Kerron että hätkähdin
lukiessani mitä Fannylle tapahtui
Tämä on tietysti intiimiä
ja puutun henkilökohtaiseen tragediaasi
mutta en ole ensimmäinen joka tästä kirjoittaa
joten sallithan että runoilen

Kotitöitä tehdessään sinun suloinen vaimosi Fanny
syttyi kuin kuiva olki
tuli tarttui kesäleningin helmaan
ja hetkessä oljet olivat ilmiliekeissä

Et koskaan selvinnyt tragediasta
kannoit sitä elämäsi loppuun saakka sielusi syvinä haavoina
Mutta sen verran turhamaisuutta oli sinussakin
että parran kasvatit,
peittääksesi palovammasta jääneitä arpia

jotka sait sammuttaessasi hänen liekehtivää ruumistaan

Monella tapaa tämä voisi olla allegoria
jopa erittäin banaalisti
mutta jätän asian teidän mielikuvienne varaan
tarkastellessanne runoani
paperiin leikattujen silmäreikien läpi

Onhan Longfellow ollut haudassa
enemmän kuin satakaksikymmentä vuotta,
ja me jotka tässä seisomme
ohikiitävän hetken verran
luulemme hänen olleen ihminen niin kuin minä
seisoneen joskus
tässä katsellen ikkunasta
ostaneen kaupasta päivittäistavaroita
ja istuneen Graigie Housen upouudessa vesiklosetissa
päivällisen jälkeen,
mutta se jota katselen ei ole ihminen
niin kuin minä

Longfellow, sinä olet tunteideni elävöittämä kuva
palavaa historiaa
arpisen sieluni kysyessä heiluvien ajatusten virrassa
keskellä muotokuvien taukoamatonta kavalkadia
elämän tarkoitusta ja syytä

Kaikissa muotokuvissa
joita taiteilijat ovat sinusta tehneet
Longfellow
ihailen tuuheaa valkoista partaasi

http://www.youtube.com/watch?v=ryyzMPdZQVM&feature=related


- - -


Love:
Message to Pretty

http://www.youtube.com/watch?v=JYINIxCD2rg&feature=related

-Kirj. 10.11.2006-


Percy Nash sokein silmin
katselee muistojaan valospottien loisteessa
missä ohjaajan ääni
liikuttaa ihmisten eleet ja kielen.
Hänen kätensä ikkunalaudalla
on vanha ja yksinäinen:
ikkunaa vasten kohotessaan se tuntee kylmän lasin
ja spottien hiljaisen sammumisen
ihmisten kääntyessä näyttämöltä
pois.

Missä olet Fanny, minun rakkaani?
Missä ovat Evangeline ja Gabriel, suuren
runoilijan luomukset, ja missä
runoilija itse nyt enää kulkee kirjoitettuaan
nuo surumieliset
säkeensä, laivoista jotka
hetkiseksi toistensa rinnalle pysähtyneinä
taas lipuvat yössä
katseiden tavoittamattomiin?

Tästä haluaisi Percy Nash puhua,
jonkun kanssa,
äänet putoavat huulilta ja
pysähtyvät lasiin.

Katu ikkunan takana
on ulkopuolinen maailma,
kukaan ei vastaa.
Minä ja Beatrice Harraden
yhdessä käsikirjoitimme elokuvan,
sanovat sitä oikein hyväksi, parhaakseni,
vuonna 1921 se valmistui, viimeisiä ohjauksiani - näköni oli
silloin jo kovasti heikentynyt.
Niin Beatrice, sinulla oli mukava tapa hymyillä,
kuvasi on kait vieläkin seinälläni -
kuolinilmoituksesi siinä vierellä, lehdestä leikattu.

Tottunein askelin kävelee Percy Nash
pienessä, vaatimattomassa yhden huoneen asunnossaan
vesihanan luokse, hän juo lasillisen kylmää vettä
ja huomaa että se helpottaa janoon.
Äkkiä kaikki he astuvat hänen luokseen niin tavattoman elävinä -
ja niin makaa lattialla
lähellä auki jäänyttä hanaa
vanhan elokuvaohjaajan ruumis
avoimin, ehkä vielä aavistuksen verran värähtelevin silmin
jotka hiljaa sammuvat
aikojen yössä.


http://www.youtube.com/watch?v=eyHoDKuRB9w&feature=related

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=113&conference=4500000000000409&posting=22000000021168324#22000000021168324

-Kirj. 2.12.2007-



Kirjoitan itseni maailmankartalle...

Takerrumme toisiimme peiton alla,
painan huulet huulillesi ja tahtoisin kiskaista
yltämme peitteen, sytyttää öljylampun
tai ainakin kynttilöitä, mutta
tartut ranteeseeni ja sanot älä

Pelkäät että joku katselee ikkunasta

Kirjoitan itseni maailmankartalle,
takerrumme toisiimme peiton alla
jossain Pekingin ja Tianjin välillä

Sormeni kulkee kehosi kaaria
tunnustelee niin kuin sokea avattua kirjettä
jossa hänelle luvataan maa ja taivas,
enemmän kuin puoli valtakuntaa

Jokaisen kuopan ja uurteen
sormenpäilläni hitaasti tunnustelen

Kirjoitan itseni maailmankartalle
ja sormeni kulkee kehosi kaaria

Jossain Pekingin ja Tianjin välillä

Tulet ulkohuussista takapuoli kylmänä,
asetut takan eteen pakarat miltei liekeissä
ja - katsot kirjaa käteni alla

Mitä, helvatin jätkä - oot sä kirjottanu mun karttakirjaan?!

Käännän katseeni lattiaan, syyllinen

No kun täältä ei löytyny yhtään kirjoituspaperia,
ja kenen älynväläys se oli
tulla mökkeilemään joulukuussa

Heristämme yhdessä sormea äitiparralle:
Hus

Menetkös siitä kurkkimasta!

Takerrumme toisiimme peiton alla
ja olemme todelliset

Kun painan huulet huulillesi
takapuolesi kuumenee,
ja kirjoitan itseni maailmankartalle
jossain Pekingin ja Tianjin välillä


http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1227398821246_1_large.jpg

http://www.youtube.com/watch?v=CLw9JbE3atU&feature=related

-kirj. 15.1.2007-



jos kaikki maailman kyyneleet
kerättäisiin pulloon

siinä pullossa
mahtuisi seilaamaan valtamerialus,
koskaan toista rantaa
saavuttamatta

ja etikettiin kirjoitettaisiin
kaipaus



jos kaikki maailman rakkaudet
sidottaisiin kirjaksi
kirja täyttäisi maapallon
ja sidoslangat kulkisivat
jokaisen ihmissydämen läpi



rakkauden tähden
itketään kaipauksen kipeät kyyneleet

ja kun hylätyt lapset parkuvat
vanhemman lähdettyä kotoaan rakkauden tähden
ja mustasukkaisen puolison veitsi viuhuu
vain ihanan rakkauden tähden

valtamerialus seilaa seilaa
aaltojen loiskeessa koskaan löytämättä



mietteissäni katselen pulloa
sinne on poikasi rakentanut pienoismallin
voi hänen ylpeää lapsenhymyään
kirkkaiden silmien loistetta

ja yöllä kun Petteri nukkuu
tartut käteeni
johdatat minut kammioon

sängyn ryskyessä seinää vasten
toisella puolella jotain putoaa
hyllyn päältä lattialle
helähtää rikki



koskaan toista rantaa
saavuttamatta,
ja etikettiin kirjoitettaisiin
kaipaus

siivoat sirpaleita
hörppiessäni keittiössä aamuteetä
kuulen kuinka hyssyttelet itkevää lasta
ja avoimesta ovesta kantautuu
hänen tukahdutettu äänensä

minun on ikävä isää



älä kiellä äidiltäsi rakkautta perkele sentään,
tiuskaiset vaimeasti

katselen puukkoa tiskipöydällä
ja jotenkin mieleeni tulee
jospa vetäisin ranteeni auki,
tietenkään en tee niin, ajattelen vain

voi perkele tätä rakkautta



http://www.youtube.com/watch?v=lXy5gN_AIWA


http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=113&conference=4500000000000409&posting=22000000022835815

-kirj. 2.1.2007-


ihmettelen
peiteltyjä ihmisiä
jotka koristelevat itsensä avonaisuudella
ja ystävyydellä, lempeiden sanojen runsaudessa
tanssahdellen täynnä rakkautta
kuin kukkakäädyillä, joiden tuoksussa
lähemmin tutkittaessa aistitaan parfyymin pistävä haju
peittävät sydämensä
näkyvistä

pelkään hetkeä
jolloin tanssilattia jalkojesi alta
heilahtaa seinäksi
ja helyt ranteista tippuvat maahan
kukkaset kuihtuvat kuin
nopeutetussa filmissä, enkä tiedä
kuinka silloin käyttäydyt:

kohtaatko itsesi
ja onton sydämesi laulun;
vai liimaatko kasvoille kuihtuneiden riekaleet
ja epätoivoisesti parfymoiden yhä lymyät, vaikka sielusi oivaltaa
joutuneensa tinkimättömään valoon?

uskallatko olla alaston, paljas
teatterikappaleisiin niin kelpaamaton!
vain niille, jotka tahtovat sydämen, eivät vaatekasaa
tuoksut silloin kauniimpana
kuin vuosisataiset sanat, paperille tanssitetut
suurenmoiset tahrat

http://www.youtube.com/watch?v=jDDWztgs06M&feature=related

http://www.youtube.com/watch?v=mD4prkx2TLg&feature=related

21.11.08

ihon kaipaus
silmäripsilläsi on
taittuva valo

katseiden kohdatessa
metsään avautuu polku




http://www.youtube.com/watch?v=rWJKl_LSscs&feature=related



--- --- --- --- ---


hyvää huomenta, rakkaani
aavikkorotta 2.12.2006 klo 05.29

KANGASTUS

Hänellä oli sinun silmäsi.
Sinun huulesi.

Toivoin hänen olevan sinä,
kyyneleet valuvat poskiani pitkin.

Hiekka on kylmää...

Hän käveli niin kuin sinä kävelet,
pyysin hänet kotiini jatkamaan iltaa.

Pullollinen punaviiniä,
heleitä nauruja
punaposkin
kun lauloimme miljoona miljoona ruusua
ja kuolasin kaulalleen.

Varpaiden jälkiä hiekassa:
viinilasin reunassa huulipunaa, makuuhuoneen
matto rytyssä,
yöpöydällä käytetty
kondomi.

Aamun tultua hän lähti
etkä sinäkään jäänyt.
Ethän edes ollut täällä,
vaikka toivoin.

Mutta jäi paha maku suuhun.

Ehkä tämäkin piti sitten kokea, kokea?

Kangastuksen tavoittelua.
Kylmää hiekkaa...

Voi kuinka hänellä olikaan
sinun silmäsi, sinun suloiset huulesi!
Vähän aikaa - humalassa.

Aamulla käänsin katseeni pois.

En kestänyt katsoa hänen silmiään, hänen huuliaan.

Hyvä että lähti.
Vain sinua kaipaan.

Minä ja uljas kondomipakettini.

Jos nyt tulisit, huomaisitko
että yksi puuttuu?

Miljoona, miljoona ruusua kuihtunutta
hautakumpusi päällä.
Kirottua, miksi sinun piti mennä.

Jättää minut yksin, unelmieni kanssa.
Muistojeni kanssa.

Sinun silmäsi, huulesi.

Ja hitto vieköön, taas panettaa.
Kyllä on kauheaa olla mies.

Kiikutan käytetyn kondomin roskakoriin
ja mennessäni käännän
kuvasi piirongin päällä oikein päin,
vihellän.

Hyvää lauantai-aamua rakkaani.


http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1227546560427_2_large.jpg


--- --- --- --- ---


hyvää yötä, rakkaani
Kirjoittanut: aavikkorotta2 3.12.2006 klo 02.53


Kello on viisitoista yli kaksi,
ja lähenee taas neljää.

Viime yönä kirjoitin runon aavikkorotasta.

Hänellä oli sinun silmäsi.
Sinun huulesi.

Hiekka tiimalasissa valuu,
ja kellon sisällä on ranta, avaruus.
Kaikki mitä yhdessä teimme.

Varpaiden jälkiä hiekassa:
viinilasin reunassa huulipunaa, makuuhuoneen
matto rytyssä,
yöpöydällä käytetty
kondomi.

Aavikkorotta on mies joka muistelee
kadonnutta rakkauttaan,
hänen silmiään ja huuliaan.

Ne tulevat häntä vastaan toisissa, joissa
hän tavoittelee häntä, kadonnuttaan.
Heissä hän koskettaa halunsa kohdetta, muistaa herkästi
sormenpäissä miltä toisen iho tuntui
kesäisinä iltoina.

Mutta jäi paha maku suuhun.

Hiekka tiimalasissa valuu.
Parin minuutin kuluttua kello on puoli kolme.

Loppua kohti muutin tunnelmaa,
väänsin aavikkorotan olemusta aavistuksen verran
kieroon.
Viimeisten lauseiden oli tarkoitus osoittaa
koko runo typeräksi kuvitelmaksi.

Siihen asti kaikki olisi voinut olla tottakin.

Jokaisella meistä lienee sen verran ihmistuntemusta,
että ymmärrämme, jos vaikka ihminen toimisikin tuolla tavoin
hän ei kirjoittaisi runoa siitä.

Niinpä minä kirjoitin sen.

Silmäsi, huulesi.

Joita hän, epämääräinen luomukseni, muistelee.

Hyvää yötä rakkaani.

Olen töissä seksikaupassa ja puran turhautumiani näin.
Kirjoitan outoja runoelmia aamuyön tunteina.

Nukahtaessani
armollinen pimeys nielaisee rannat
jalanjäljet hiekalta
huuhtoo se nousuvesi.

Nukahtamisen hetkellä huokaus vielä.
Kaikki me tahtoisimme
säilyä rakkaittemme mielessä
sittenkin
kun olemme jo eronneet.

Ja meihin sattuu ajatellessamme
että he nyt
naiskentelevat toisen kanssa.

Kipuamme tuskin helpottaa
ajatella - että hän laukeamisen hetkellä
huutaa minun nimeäni?

Kello on puoli kolme.

Hiekka tiimalasissa valuu kuin aika.

Minäkään en ole äitiparta,
olen vain toinen aavikkorotta,
fiktio fiktion perässä.
Mies joka on seksikaupassa töissä.

Kuinka runo syntyi?
Äitiparta oli menossa nukkumaan, ajatteli
kirjoittaisiko vielä jotain, ehkä jotain vaikka typerääkin
mitä mieleen juolahtaa.

Kirjoitti runon kangastuksen tavoittelusta!

Sitten kyllä laittoi ylläpitoon viestiä
ja pyysi poistamaan runon,
eivät poistaneet.

Ja nyt hän luo fiktion fiktion päälle,
toisen aavikkorotan, minut, joka seksikaupasta tultuani
en vielä saa unta.

Levottomat mielikuvat risteilevät ajatuksissani.
Minunkin on ikävä erästä.

Ja aivan pian kello on taas neljä.


http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1219098202097_5_large.jpg


--- --- --- --- ---


jäähileisen kaislikon läpi vene lipuu
Kirjoittanut: aavikkorotta3 4.12.2006 klo 12.28

AAMUPÄIVÄISTÄ HURINAA
( 04 12 06 )


Jäähileinen kaislikko taittuu ja ohuelti jäätynyt vedenpinta
Auki
Veneen lipuessa rannalta
Järvenselälle

Kuikka huutaa

*

Airot käsissäni, niiden liike
On muistosi
Kasvojesi sekaantuessa vielä sumuiseen aamuun
Tässä

Hengitys höyryää

*

Jokaisella vedolla
Jolla tulin avattuun sinuun
Jouduin kauemmas itsestäni ja
Ranta kääriytyi surulliseen vaippaan

Linnut mykistyivät

*

Soudan eteenpäin
Vaappuvien ja hajanaisten ajatusten kanssa
Kunnes käteni kääntävät takaisin
Paperin pinnalla

Jäähileinen kaislikko taittuu




http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1227369464966_2_large.jpg




http://www.youtube.com/watch?v=gwlui85nCSw


--- --- --- --- ---


puolipäiväistä jorinaa
aavikkorotta3 4.12.2006 klo 13.26

AAVIKKOROTTA3 ON JUURI HERÄNNYT UNILTAAN.
( 04 12 06 )


Aavikkorotta2 on minun kuvitelmani, seksikaupassa työskentelevä
turhautunut mies joka pakenee elämän ankeutta
runoiluun.

Aavikkorotta1 on hänen kuvitelmansa:
mies, joka rakkaan kuoltua
etsii häntä jokaisessa tapaamassaan
naisessa.

Kuka minä sitten olen?
Olen tehtaassa työskentelevä työläinen.
Teen aina yövuoroa, olen pyytänyt johtajalta niin.
Kotona minua odottaa penseä vaimo, ja juopotteleva hulttio
aikamiespoika.

Aamulla laitan tulpat korviin, nukahdan pimennysverhojen takana.
Makuuhuoneen ovi on hyvin tiivistetty.
He liikkuvat keittiössä hiljaa, puhuvat vain kuiskaten.

Joskus kuitenkin herään poikani mökellykseen,
silloin käännän vaivaantuneena kylkeä, jos en heti
saa uudelleen nukahdetuksi, katson hetken aikaa kattoa
pimeään tottuneiden silmieni erottaessa
valkean laatan pääni yläpuolella, näkökenttä sumenee
ja vajoan jälleen uneen.

Herättyäni laitan valot päälle, pimennysverhojen takana -
he luulevat minun nukkuvan vielä
kun kirjoitan näitä sanoja:

Hyvää huomenta rakas pöytälaatikkoni.

Kirjoitin runon aavikkorotasta, joka kirjoittaa
runoa kangastuksestaan;
sitten kirjoitin, toisesta aavikkorotasta, jonka luomus
ensimmäinen aavikkorotta
nyt on.

Tänään aamupäivällä muutaman tunnin unen jälkeen herättyäni
kirjoitin runon kaislikon läpi lipuvasta veneestä.
Ja mielestäni se oikein onnistunut tekele.
Pitkästä aikaa olen tyytyväinen itseeni - runosuoneni pulppuaa.
Voisin ehkä johonkin julkaisuun lähettää sen?

Sitä en laita aavikkorotta1:n enkä aavikkorotta2:n kirjoittamaksi,
näiden kuvitelmieni, ei.

Sen runon tunnustan kirjoittaneeni ihan itse.

Minä, aavikkorotta4:n luomus -
Tehtaassa työskentelevä, aina yövuoroa tekevä
työläinen.


http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1219096512552_10_large.jpg

http://www.youtube.com/watch?v=1VOPUnighEU&feature=related


--- --- --- --- ---


Aavikkorotat 1 - 4.
Kirjoittanut: äitiparta 4.12.2006 klo 12.57


( 04 12 06 )


Kuinka monet aavikkorotat
Juoksentelevat olkapäillä
Käteni tavoittelee kuulaassa ilmassa
Kaikkien niiden läpi
Todellisuutta joka on liian kipeä
Katsoakseni suoraan

Ja toivon
Ehkä kiertotietä saavani otteen kaikesta siitä
Kuinka monet aavikkorotat
Juoksentelevatkaan olkapäillä
Minä muistutan

Ettei tämäkään runo ole faktaa
Tarkastelen vain lauseita
Olen hyvinkin vakavissani
Toiselta puolen
Ajatellessani tätä ihmisten maailmaa
Jossa niin monin tavoin

Hapuilemme kohti

Mekin runoilevat kynäniekat
Aavikkorotat


http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1227549103844_1_large.jpg

http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1227549103844_2_large.jpg

http://www.youtube.com/watch?v=OA9G1nVbU7s

-kaksi runoa 25.02.07-



AAMULLA 25.02.07.

Tuuli painoi kasvoihin
riepotti takin liepeitä,
nostin kaulusta ylemmäs ja katselin
maassa pyörteilevien roskien
piiritanssiin

Kävelimme käsi kädessä, sana sanalta
tunnustelimme toisiamme, tahdoimme ymmärtää
parhain päin
ja hiekka rahisi kenkien alla, pihatiellä
peipponen lauloi

Niiden ikkunoiden sisällä
lopulta esiin ryöpsähtävät epäluulot
käsittelemätön kipu toista kohti
pidentyvät varjot joiden kuristusotteessa koko asunto
synkkeni

Painoivat sielumme kumaraan,
ei toista kohti, vaan maata päin: läpi tempoilevien
mielikuvien ja sielua repivän hulluuden
toista katsoimme - mitä näimme?

Tuulisena iltana aallonmurtajalla
kävellessäni yksin ajatusteni kanssa
havahtuen, nostaen katseen
tuulten pyörittämistä roskista, huokaisten
otan haparoivan mutta määrätietoisen askeleen
huomista kohti

Tässä, tuulen painaessa kasvoilleni
ja riepottaessa takin liepeitä
tahdon vielä sanoa, on puita jotka myrsky
pakottaa juurtumaan syvemmin

Mutta ihmiset jotka eivät suostu
kohtaamaan itseään ja parantumaan
ovat aina olosuhteiden ja ailahdusten heiteltävinä -
sinne tänne ihmisyyden aallokossa,
syksyisen myrskyn kourassa


http://www.youtube.com/watch?v=hR5A9rG8NWk&feature=related



JUNAT PUTOSIVAT RAITEILLEEN.

Junat putosivat raiteilleen.
Haen kupin teetä keittiöstä,
naapuri poraa ja naputtaa vasaralla, remonttityötä.
Minä kirjoitan runoa,
kas, huomaan mielessäni assosioituvat
remontti ja kirjoitus
kuin olisi työtä tämäkin, poraan ja naputan
sieluni seinää, tunnustelen tajunnan liikkuvat kuvat.

Ajattelin tällä tapaa.

Sormiemme lomittuessa
katseidemme sulautuessa
sielujemme puutarhassa
lintujen laulaessa
kaikki oli suloista ja kaunista,
mutta sisälläni värisi levoton tuntu
ja hiljaisina hetkinä en voinut olla havaitsematta
varoitusmerkkiä, kuin aavistukselta
vilahti silmäkulmassa sen muoto.

Ohitin punaiset kolmiot, en ottanut kyllin vakavasti.

Kun puhuimme rakkaudesta, hellyydestä. Juovuttavia
sanoja jotka tuntuivat todelta -
vaiensin levottomuuteni, suljin korvani
varoituspillin huudolta.
Mikään väärä ei voi tuntua näin hyvältä?
Mikään paha ei voi tuntua kauniilta?

Ei, ei toki.
Ja sielujen puutarhassa veisasivat linnut, satakielet,
puiden lehvistöön kätkeytyneenä
peittivät käärmeitä
silmiltämme.

Junat seisoivat pimeässä, eivät liikkuneet radoillaan.
Ruostuivat maahan kiinni pyörät,
kattoon porautuvista rei'istä
valui sisään sielua syövyttävä myrkky,
käsityskykymme vääristyi - ummehtunut ilma
tuoksui yhä laventelilta, jasmiinilta, kielolta ja neilikalta!

Vielä silloinkin kun ihomme aamuisin oli mustelmilla
ja iloisia hymyjä vaihtaessamme
sattumalta katsahdin peiliin
pelästyin silmieni elottomuutta, niiden mustaa kristallia,
vedin sieraimet täyteen tuoksumannaa
ja selitin kuoleman enteet tyhjiin.

Itsepetosta? Ei suinkaan, positiivista ajattelua ja elämänuskoa!
Epätoivoista riippumista valheissa kiinni? Ei suinkaan, vaan
luottamusta rakkauteen!
Tunteiden ruokkimista todellisuuden kustannuksella?
Ei, positiivisia elämyksiä - luonnollista hurmiota!

Kunnes pysähdyin.

Anna anteeksi
mutta oli pakko, en enää voinut
uneksia.

Junat putosivat raiteilleen, asiat saivat oikeat nimet.

Kuljemme eri suuntiin.
Se tuntuu kipeältä - mutta ah.
En enää kipua väistä.

Elämyshakuinen todellisuuspako
on ikävä lause, mutta maistuu hyvältä
koska ei peitä, ei kätke mitään!

Satakielet lentoon rynnätessään
huomasin, nahkasiipisiä käärmeitä, vihasta sihisten
paljastuivat.
Haen toisen kupin teetä.
Hyräilen?

Naapurista kuuluvat työn äänet
ovat tällä välin vaienneet.
Teen nimi on sadepäivän ilo, sekin hymyilyttää
kun kirjoitan sanoja.

Todellisuudessa on aina kauneus. Vain ja ainoastaan siksi,
että se on todellisuutta.
Tässä todellisuudessa jokaisella on arvo, jokaisen
yksityisyyttä täytyy kunnioittaa -
kiskojen kolkkeessa
tahdon opetella kaiken kivun keskellä
elämän ihmettä. Silloinkin,
erityisesti juuri silloin:
äärimmäisen kivun hetkenä kun tuntuu
että juutuin tunneliin ja seinät romahtavat päälle,
seinät romahtavat päälle.

Silloinkin,
niin, juuri silloin olen matkalla
valoa kohti. Tosilaulua.

Jää hyvästi, et sinä ole olematon, olet vain poissa;
oman arvokkaan elämäsi kanssa kulje minne kiskosi vievät, en tahdo enkä voi
toisen kulkua hallita, se kuuluu sinulle.
Pusertavien seinien huminassa, tempoilevien ajatusten paukkeessa
sisälläni on rauhaisa kohta, levollisuus
jota en olisi löytänyt
suostumatta realiteettien äärelle
joita todellisuus kantaa.

Matkalla.

Paljon parempaa kuin laventeli, jasmiini, kielo ja
neilikka, jopa parempaa kuin
sadepäivän ilo.
On kulkea junassa joka on pudonnut
raiteilleen.


http://www.youtube.com/watch?v=A4OUHfiT5fo&feature=related


http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=113&conference=4500000000000409&posting=22000000024036284

[kirjoitettu 21.12.06 1:22 – 1:56]



Rakkaus on niin kuin meri:
tyrskyihin vajosimme,
vaahtopäät kantoivat meitä
ratsastimme aallonharjalla

Täysikuun loisteessa
aina tuoreena pärskähteli
ja sykki meri,
virvoittaen sydämemme

Mitä sanon



Kun meri on haihtunut
pilvet kantavat vettä
Sataakseen kaiken alas
jossain muualla, toisille

Annan sinun mennä enkä pelkää
että löydät rakkauden
jossain
Se ei ole minulta pois

Kaikki mitä pitelen ja kosketan
on elämääni,
myös pettymykset ja kaipaus -
kipeä ikäväni

Miksi väistäisin niitä

Ei vesi katoa
vaikka kuljen kuivassa maassa,
meri on olemassa, ja niin kauan kuin voin iloita
että se on toisille, saan rakastaa

Katso, rakkaudella

Rakkaudella on
monenlaiset kasvot
Täysikuu ja meren tyrskyt ei ole
koko kuva



Vaikka kuljen kuivassa maassa
sydämessäni on lähde,
pulppuaa kostuttaen kipeää sieluani,
kun saatan sinua hyväntahtoisin ajatuksin

Satakoon taivas yllesi rakkauden valtameren
ja kuplivat tyrskyt,
onnelliset vaahtopäät, siellä ratsastakaa
Niin, se ei ole minulta pois

Toivon sinulle hyvää



Nyt suljen sydämeni katseiltasi,
kuljen polkuani sisämaassa

En tahdo ottaa sellaista
mikä ei kuulu minulle
En pitkitä eron kipua, hyväksy:
meri ei ole meille, ei enää

21 11 08



luulit että silmät suljettuina
voit paremmin nähdä
miltä se tuntuu
mutta

minun mielestäni
ei ole lainkaan kyse siitä
katsommeko toisiimme avoimin vai suljetuin silmin

vaan mistä sitten

hmm
sitä on vaikea muotoilla sanoiksi
jotenkin vain minusta tuntuu pahalta

ja luulen että olet erehtynyt
ehkä jopa eksynyt
katselemaan tunteellisia värinöitäsi
luullen niiden muodostamaa tunnekuviota
minuksi joka sinua kosketan

kuka sitten olen

siinäpä kysymys

ei se
katseletko silmäluomet auki
vai kiinni

vaan

mihin suuntaan katsot
kuinka sisimpäsi on suuntautunut
mitä etsit

tarkoitan vain että

että

en haluaisi hautautua ja kadota
tunnelmien alle
joita sinussa aiheutan
ja mielikuvien alle

joita sanani synnyttävät mielessäsi
kun kirjoitan

kun puhun tällä tavalla

ah, rakkaani
sinä tunnut niin hyvältä
otsaasi suudellessa

asetan silmillesi
hapuilevat sormenpäät


http://www.youtube.com/watch?v=Aj4PSNdvF10

- -

ennen pimeän tuloa
punastuvat pilvet

ja läheisellä tiellä vielä liikenteen kohina
sulautuvat osaksi hiljaisuutta
johon iho ihoa vasten
kääriydymme

sormien hapuilu ei ole kiireistä
eikä vaativaa

kuunnellen kuin arkoina ja ihmetellen

korva maassa kiinni
rakkaani, tällaiselta siis kuulostaa
maailma

korvaan joka kuuntelee vaatimatta,
korvaan
joka antaa kaiken olla

ja iholle
niin rakkaani, iholle
joka värähtäen ottaa vastaan

hiljaisuuden pehmentämät
äänet


http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1216154040367_2_large.jpg

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=113&conference=4500000000000409&posting=22000000036560306#22000000036560306

-Kirj. 5.1.2007-



Sinä olet minulle Venetsia,
veden päällä kelluva
kaupunki, katujen verkosto

Lahoavine rakenteinesi,
hämärien kujien avaruus, auringon välke
Ja San Marcon aukiolla
räpistelevät pulut

Sormenpäiden liikkuessa vatsallasi

Lahoavan olkihatun lemahdus
mereltä puhaltavan tuulen kuiskeessa
ajattelen

Romahtaessasi
mielikuvieni kartastolla
ajelehtivia tunnelmia, kosketusten paloja
sammuvassa ilmavirrassa

*

Rakkauden jälkeen
yksinäisen gondolin vana


http://www.youtube.com/watch?v=GgbxLxrr9jI

-kirj. 30.12.2006-




TUNNIT YÖN TIIMALASISSA.


Tunnit yön tiimalasissa
kuluvat hiljalleen
ja itku
joka tulee itketyksi
tyrehtyy.

Ehkä jotain jäi itkemättä.

Patoutuiko sisälle jotain,
möykyksi kovettui?
Luojani
auta etten minuuttien ja vuosien saatossa
kadottaisi itkemisen armoa, kyynelten
kipeää lahjaa, tuntemisen rikkautta, ihmisyyden

kipua.
Onhan tässä vielä - aikaa?
Kaikki elämän viimeiset metrit.

Vain tämä yksi hetki.
Tämä.


*


Luojani,
auta että vähän paremmin
voisin elää
tämän elämäni, vähän enemmän
nähdä ihmiset lähelläni
ennen kuin he ovat
poissa.



http://www.youtube.com/watch?v=zPbRebcmwJw&feature=related

http://www.youtube.com/watch?v=fkX3kj5o0Yc&feature=related

- - -

http://www.godtube.com/view_video.php?viewkey=c08f3a57cc6db3876f94&page=1&viewtype=&category=rd

(katkelma runosta "Jos olisin meri", 2003)


Sinä näet, tiedät ja tunnet
minut ja kaipaukseni kokonaan
se riittää

Johda minne ikinä tahdot
jotta voisin elää koko persoonallani
tätä yhteyteesi lunastetun
elämää;
ja se, mikä elämättä jää, aallot, jotka
eivät pääse vapauteen, muuntukoon sisälläni
voimaksi, ymmärrykseksi ja rakkaudeksi

niitä kohtaan joiden
menetykset ovat kipeät


http://www.godtube.com/view_video.php?viewkey=2b71c565ed6ee918246a